Kärsimme aivan valtavasta yksinäisyydestä, lapsiperhe 40+

Se vaan on hyväksyttävä että jotkut ihmiset on v*****maisia,   ei niitä kukaan halua kavereiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ymmärtänyt näitä kaveriperhejuttuja. Mulla ei ole ollut kuin yhden poikaystävän kanssa yhteistä kaveripiiriä, joka sekin hajosi ollessamme vielä alle 25 v. Omia kavereita on, mutta eletty aina eri elämänvaiheita, niin sitten ei olla oltu kovin läheisiä. Sain perheen hieman alle nelikymppisenä ja olen todella iloinen siitä. Ensimmäistä kertaa koskaan kuulun johonkin ja minulla on oikeasti läheisiä ihmissuhteita. En enää edes kaipaa ystäviä.

Sama kaveriperheiden suhteen. Kaikki mieheni kaverit ovat tosi kivoja, mutta minä en tule ikinä toimeen niiden vaimojen kanssa (koska olen omituinen hyypiö), enkä muutenkaan tykkää tuollaisista neljän kokoontumisista. Tykkään vuorovaikuttaa yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja mielellään maksimissan puolitoista tuntia kerrallaan. Viihdyn itsekseni (koska olen omituinen hyypiö). 

Minulla on muutama oma tuttava, joiden kanssa käydään yhdessä koiria lenkittämässä tms. Mutta en lainkaan kaipaa sellaista "kyläillään toisten kodeissa" -ystävyyttä, en ole oikein koskaan kaivannut. Haluan syödä omia juttujani omilla aikatauluillani enkä mennä jonkun muun pöytään syömään. Jos tahdon syödä ei-kotona, menen ravintolaan jossa on valkoiset pöytäliinat ja missä saan itse valita sekä ruoan, että viinin ja seura on hyvää (mieheni).

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Lapset ovat lentäneet pesästä. Kahdestaan elelemme miehen kanssa. Yritän vierailla sisarusteni luona,mutta heitä on turha pyytää käymään meillä. Sovitaan vierailu, mutta päivää ennen se perutaan. Ystäviä oli muutama aikoinaan, mutta kyllästyin yksipuolisiin tapaamisiin, aina heille tuli jotain parempaa. Erikoista on, että somessa ehtivät päivittää ja höpötellä omiaan. 

Some on suurin syy tähän kaikkeen tylsyyteen. Lopetin Facebookin ja Instagramin juuri siksi, ettei tulisi itse siellä aikaa kuluttavan. Naapureita ohimennen puhuttelen, kutsun kylään, mutta vastakutsua ei koskaan tule, vaikka yksi silloin tällöin käy. 

Saisipa takaisin ne ajat, kun lasten serkut vanhempineen tulivat käymään tuon tuostakin.  Lapset eivät juurikaan ehdi kyläilee, paitsi kun lapsi tarvitsee hoitoa, niin ovelta sisään pukataan. Onneksi on. Lapsenlapsi iloa tuomassa. 

Tuo kyläily ei ole nykypäivää. Kokeile sopia jonkun kanssa lenkkitreffit tai ehdota eväsretkeä tai jotain muuta, missä on muutakin hauskaa kuin kahvinjuonti ja juoruilu. 

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu usein, että aika yksipuolisesti saa moniin pitää yhteyttä. Olen havainnut tätä useissa lapsen kaverisuhteissa. Olen kutsunut kaverilapsia meille leikkimään, mutta vastakutsuja ei ole tullut. Lapsen takia laittelen edelleen viestiä tietyille henkilöille, koska lapsi pitää niistä kavereista. Henkilökohtaisesti en yhtään enää jaksaisi vastavuorottomuutta. Kerran tai korkeintaan kahdesti voin kysyä kaveria tai tuttavaa jonnekin, sen jälkeen on heidän vuoronsa. Harmittaa, kun noissa kaverilapsissa on sellaisiakin, joiden äitien kanssa mielelläni ystävystyisin ihan oikeastikin, mutta kyllä mä silloin toivoisin myös heidän puolelta aloitteita. Facebookissa on ryhmä yksinäisille lapsille, sitä kautta voisi löytyä pk-seudulta perheitä, joissa on samanikäisiä lapsia. Itse lohduttaudun sillä, että ei mene kovin pitkään kun nuo lapset sopii tapaamisensa itsenäisesti ilman, että vanhempien pitää olla siinä välissä sopimassa ja lait

Kirjoitit juuri syyn sille, miksi meidän lapset ei yleensä pääse kuin tietyille kavereille: en kestä äitejä, jotka haluavat ystävystyä! Ja vielä sellaisia, jotka odottavat vastavuoroisuutta tilanteessa, jossa en todellakaan haluaisi luopua perheajasta, mutta lapseni haluaa säälistä mennä jonkun luokse, "kun sillä ei ole kavereita". Mutta kun kaveruudesta tehdään tennisottelu. jossa vuorotellen pitää täyttää tietyt kyläilykriteerit, niin vihellän pelin poikki heti alkuunsa.

Lasteni kavereiden äidit ovat heti alussa tehneet selväksi, että kyse on lapsista, ei mistään muusta. Ei siis mitään odotuksia vanhempien toiminnalle, perheilloille, yhteisille lomamatkoille, vaan yhteydenpito liittyy lapsiin ja heille sopii mainiosti, että kodin sijaan ollaan leikkipuistossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ymmärtänyt näitä kaveriperhejuttuja. Mulla ei ole ollut kuin yhden poikaystävän kanssa yhteistä kaveripiiriä, joka sekin hajosi ollessamme vielä alle 25 v. Omia kavereita on, mutta eletty aina eri elämänvaiheita, niin sitten ei olla oltu kovin läheisiä. Sain perheen hieman alle nelikymppisenä ja olen todella iloinen siitä. Ensimmäistä kertaa koskaan kuulun johonkin ja minulla on oikeasti läheisiä ihmissuhteita. En enää edes kaipaa ystäviä.

Sama kaveriperheiden suhteen. Kaikki mieheni kaverit ovat tosi kivoja, mutta minä en tule ikinä toimeen niiden vaimojen kanssa (koska olen omituinen hyypiö), enkä muutenkaan tykkää tuollaisista neljän kokoontumisista. Tykkään vuorovaikuttaa yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja mielellään maksimissan puolitoista tuntia kerrallaan. Viihdyn itsekseni (koska olen omituinen hyypiö). 

Minulla on muutama oma tutt

Sama. En tajua, miksi haluaisin mennä jonkun toisen ihmisen kotiin. Jos haluan kotona olla, minulla on omani, kiitos vaan. Sitten on kesämökkiä ja vanhemmat asuu sen verran kaukana, että niiden luona käydään yökylässä. Harrastuksia on ja niissä kavereita. Ihmisen täytyy saada olla yksinkin joskus. 

Ja sitten pitäisi vielä pariskuntakaveroida vaikka jonkun miehen kaverin ja sen vaimon kanssa? Ei hitto. En ymmärrä, mitä minä siitä saisin. Jos tahdon rapuja, osaan laittaa ne ihan itsekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan ymmärtänyt näitä kaveriperhejuttuja. Mulla ei ole ollut kuin yhden poikaystävän kanssa yhteistä kaveripiiriä, joka sekin hajosi ollessamme vielä alle 25 v. Omia kavereita on, mutta eletty aina eri elämänvaiheita, niin sitten ei olla oltu kovin läheisiä. Sain perheen hieman alle nelikymppisenä ja olen todella iloinen siitä. Ensimmäistä kertaa koskaan kuulun johonkin ja minulla on oikeasti läheisiä ihmissuhteita. En enää edes kaipaa ystäviä.

Sama kaveriperheiden suhteen. Kaikki mieheni kaverit ovat tosi kivoja, mutta minä en tule ikinä toimeen niiden vaimojen kanssa (koska olen omituinen hyypiö), enkä muutenkaan tykkää tuollaisista neljän kokoontumisista. Tykkään vuorovaikuttaa yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja mielellään maksimissan puolitoista tuntia kerrallaan. Viihdyn itsekseni (koska olen omituinen h

Oi että kuulostaa ällöttävältä itsekehumiselta

Ompa ikävää, itse tykkään vastavuoroisuudesta monissa asioissa ja olen onnistunutkin siinä vuosien varrella vaikka elämän tilanteet muuttuneen useamman kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuntuu usein, että aika yksipuolisesti saa moniin pitää yhteyttä. Olen havainnut tätä useissa lapsen kaverisuhteissa. Olen kutsunut kaverilapsia meille leikkimään, mutta vastakutsuja ei ole tullut. Lapsen takia laittelen edelleen viestiä tietyille henkilöille, koska lapsi pitää niistä kavereista. Henkilökohtaisesti en yhtään enää jaksaisi vastavuorottomuutta. Kerran tai korkeintaan kahdesti voin kysyä kaveria tai tuttavaa jonnekin, sen jälkeen on heidän vuoronsa. Harmittaa, kun noissa kaverilapsissa on sellaisiakin, joiden äitien kanssa mielelläni ystävystyisin ihan oikeastikin, mutta kyllä mä silloin toivoisin myös heidän puolelta aloitteita. Facebookissa on ryhmä yksinäisille lapsille, sitä kautta voisi löytyä pk-seudulta perheitä, joissa on samanikäisiä lapsia. Itse lohduttaudun sillä, että ei mene kovin pitkään kun nuo lapset sopii tapaamisensa itsenäisesti ilman, että vanhem

Vastaan tähän. Vastavuoroisuutta siis toivon sen suhteen, että myös omaa lastani kutsutaan leikkimään sen LAPSEN kanssa, itse en ole mukaan menossa, enkä ole ilmaissut millään tavalla että voisin joidenkin vanhempien kanssa ystävystyäkin. Sinäkö viitsisit kutsua samoja lapsia kerta toisensa jälkeen leikkimään, jos ei vastakutsua koskaan tule? Ja kyse ei ole siitä, että oma lapsi olisi jollain tavalla haastava kyläilijä. Kuulostaa erikoiselta, tuo että tehdään selväksi että kyse on vain lapsista. Hah. Siis miten? Sanotaanko, että ethän sitten luule että meistä voisi tulla kavereita??? 

Minä puhuin tilanteesta, jossa on kutsuttu lapsen hyviä päikkykavereita kylään mutta nuo vanhemmat eivät ole kutsuneet vastaavasti minun lastani. Lapset kyllä puhuvat keskenään että milloin tulet meille jne. Mutta ovat sen verran pieniä, että eivät voi itsenäisesti kyläilyjä sopia. Sun kirjoituksesta kuultaa aika epämiellyttävä asenne lapsesi kavereihin. Kaikkein vähiten arvostan niitä vanhempia, jotka eivät lainkaan arvosta lapsen kaverisuhteita tai niiden tukemista, vaan suurinpiirten heistä tulee vibat että ihan kuin tekisivät palveluksen kun suostuvat leikkitreffeihin. Voin kertoa, että ei muakaan kiinnosta tällaisten vanhempien kanssa asioida. Onneksi mun lapsella on paljon kavereita ja aina leikkiseuraa päiväkodissa, varmaan juuri siksi kun olen auttanut häntä niitä suhteita luomaan. 

Vierailija kirjoitti:

Toi Helsinki ja akateemisuus selittää monta asiaa ... Hankkikaa kaltaisianne tuttavuuksia? Ja sieltä läheltä. Haiskahtaa aloituksessa pieni porvalimaisuus, vaikuttaa .....aika moneen. Onnea etsintään.

Samat fibat. Ehkä ap:n vanhat ystävät ovat oppineet ennen ap:ta, että rapujuhlat ovat eläinrääkkäystä. Vai teittekö ap kutsussa selväksi, että ravut tapetaan ennen keittämistä?

Kaikki eivät halua ystäviä. Olen aina kokenut kaikki ihmissuhteet vain rasitteena itselleni, turhanpäiväistä jorinaa josta ei itse saa mitään irti. Totesin jo lapsena hiekkalaatikolla että kun kasvan aikuiseksi niin aion elää ja olla yksin hiljaisuudessa. Isoveljeni tokaisi että kyllä mielesi muuttuu, voi kuinka väärässä hän olikaan. Päivä päivältä ja vuosi vuodelta olen vain onnellisempi.

Vierailija kirjoitti:

Mä ollaan myös 40+ perhe, ja ollaan käyty kutsuttuina viime aikoina muutamilla kylässä, ja on todella ollut mukavaa, ruokaa ja juomaa ja saunaa tarjolla jne.

Mutta en usko että kutsumme ketään heitä meille, ainakaan piiiitkääään aikaan.

Heissä ei ole mitään vikaa, mutta syyt:

kalenteri on jotenkin niin hirveän täynnä että en jaksa edes suunnitella mitään kyläänkutsumisia. Nytkin koko kesän aikana oli 3 viikonloppua, kun saimme perheemme kanssa olla keskenään ilman että oli jotain menoa johonkin, tai toinen viikonloppuna työvuorossa.

Ja

Stressaan hirveästi etukäteen jotain illanviettojen ja kyläänkutsumisien järjestelyä. En myöskään ole kovin luonteva jutustelija edes ystävieni kanssa, osaan kyllä jutustella ja minusta pidetään, mutta jutustelu vaatii erityistä vaivaa ja olen aina illanviettojen jälkeen aivan poikki. Tai sitten väsyn hiljaisena ihmisenä pelkästään kuuntelijan rooliin.&n

Ei h***tti mitä itsekkyyttä. Ja täysin keksityt tekosyyt.

Jos jaksaa mennä muille kylään, niin nuo tekosyyt eivät riitä siihen, etteikö voisi tarjota vastavuoroisesti illan vieraille, jotka ovat teitä kestinneet. Emännän/isännän, joka hoitaa keittiöpuolta, ei ole edes tarpeen sosialiseerata niin paljon kuin vieraiden.

Aivan hirveän itsekkään ja lokkeilevan mallin antaa tuo 40+ perhe lapsilleen. Ei ihme, että koulut on täynnä lapsia ja nuoria, jotka eivät kykene ottamaan muita ihmisiä huomioon.

Meillä oli hieman samanlainen tilanne. Kaksi lasta, eikä juurikaan omia ystäviä. Tai ne ainoat tuntuivat olevan kiireistä, ei-kiinnostuneita tai liikaa omia onglemia elämässään. Surkuttelin tätä aika paljonkin, mutta nyt lasten ollessa teini-ikäisiä, huomasin, että huoli oli turhaa. 

 

nyt lapsilla on kavereita koulusta/naapurustosta. He ovat rakentaneet omat ihmissuhteet, jotka ovat paljon parempia kuin ne, mitkä me vanhemmat olisimme väkisin yrittäneet luoda omien vanhojen kavereiden kautta. 

 

Ja näin jälkikäteen, ne ystävät, jotka meidät hylkäsi, ovat tällä hetkellä masentuneita ja jokseenkin onnettomia. Ehkäpä heillä oli jo silloin onglemia elämässään. 

Meillä minun puolen suku on asunut kaukana satojen kilometrien päässä enkä ole erityisen läheinen  heidän kanssaan, vaikka mitään riitoja ei ole. Mutta ei ole mitään yhteistäkään. Jo yli 20 vuotta olen asunut Etelä-Suomessa. Miehellä on paljon kavereita täällä, koska asunut ikänsä täällä. Minä en heitä sen kummemmin tunne. Mutta  2 lasta, heidän harrastukset, koulu, oma opiskelu, työt, harrastukset, mökkeily ja matkailu on vienyt ajan. En jaksaisi enkä ehtisi nyt mitään muuta. Ehkä sitten, kun lapset ovat aikuisia, sosialisoidun taas. Perheenä vietämme kaiken ajan keskenään. Mies tapaa kavereitaan töissä ym. Nautimme vaan rauhassa olemisesta, vaikka sinänsä olemme sosiaalisia. Lapsilla on aina ollut paljon kavereita koulun ja harrastusten kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asumme Helsingissä Ullanlinnassa. Mihin te täältä muutitte?

Tuusulaan. Tervetuloa! Ette tule katumaan.

Eikös Tuusula koostu kylistä/lähiöistä? Minne päin sinne

Etelä-Tuusulaan, osoitetta en halua antaa kylläkään tällä palstalla, ihan niin maalainen en ole.😅

Jos asut uudella, kasvavalla ja hyvin keskiluokkaulella alueella, niin hei naapuri n. 33% todennäköisyydellä!

Me muutumme tänne myös Helsingistä ja tutustuimme kuukaudessa useampaan perheeseen kuin kolmen perhevapaavuoden aikana Helsingissä. Ja ihan samalla tavalla nähdään täälläkin niitä harvoja vanhoja tuttuja kuin helppojen yhteyksien päässä asuessanme,  eli ei juuri koskaan 😃

Mitä jos luopuisit vastavuoroisuustoiveesta? Jos ihmiset tulevat teille mielellään, jatka kutsumista. Muilla voi olla nyt syynsä, mikseivät jaksa teitä kutsua vastavuoroisesti. Voi olla terveys/raha ym ongelmia, joista ei haluta kertoa. Ehkä viestität tiedostamattasi, että odotat muidenkin järjestävän "rapujuhlia" tai muita teemajuhlia. Ehkä muilla nousee seinä pystyyn, eivät vain ehdi tai jaksa sellaisia järjestää. Riittäisikö pienimuotoisempi, mutkaton "matalankynnyksen" treffailu ilman sen kummempia pönötyksiä?