Lue keskustelun säännöt.
Kärsimme aivan valtavasta yksinäisyydestä, lapsiperhe 40+
06.10.2024 |
😞😞😞
Lapsiperhe noin 40 ja akateemisia olemme. Isovanhemmat kuolleet ja toiset niin kaukana, ja eivät muuten vain pidä mitään yhteyttä.
Olemme kaikin voimin yrittäneet solmia perheellemme ystävyyksiä lasten takia. Suku kun on mitä on Mitä enemmän yritämme antaa muille, ja panostaa ystävyyteen, sitä vähemmän on meillä ystäviä.
Lapsen kummit muuttivat ensin kauas, sitten erosivat ja nyt eivät ole kesän aikana enää vastanneet edes tapaamispyyntöihin kun olemme kutsuneet mm rapujuhliin. Ei siis edes vastata kiitos kutsusta, mutta emme pääse Ei yhtään mitään. Eivät tule paikalle myöskään lapsemme eli oman kummilapsensa synttäreille.
Lapsen toisille kummeille tarjosimme sitä vähää mitä voimme, viikon heidän lapsilleen mökillämme, heinäkuussa, ja tadaa, sen jälkeen heistäkään ei ole kuulunut mitään. Helsingissä, meillä käydään myös mielellään kylässä syömässä, juomassa ja leikkimässä mutta vastakutsua ei meille esitetä.
Tuntuu kivireeltä olla aina yksin vastuussa jokaisesta ystävyydestä, aina yksin ehdottaa jotain, aina yksin järjestää sitä mukavaa. Monta kertaa on tehnyt mieli luovuttaa lasten takia jaksettu laittaa viestejä Whatsappissa ja yksipuolisesti kutsua ihmisiä. Ei ole meissä vikaa, emme ole kummallisia. Tuntuu että kaikki vain käpertyvät kuoreensa ja suorittavat viikot läpi. Missä vika?
Kommentit (115)
Osui myös silmään, että olisitte jotenkin "parempia ihmisiä", rapujuhlia, viikon mökkeilyä tms.. Olisiko muiden vaikea samaistua "rapujuhliin"? Jos itse saisin kutsun ko. juhliin, en tiedä menisinkö.. en varmaan osaisi syödä niitä?
Olemme tavallinen perhe, molemmet 36 vuotiaita ja lapsi jo 13 vuotias. Meillä ei olisi aikaa istua ystävien kanssa vähän väliä. Olemme molemmat vanhemmat töissä, toinen meistä tekee paljon ylitöitä. Lapsella on kolmesti viikossa harrastuksia plus kisaviikonloput päälle. En tiedä missä vaiheessa ehtisi :D Lapsellamme on paljon ystäviä harrastusten kautta. En tiedä lapsesi ikää, mutta ehkä hän voisi saada myös harrastusten kautta kavereita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 40 ja perheellinen. Olen huomannut lapseni urheiluharrastuksessa, miten jotkut vanhemmat lähes liimaantuvat kiinni turnausten jne aikana. He ovat akateemisia, ulospäin ihan menestyvän oloisia ja mukavia ihmisiä. Ja ihan selvästi yksinäisiä. Jotkut jäävät matsien jälkeen kuin norkoilemaan toisten aikuisten seuraan. He eivät halua lähteä kotiin, viettämään viikonloppua vain sen oman puolison ja lasten kanssa.
Mutta koskaan he eivät kysy, että hei haluaisitteko lähteä meidän kanssa metsäretkelle tai tulla kylään joku päivä. Taitavat pelätä torjutuksi tulemista niin paljon?
Tuttua! Lisäksi pieniä asuntoja hävetään turhaan
Monet on porvarillisen kulissin takana tosi uupuneita eikä jaksa pitää kodin perussiisteyttä yllä. <
Hyi kun puhut rumasti kavereistasi. Häpeä! Sääliksi käy heitä
Minustakin tuntuu usein, että aika yksipuolisesti saa moniin pitää yhteyttä. Olen havainnut tätä useissa lapsen kaverisuhteissa. Olen kutsunut kaverilapsia meille leikkimään, mutta vastakutsuja ei ole tullut. Lapsen takia laittelen edelleen viestiä tietyille henkilöille, koska lapsi pitää niistä kavereista. Henkilökohtaisesti en yhtään enää jaksaisi vastavuorottomuutta. Kerran tai korkeintaan kahdesti voin kysyä kaveria tai tuttavaa jonnekin, sen jälkeen on heidän vuoronsa. Harmittaa, kun noissa kaverilapsissa on sellaisiakin, joiden äitien kanssa mielelläni ystävystyisin ihan oikeastikin, mutta kyllä mä silloin toivoisin myös heidän puolelta aloitteita. Facebookissa on ryhmä yksinäisille lapsille, sitä kautta voisi löytyä pk-seudulta perheitä, joissa on samanikäisiä lapsia. Itse lohduttaudun sillä, että ei mene kovin pitkään kun nuo lapset sopii tapaamisensa itsenäisesti ilman, että vanhempien pitää olla siinä välissä sopimassa ja laittamassa viestejä.
Tiedän, että monella yksinäisellä särähtää korvaan tuo, että perheellinen valittaa ystävien/ihmisten puuttumisesta elämässä. Toivon ainakin, että perhettä ei pidetä itsestäänselvänä vaan sitä kumppania ja lapsia arvostetaan. Monen yksinäisen on vaikea samaistua, sillä oikeasti yksinäisellä ei ole ketään kelle päivän tapahtumista puhuisi tai ketään kenen kanssa tekisi mitään.
Minulla oli mies ja lapsi, perhe 30 vuotta. Todella läheiset välit miehen vanhempiin ja sisaruksiin. Mies rakastui työkaveriinsa ja ero tuli ja kyllä siinä vain niin käy, että miehen lisäksi meni ne miehen sukulaiset. Samoin ne muutamat läheiset ystäväperheet, joihin tutustui alkujaan miehen kautta. Elämä rakentui 30 vuoden aikana tiettyjen ihmisten ympärille.
Eron jälkeen oli todella vaikea ymmärtää kuinka yksin. Minulla oli ja on jäljellä se yksi ystävä, todella läheinen jonka kanssa tunnettu noin 35 vuotta. Onneksi on hän, mutta emme asu lähellä, joten näemme ehkä 6 kertaa vuodessa.
Etätyöt ei helpota asiaa, aina kotona yksin. Mutta, kaikkeen tottuu ja sopeutuu, vaatii aikaa.
Ymmärrän hyvin Ap:n mielipahan. Vaikka kuinka olisi ruuhkavuodet menossa, niin kyllä kuitenkin hyviin käytöstapoihin pitää olla aina aikaa. Jokainen ehtii kiittää emäntää/isäntää vierailusta ja ehtii vastata kutsuun, vaikka ei vierailulle ehtisikään.
Itse koin raskaaksi kutsua vieraita silloin kun lapset olivat pieniä, koska miehestäni ei ollut mitään apua tarjoilujen ja siivouksen suhteen. Olisi tietty pitänyt ottaa rennommin ne vierailut mutta kun muilla oli niin täydellistä käydä kylässä, piti yrittää samaa tasoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Päätin tänä syksynä järjestää juhlat. Jätin kutsumatta pari pitkäaikaista kaveria perheineen. Tajusin etten oikeastaan saa mitään heidän kanssaan olemisesta ja mietin, että tuskin hekään saavat meidän kanssamme olemisesta. Elämä on vain ajanut ohi sen yhdistävän kipinän, ei riitä että ollaan tehty jotain kivaa 20 vuotta sitten ja nyt on samanikäiset lapset.
Sähän kiva kaveri olet🥲
Rapujuhlat, kutsu viikoksi mökkeilemään, koti Ullanlinnassa. Eikö ihmiset tunnista päivänselvää trollia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ullanlinnassa asuva rapujuhlia järjestävä perhe, jossa lapsella ja aikuisilla ei ole yhtään kaveria?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä ollaan myös 40+ perhe, ja ollaan käyty kutsuttuina viime aikoina muutamilla kylässä, ja on todella ollut mukavaa, ruokaa ja juomaa ja saunaa tarjolla jne.
Mutta en usko että kutsumme ketään heitä meille, ainakaan piiiitkääään aikaan.
Heissä ei ole mitään vikaa, mutta syyt:
kalenteri on jotenkin niin hirveän täynnä että en jaksa edes suunnitella mitään kyläänkutsumisia. Nytkin koko kesän aikana oli 3 viikonloppua, kun saimme perheemme kanssa olla keskenään ilman että oli jotain menoa johonkin, tai toinen viikonloppuna työvuorossa.
Ja
Stressaan hirveästi etukäteen jotain illanviettojen ja kyläänkutsumisien järjestelyä. En myöskään ole kovin luonteva jutustelija edes ystävieni kanssa, osaan kyllä jutustella ja minusta pidetään, mutta jutustelu vaatii erityistä vaivaa ja olen aina illanviettojen jälkeen aivan poikki. Tai sitten väsyn hiljaisena ihmisenä pelkästään kuuntelijan rooliin.&n
Ei huolta, kyllä ne kutsut loppuu tuolla mentaliteetilla.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ihan samanlaisia kokemuksia.
Osalla ihmisistä on vaan niin kiire elämässä. Ehkä he arvottavat eri asioita tärkeiksi, eikä ystävyys, sosiaaliset suhteet ole heidän listallaan tärkeää.
Olen myös yrittänyt pitää suhteita yllä. Samalla kyynistyn ja katkeroidun, kun yritykset ovat aina vain minun aloitteesta. Ehkä meistä otetaan hyöty irti.
Eräs ystäväni sanoi minulle, että hän ei ala toimimaan terapeuttinani, sen jälkeen kun ensin olin puolen vuoden ajan ollut hänen tukenaan ja nyt olisi ollut hänen vuoro tukea minua. Mietin, että ovatko ihmiset niin itsekkäitä nykyisin vai onko kohdalleni sattunut vääriä ihmisiä.
En enää usko ystävyyteen.
No joo, kyllä se etenkin lapsiperhearjessa on tosi tiukkaa, kun ystävyyksistä on vaikea pitää kiinni.
Meillä on ollut onnea asuinpaikan valinnassa - asumme alueella, jossa on useita perheitä, joissa on samanikäisiä lapsia. Juttelemme ja tapaamme usein, emme mitään illanviettoja järjestä, mutta kuitenkin tietynlaista vertaistukea on naapureissa aina saatavilla. Naapurissa asuu neljä perhettä, joissa on aivan samanikäisiä lapsia kuin meillä, lisäksi muutamia muita, joilla on jo hiukan varttuneemmat muksut. Lapset leikkivät keskenään, ja kesällä juoksevat toinen toistensa kotona, välillä on jopa 6-7 lasta samassa läjässä juoksemassa ympäriinsä. Heitä sitten vahditaan, missä parhaiten ehditään. Näin syksyllä on toki koulut, eskarit ja harrastukset, mutta vieläkin lapset ovat viikonloppuisin yhdessä.
Tämän lisäksi meillä käy silloin tällöin vanhoja tuttuja ja opiskelukavereita, joilla on lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teillä käydään mielellään. Syömässä, leikkimässä. Teidän mökillä käydään. Siitä voisi olla iloinen?
Voisitte kutsua muitakin, uusia ihmisiä harrastuksista, töistä, lasten kavereita? Vapaaehtoistöitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle on tullut olo, et jostain syystä pitäis olla sukua et ois voi oikeesti olla jollekin muulle tärkeä.
Minulla ihan samat fiilikset ollut jo useamman vuoden! Ystäviin ei kauheasti voi luottaa. Joko tulee tylyjä torjumisia tai ihan ghostaustakin. Yksi ystävä vielä jaksaa vastavuoroisesti kysellä, mutta vain viestein, ei hänellä riitä paukkuja perheellisenä oikein kasvotusten tapaamiseen. Koko ajan vähemmän ja vähemmän välitän itse onko kavereita, kun se on tällaista. Perheeni on valitettavasti aika toksinen joten pidän etäisyyksiä sinne. Puolisoni taas ei oikein halua lapsia. Luulen että on yksinäinen elämä tulossa.
Mulla on samantyylinen tilanne mutta ilman puolisoa! Tuntuu, ettei pinnallisilla kaverisuhteilla valitettavasti ole hirveän paljon arvoa, kun ne on niin arvaamattomia enkä edes tiedä miten niitä voisi oikeasti saada syvennettyä, ei kellään tunnu olevan aikaa sellaiseen ja ehkei haluakaan, ja toisaalta ihan kehen tahansa ei tee mieli syvemmin tutustua. Paljolti kaverit on vähän kuin vaan tuttuja joita on hyvä olla kuitenkin olemassa. Varsinaista luottamusta ei kuitenkaan ole. Lisäksi mun mielestä ystävä-sanaa käytetään nykyään aika löyhin perustein, en tiedä oonko vähemmistöä joka näin ajattelee, mut ystäviksi sanotaan suht etäisiäkin ihmisiä, joita itse sanoisin kavereiksi. Toivoisin löytäväni ihan oikeitakin ystäviä, mut hankalaa se on, tuntuu lähinnä umpikujalta. Eikä voi millään työlläkään ansaita parempia sukulaisia.
- Tuon aiemman kommentin kirjoittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vika on nimenomaan teissä, ja olette kummallisia.
Tuollainen hysteerinen ystävyyteen takertuminen ja sen tavoittelu nimenomaan ajaa kaikki luotanne. Että lasten takia tässä hampaat irvessä pinnistellään että olisi ystäviä. Ai että onkin houkuttelevaa seuraa.
Ystävyyteen pätee sama, kuin parisuhteeseen. Ilmestyy heti, kun olet onnellinen ilmankin.
Ihan kaikki hyvä elämässä tulee niin, että kun alat vaan tehdä omaa juttuasi ja olla tyytyväinen ja unohdat kokaan The Jutun, mikä oli niin kauhean tärkeä -no, se tulee heti kun et enää pinnistele sitä kohti.
Ja jos ette ole aktiivisesti kirkossa käyviä kristittyjä, joille kummeilla ehkä voisi olla jokin merkitys, on aivan naurettavaa itkeä ettei kummit huomioi. Kyseessä on kristillinen traditio, eikä kenelläkään muulla kuin kristityillä ole oikeutta niiltä kummeilta mitään odottaa. Ja nekin saa odottaa tasan sitä, että huolehditaan lapsen kristillisestä kasvatuksesta. Ei lahja- ja viihdeautomaattina toimimista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ihan samanlaisia kokemuksia.
Osalla ihmisistä on vaan niin kiire elämässä. Ehkä he arvottavat eri asioita tärkeiksi, eikä ystävyys, sosiaaliset suhteet ole heidän listallaan tärkeää.
Olen myös yrittänyt pitää suhteita yllä. Samalla kyynistyn ja katkeroidun, kun yritykset ovat aina vain minun aloitteesta. Ehkä meistä otetaan hyöty irti.
Eräs ystäväni sanoi minulle, että hän ei ala toimimaan terapeuttinani, sen jälkeen kun ensin olin puolen vuoden ajan ollut hänen tukenaan ja nyt olisi ollut hänen vuoro tukea minua. Mietin, että ovatko ihmiset niin itsekkäitä nykyisin vai onko kohdalleni sattunut vääriä ihmisiä.
En enää usko ystävyyteen.
Minulle yksi kiva rouva sanoi kadulla, että kaikkien touhu on mennyt ihan sekoiluksi. Että kaikki käyttäytyy niin törkeästi toisiaan kohtaan nykyään ja se on tot
Et voi pitää kiinni ystävistä. Juuri sillä ajat ne pois luotasi. Ei kukaan siedä tuollaisia takertujia.
Itse pidän nykyään vain kevyitä tuttavuuksia, koska en jaksa enää tuota naistenvälistä takertuvaa ystävyyttä.
Ap. Vilpitön kysymys. Miten tuo jo heti alussa mainittu akateemisuus liittyy aiheeseen? Että jos vastaan tulee yksinäinen duunariperhe, niin he ei ole rapujuhliin tervetulleita?
t. yksinäinen duunariperhe
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä suku. Serkut. Mitäs jos äiti ja isä erikseen hankkii omia tuttuja vapaalla, ei perheenä aina. Ehkei ole pakko perheenä tehdä kaikki sosialisoinnit. Myös lapsille voi tulla omia kavereita, kun kasvavat. Entä someryhmä jossa on muutama täysjärkinen tai onko paikkakunnalla jotain. Ehkä toisten isovanhempien pitää hieman aktivoitua, vaikka mummo. Onneksi teillä on oma kiva perhe. Moni elää yksin, ei ole edes sitä. Onko Helsinki liian työkeskeinen paikka ja urat.
Tää on pahin tälläinen syyllistävä vastaus, jossa perätään sukua, jota ei käytännössä ole. Tai sellaisia sukulaisia, jotka eivät pysty lähtemään 5h matkan päästä Helsingin ytimeen Ne muutamat jotka on, eivät halua. Me emme voi muuttaa hyvien töiden takia keskelle Suomea pienelle paikkakunnalle heidän takiaan Emmekä voi muuttaa sukulaisia sosiaalisiksi.
Tässä juuri osoitit, miksi olet yksin. Olet tolkuttomasti puolustuskannalla ja luet rivien välistä sellaista, mitä siellä ei ole. Kauhea uhriutuminen päällä.
Jos etsitit kumppania, sinua käskettäisiin miettimään, mitä sinulla on sille toiselle annettavaa, eikä vain sitä, mitä haluat muilta.
Vierailija kirjoitti:
Ap tuommoista se on, nykyään, ja Suomessa. Kaikilla on omatmenonsa ja lasten kuskaukset, ja sitten se pahin aikasyöppö kännykkä. Surullista! Ei siihen mikään auta. Keskityomaan perheesesi, ja jos keksit jonkin kivan harrastuksen itsellesi. Jos on jokukin ystävä, jolla on aikaa, niinpanosta siihen.
Niin. Meillä on omat menot omat harrastukset OMIEN ystävien kanssa ja sitten tietysti lasten menot.
Juttu on ap niin, että iso osa ihmisistä ei pidä tuollaisista rapujuhlatyyppisistä tapaamisista, tai pariskunta-, tai perhetapaamisista. Hirveän pitkästyttävää. Mietin tässä minua ja miestäni, niin meillä vaan jossain vaiheessa katkesi yhteys kaikkiin niihin "ystäviin", joiden käsitys huvista on se, että ollaan pariskunnittain ja syödään ja otetaan snapsia. Aika harvoin nimittäin miehen kavereiden vaimot on lopulta hyvää seuraa minun mielestäni, tai päinvastoin.
Kummallakin on omat ystävänsä, joita nähdään yleensä harrastuksissa. Ihminen tarvitsee omaa aikaa siitä parisuhteestakin, tiedätkö, joten senkään takia noi rapujuhlat ei innosta. Muutenkin rapujuhlat on jotain niin väsynyttä. Ravustaminen on hauskaa ja onhan ne ihan ok syötävää, mutta että tehdään siitä oikein performanssi.... Vallankin parin Norjanreissun jälkeen kun on tottunut saamana vähän toisenlaista rapua ja hummeria itse pyytämällä, ei nyt ihan hirveästi jaksa täpläravut innostaa. Se itse pyytäminen on katsos se juttu.
Mutta joo, nuo pariskuntaystävyydet ei vaan ole tätä päivää.
Enkä ikinä antaisi lapsiani viikoksi jonkun muun mökille. On meillä omakin, ja olen sillä tavalla omituinen että tykkään lapsistani enkä tahdo kipata niitä muiden riesaksi.
Ap, ei ystävyydessä kukaan ole vastuussa siitä. Ystäviä nähdään silloin, kun kummallekin sattuu sopimaan, eikä ystäville olla velkaa mitään tietty yhteydenpitofrekvenssiä.
En tiedä onki kyse riittämisestä, mutta ei vain tunnu jaksavan muuta. Töissä on koko ajan kiire ja pitäisi pystyä venymään niin moneen asiaan, että arki-iltaisin ei ole jaksamista yhtään mihinkään. Ja jos viikonloppuihin jotain järjestää, niin tuntuu ettei ole saanut levättyä. Sanoisin työelämän olevan nykyään aivan liian vaativaa jonka takia kukaan ei jaksa enää mitään.