Lue keskustelun säännöt.
Kärsimme aivan valtavasta yksinäisyydestä, lapsiperhe 40+
06.10.2024 |
😞😞😞
Lapsiperhe noin 40 ja akateemisia olemme. Isovanhemmat kuolleet ja toiset niin kaukana, ja eivät muuten vain pidä mitään yhteyttä.
Olemme kaikin voimin yrittäneet solmia perheellemme ystävyyksiä lasten takia. Suku kun on mitä on Mitä enemmän yritämme antaa muille, ja panostaa ystävyyteen, sitä vähemmän on meillä ystäviä.
Lapsen kummit muuttivat ensin kauas, sitten erosivat ja nyt eivät ole kesän aikana enää vastanneet edes tapaamispyyntöihin kun olemme kutsuneet mm rapujuhliin. Ei siis edes vastata kiitos kutsusta, mutta emme pääse Ei yhtään mitään. Eivät tule paikalle myöskään lapsemme eli oman kummilapsensa synttäreille.
Lapsen toisille kummeille tarjosimme sitä vähää mitä voimme, viikon heidän lapsilleen mökillämme, heinäkuussa, ja tadaa, sen jälkeen heistäkään ei ole kuulunut mitään. Helsingissä, meillä käydään myös mielellään kylässä syömässä, juomassa ja leikkimässä mutta vastakutsua ei meille esitetä.
Tuntuu kivireeltä olla aina yksin vastuussa jokaisesta ystävyydestä, aina yksin ehdottaa jotain, aina yksin järjestää sitä mukavaa. Monta kertaa on tehnyt mieli luovuttaa lasten takia jaksettu laittaa viestejä Whatsappissa ja yksipuolisesti kutsua ihmisiä. Ei ole meissä vikaa, emme ole kummallisia. Tuntuu että kaikki vain käpertyvät kuoreensa ja suorittavat viikot läpi. Missä vika?
Kommentit (115)
Kyläily maksaa kun sinne pitää lahja viedä vai haluaako joku tarjota ihan ilmasta kahvia ja kakkua saadakseen vieraita.
Halvemmaksi tulee ostaa kaupasta kakkukahvit ja hakee jotain noutoruokaa.
Kauheita lahjasummia kerätään isovanhemmilta. Ei nykyään riitä mikää 20e edes vaan pitäåä olla jo 50-100e
Kalliiksi tulee juosta kyläilemässä jos ei ole ylimääräistä rahaa lahjoihin, hyväntekeväisyyteen panostaa.
Elinkustannusten noustua äkkijyrkästi, joutuu monet karsimaan turhimmista menoista pois. Valkata menoista vain sellaisia mistä saa rahalle eniten iloa ja vastinetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi sillä tavoin että jäin kahden alle 2-vuotiaan kanssa yksin kun mies päätti että perhe-elämä "ei ole hänen odotusten mukaista".
Emme kuulleet hänestä sen koommin. Yritin viesteillä ja soitella hänen vanhemmille mutta joko eivät vastanneet tai vastaus oli minun haukkumista joten luovutin.
Minun omat vanhemmat laittoi välit poikki koska heidän mielestä pilasin elämäni kun jätin opinnot kesken ja muutin ko. miehen takia eri paikkakunnalle (he olivat oikeassa).
Kaikilla kavereilla oli myös pahin biletys-kausi päällä joten vähin äänin katosivat. Minulla ei ole sisaruksia. Lapsilla ei siis ole serkkuja.
Voin sanoa että olen kokenut aidon yksinäisyyden. Olla yksin pienten kanssa eri paikkakunnalla jossa et tunne ketään. Tuntui että me ollaan jotain spitaalisia joita kaikki välttelee!
Lapset nukkui huonosti yöt lähes kouluikään asti. Paljon sairastelivat. En saanut mitään töitä ennen kuin muutin takaisin paikkakunnalle josta olen kotoisin. Sitkeästi olen yrittänyt tehdä määräaikaisia yms töitä mutta saanut useammat potkut lasten sairastelun takia, sopimuksiani ei ikinä jatketa. Työelämä ei oikeasti jousta lasten takia yhtään.
Nyt kun lapset on jo teinejä, vanhempani viimein puhuvat minulle ja ovat yrittäneet tutustua lapsiin. Oon silti yhä katkera.
Useamman kerran oltiin kaikki kipeitä, meiltä loppui ruoka ja juoma eikä ollut ketään kelle soittaa. Se on hirveintä, mitä olen kokenut. Pelätä että kuolet oikeasti nälkään kun oot viikon kuumeessa etkä pääse kauppaan.
Sulla ap sentään on puoliso! Mieti miltä tuntuu kun lapsesi oppii kävelemään etkä voi kertoa siitä yhtään kellekään kun ketään ei kiinnosta. Että älä viiti valittaa. Harmittaa kun en ole voinut tarjota lapsille mitään muuta kuin huonon elintason enkä mitään sosiaalista ympyrää, tukiverkkoa, sukulaisia.
Olkaa ihmiset kiitollisia siitä, mitä teillä on.
Ap olisi painajaismainen tuttu. Ystävyys ei ole vaatimista.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi sillä tavoin että jäin kahden alle 2-vuotiaan kanssa yksin kun mies päätti että perhe-elämä "ei ole hänen odotusten mukaista".
Emme kuulleet hänestä sen koommin. Yritin viesteillä ja soitella hänen vanhemmille mutta joko eivät vastanneet tai vastaus oli minun haukkumista joten luovutin.
Minun omat vanhemmat laittoi välit poikki koska heidän mielestä pilasin elämäni kun jätin opinnot kesken ja muutin ko. miehen takia eri paikkakunnalle (he olivat oikeassa).
Kaikilla kavereilla oli myös pahin biletys-kausi päällä joten vähin äänin katosivat. Minulla ei ole sisaruksia. Lapsilla ei siis ole serkkuja.
Voin sanoa että olen kokenut aidon yksinäisyyden. Olla yksin pienten kanssa eri paikkakunnalla jossa et tunne ketään. Tuntui että me ollaan jotain spitaalisia joita kaikki välttelee!
Lapset nukkui huonosti yöt lähes kouluikään asti. Paljon sairastelivat. En saanut mitään töitä ennen kuin
Haluan lähettää sulle suuren virtuaalihalin. Ja kun kerrot, että harmittaa kun et voinut tarjota lapsille... siis sähän olet uhrannut sun koko elämän heille. Olet ihan loistava äiti ja ihminen.
Ap missä asutte? Me asuttiin Helsingissä ja tällaiselle sosiaaliselle karjalaiselle se Helsingin kuppikuntaisuus ja minäkeskeisyys iski kyllä päin pläsiä lasten myötä! Ihan miehen kaveritkin vaimoineen ja lapsineen olivat niin kireitä ja suorituskeskeisiä, että ahdisti ajatus siitäkin, että pitäisi muuttua itsekin viulunkieleksi.
Muutettiin kasvavaan kehyskuntaan ja ai että mikä ihana päätös! Koti alueella missä lapsiperheitä paljon, vahva naapuriyhteisö ja yhteisöllisyys! Paljon ilmaistoimintaa lapsiperheille ja on niin ihanaa kun lapset saavat näkyä ja kuulua kaupassakin!
Tuntemattomat tulevat höpöttelemään ja elämä on niin leppoisaa. Kaduttaa vaan että ei muutettu aiemmin.
Yhtä usein täällä nähdään kaveriperheitä kun aiemminkin, eli ei koskaan. Kerran vuodessa nopeasti ovella saatiin käydä .
Miehen kaverit on lapsen kummejakin, ei ole ikävä niitä hemmotellun lapsensa vanhoja, rikkinäisiä rojuja, joita synttärilahjaksi kutsuivat ja jakelivat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap missä asutte? Me asuttiin Helsingissä ja tällaiselle sosiaaliselle karjalaiselle se Helsingin kuppikuntaisuus ja minäkeskeisyys iski kyllä päin pläsiä lasten myötä! Ihan miehen kaveritkin vaimoineen ja lapsineen olivat niin kireitä ja suorituskeskeisiä, että ahdisti ajatus siitäkin, että pitäisi muuttua itsekin viulunkieleksi.
Muutettiin kasvavaan kehyskuntaan ja ai että mikä ihana päätös! Koti alueella missä lapsiperheitä paljon, vahva naapuriyhteisö ja yhteisöllisyys! Paljon ilmaistoimintaa lapsiperheille ja on niin ihanaa kun lapset saavat näkyä ja kuulua kaupassakin!
Tuntemattomat tulevat höpöttelemään ja elämä on niin leppoisaa. Kaduttaa vaan että ei muutettu aiemmin.
Yhtä usein täällä nähdään kaveriperheitä kun aiemminkin, eli ei koskaan. Kerran vuodessa nopeasti ovella saatiin käydä .
Miehen kaverit on lapsen kummejakin, ei ole ikävä niitä hemmotellun lapsensa vanhoja, rikkinäisiä roju
Asumme Helsingissä Ullanlinnassa. Mihin te täältä muutitte?
Miettikää tilanne, jossa kaksi ainutta lasta saa omia lapsia. Lapsilla ei ole tätejä, setiä/enoja ja sitä kautta myöskään serkkuja. Vanhemmilla on serkkuja, mutta koska heillä on omat sisarukset perheineen, heillä ei ole aikaa ja tarvetta pitää yhteyttä niihin yksinäisiin. Koita siinä sitten järjestää sosiaalista verkostoa, kun kaikki ehdottaa että oma suku on paras
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asumme Helsingissä Ullanlinnassa. Mihin te täältä muutitte?
Tuusulaan. Tervetuloa! Ette tule katumaan.
Kulkekaa itse kyläilemässä ja tapahtumissa niin tietää ettei se ole ihan halpaa lystiä. Täällä on koko ajan jotain markkinoita missä on paljon ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kohta 40 ja perheellinen. Olen huomannut lapseni urheiluharrastuksessa, miten jotkut vanhemmat lähes liimaantuvat kiinni turnausten jne aikana. He ovat akateemisia, ulospäin ihan menestyvän oloisia ja mukavia ihmisiä. Ja ihan selvästi yksinäisiä. Jotkut jäävät matsien jälkeen kuin norkoilemaan toisten aikuisten seuraan. He eivät halua lähteä kotiin, viettämään viikonloppua vain sen oman puolison ja lasten kanssa.
Mutta koskaan he eivät kysy, että hei haluaisitteko lähteä meidän kanssa metsäretkelle tai tulla kylään joku päivä. Taitavat pelätä torjutuksi tulemista niin paljon?
Vierailija kirjoitti:
Asumme Helsingissä Ullanlinnassa. Mihin te täältä muutitte?
Tuusulaan. Tervetuloa! Ette tule katumaan.
Eikös Tuusula koostu kylistä/lähiöistä? Minne päin sinne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 40 ja perheellinen. Olen huomannut lapseni urheiluharrastuksessa, miten jotkut vanhemmat lähes liimaantuvat kiinni turnausten jne aikana. He ovat akateemisia, ulospäin ihan menestyvän oloisia ja mukavia ihmisiä. Ja ihan selvästi yksinäisiä. Jotkut jäävät matsien jälkeen kuin norkoilemaan toisten aikuisten seuraan. He eivät halua lähteä kotiin, viettämään viikonloppua vain sen oman puolison ja lasten kanssa.
Mutta koskaan he eivät kysy, että hei haluaisitteko lähteä meidän kanssa metsäretkelle tai tulla kylään joku päivä. Taitavat pelätä torjutuksi tulemista niin paljon?
Tuttua! Lisäksi pieniä asuntoja hävetään turhaan
Päätin tänä syksynä järjestää juhlat. Jätin kutsumatta pari pitkäaikaista kaveria perheineen. Tajusin etten oikeastaan saa mitään heidän kanssaan olemisesta ja mietin, että tuskin hekään saavat meidän kanssamme olemisesta. Elämä on vain ajanut ohi sen yhdistävän kipinän, ei riitä että ollaan tehty jotain kivaa 20 vuotta sitten ja nyt on samanikäiset lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 40 ja perheellinen. Olen huomannut lapseni urheiluharrastuksessa, miten jotkut vanhemmat lähes liimaantuvat kiinni turnausten jne aikana. He ovat akateemisia, ulospäin ihan menestyvän oloisia ja mukavia ihmisiä. Ja ihan selvästi yksinäisiä. Jotkut jäävät matsien jälkeen kuin norkoilemaan toisten aikuisten seuraan. He eivät halua lähteä kotiin, viettämään viikonloppua vain sen oman puolison ja lasten kanssa.
Mutta koskaan he eivät kysy, että hei haluaisitteko lähteä meidän kanssa metsäretkelle tai tulla kylään joku päivä. Taitavat pelätä torjutuksi tulemista niin paljon?
Tuttua! Lisäksi pieniä asuntoja hävetään turhaan
Monet on porvarillisen kulissin takana tosi uupuneita eikä jaksa pitää kodin perussiisteyttä yllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumme Helsingissä Ullanlinnassa. Mihin te täältä muutitte?
Tuusulaan. Tervetuloa! Ette tule katumaan.Eikös Tuusula koostu kylistä/lähiöistä? Minne päin sinne
Etelä-Tuusulaan, osoitetta en halua antaa kylläkään tällä palstalla, ihan niin maalainen en ole.😅
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumme Helsingissä Ullanlinnassa. Mihin te täältä muutitte?
Tuusulaan. Tervetuloa! Ette tule katumaan.Eikös Tuusula koostu kylistä/lähiöistä? Minne päin sinne
Etelä-Tuusulaan, osoitetta en halua antaa kylläkään tällä palstalla, ihan niin maalainen en ole.😅
Eihän sitten voi tietää, mikä se ns hyvä asuinpaikka olisi. Ei kukaan lähde Etelä-Helsingistä Etelä-Tuusulan suosituksen perusteella mihinkään muuttamaan. LOL.
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meidänkään perheellä ole ystäviä ja ainokaisen lapsemme ainoa elossa oleva isovanhempi on jo ysikymppinen. Lapsella on kuitenkin paljon ystäviä. Saanut niitä harrastusten kautta ja kouluista. On jo nyt ammattikoulussa.
Sori mutta kuinka vanhoina saitte lapsen jos isovanhempi on jo 90v?
En ole alkuperäisen 9-kymppisviestin vastaaja, mutta osuu minuunkin: En aloittanut itse vanhana, mutta olen iltatähti. Vanhempani olisivat jo 95- ja 93-vuotiaat, jos olisivat vielä elossa. Oma kuopukseni on jo 17, mutta helposti minulla voisi olla vielä ala-asteikäisiä, jos olisin saanut lisää lapsia. Olin vasta vähän yli 30 kuopuksen syntyessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 40 ja perheellinen. Olen huomannut lapseni urheiluharrastuksessa, miten jotkut vanhemmat lähes liimaantuvat kiinni turnausten jne aikana. He ovat akateemisia, ulospäin ihan menestyvän oloisia ja mukavia ihmisiä. Ja ihan selvästi yksinäisiä. Jotkut jäävät matsien jälkeen kuin norkoilemaan toisten aikuisten seuraan. He eivät halua lähteä kotiin, viettämään viikonloppua vain sen oman puolison ja lasten kanssa.
Mutta koskaan he eivät kysy, että hei haluaisitteko lähteä meidän kanssa metsäretkelle tai tulla kylään joku päivä. Taitavat pelätä torjutuksi tulemista niin paljon?
Tuttua! Lisäksi pieniä asuntoja hävetään turhaan
Monet on porvarillisen kulissin takana tosi uupuneita eikä jaksa pitää kodin perussiisteyttä yllä.
Meillä oli tällainen kaveripari miehen puolelta. Nuorempi lapsi heillä selkeä nepsy, mutta eivät hyväksy sitä ja väkisin laittavat kaikkiin harrastuksiin tuon pojan. Vanhempi poika pelää jääkiekkoa Hifk-junnuissa ja koko ajan vertaavat kuopusta häneen.
Selvästi tälle nuoremmalle sopisi taideharrastus tai joku rauhallisempi laji, mutta pakko vaan suorittaa ja sitten saattaa itkeä tunteja päivässä stressaatuneena
Kauhea tarve todistaa näillä koko ajan miten on varaa ja kun kodista löytyi hometta, salasivat sen kaikilta ja eivät halunneet puhuakaan siitä.
Omaisuus kiinni 70-luvun homeosakkeessa ja silti esitetään että ollaan parempia. Kaverinsa rakensivat uuden talon niin kauhea pahansuopa haukkuminen miten menee talofirma konkkaan ja että me ei kyllä rakennettais!
Kontrollifrii kkejä ovat molemmat vanhemmat ja lakattiin kyläilemästä kun siellä oli niin kireä ilmapiiri aina, kaikki kiukkuavat lapset ja aikuiset.
Tuollaista se oli, kun kaikilla oli kamala kiire. Työelämä vei mehut. Tilanne muuttui, kun kaikkien lapset alkoivat aikuistumaan. Nykyään samat ihmiset - jotka eivät ennen jaksaneet nähdä - ovat sosiaalisesti todelka aktiivisia.
Olen hyväksynyt asian ja käytetään energia oman perheen puuhailuun ja elämään. Mitäpä muuta voi, kun ihmisiä ei voi muuttaa. Lapsilla on kyllä laaja kaveripiiri ja ovat tykättyä seuraa, mutta mitä pienempi lapsi niin sitä enemmän aikuiset dominoi.
Naapurissa hyvä leikkikaveri, mutta tämän vanhemmat järjestää treffejä muihin perheisiin ja pyytävät kylään. Mun lapsi on vaan pihakaveri ja heidän omakin lapsi itkee, kun leikit pitää loppua äidin keksiminen suhteiden takia. Toinen vastaava tapaus pyytää lapseni aina ulos noin vartiksi, koska vanhemmat kaipaa leikittäjää hetkeksi ennen ruokaa. Välillä leikkivät vapaapäivinä pitempään, mutta sitten nekin keskeytyy, kun harrastuskaverin kanssa sovittu hoploppia, uimahallia yms. Kaikki lupaukset rikotaan, jos sopivat leikit iltapäivään tms.. Oikeastaan vain sillä on väliä, että se vastakkainen osapuoli saa täytettä omat tyhjät aukkonsa.
Sama pätee myös kaikkiin lasten välisiin ongelmiin esim. Kiusaaminen, ulkopuolelle jääminen. Ei ole väliä kunhan ei koske omaa lasta, mutta jos koskee niin silloin aggressiivisesti uhriudutaan ja omassa lapsessa ei nähdä mitään vikaa.
No mitäpä voi odottaa lapsista, kun aikuiset on mitä on. Olen jo luovuttanut ja yritän vaan pidedellä lapseni avoimena ja positiivisena omasta kyynistymisestä ja pettymyksestä huolimatta