Ensi yönä siitä on sitten 30 vuotta kun Estonia upposi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vasta tänään ensimmäistä kertaa, että laivan kokki joka selvisi, oli ottanut mukaansa wiskipullon. Oli sitä vielä hörppinyt laivan kannella/päällä ennen kuin meri kutsui 

Ehkä yksi tekijä, miksi osa ihmisistä on kiinnostunut tämänkaltaisista katastrofeista (itseni mukaan lukien), on se, että se väkisin ruokkii mielikuvitusta: mitä itse olisin tehnyt, miten toiminut? Tuo kokkihan ainakin uusimmassa haastattelussaan sanoi, että oli jättänyt lompakon, avaimet ym. mutta ottanut viskipullon. Tämäkin yksityiskohta on sellainen, joka kertoo siitä, miten ihminen toimii äärimmäisessä poikkeustilanteessa ja suuren stressin alla. Todennäköisesti aivan eri tavalla kuin normielämässä, ja juuri siksi poikkeustilanteen miettiminen kiehtoo. Kun mikään normielämän sääntö ei päde, eikä se, millaisena on itsensä tottunut näkemään. Yksi 2019 haastattelun antanut selviyt

Minä taas olisin ollut yksi niistä lamaantujista, jäänyt joko hyttiin tai käytävälle, kun ulospääsy on liian vaikeaa ja siitä täytyy tosissaan taistella. Tuossa tilanteessa selviytyvät ne, jotka alkavat toimia heti, eivätkä ala huolehtia muista liikaa. Tunnesiteet voivat hyvin estää oman selviytymisen. Raakaa, enkä ylläty, jos tällaiset päätökset hätätilanteessa soimaavat selviytyneen omatuntoa myöhemmin ehkä jopa loppuelämän.

Olin silloin jo aikuinen enkä koskaan tule unohtamaan Estonian uppoamista niin nopeasti. Onnettomuuden jälkeen luin monisivuisen kertomuksen selvinneiden haastatteluista, kaikki eivät antaneet koskaan haastattelua. Eräs seikka järkytti erityisesti. Laivan kaaduttua kylkeä pitkin kavunneet näkivät paljon ihmisten päitä jumissa kaiteen välissä. Olivat paniikissa yrittäneet kaiteen raoista päästä ylemmäs. Siellä huusivat ja panikoivat eikä kukaan voinut auttaa. Aivan kauhea järkytys jäi ikuisesti mieleen.

Toinen juttu oli, kun siinä raportissa sanottiin, että veden tulviessa laivan sisälle, hyttien väliseinät antoivat periksi. Toisin sanoen kaikki hytit olivat lopulta yhdessä läjässä. Sieltä on mahdoton pelastua. Lisäksi yhtään ainoata lasta ei selvinnyt vanhempiensa kanssa, äidit ja isät jäivät hyttiin pikkuisten kanssa yhdessä hukkumaan.

Toivon, että en olisi lukenut tuota raporttia ja haastatteluita, koska nuo jutut eivät unohdu koskaan. Ehkä hyvä niin. Itsekin olen kulkenut Estonialla sen ollessa Wasa King. Muistan, että se oli iso ja ei niin kovin kiva laiva. Yövyttiin siellä, muttei saatu nukuttua. Riitelen silloisen mieheni kanssa koko risteilyn ajan. Olin todella pahan tuulinen ja niin oli hänkin vaikka piti olla kiva ja odotettu risteily.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna hävettää ketjun kirjoittajien puolesta. Mehustellaan tragediaa, keksitään salaliittoteorioita, ollaan muka niin myötäeläviä kyynelhymiöiden kanssa. Oikeasti haluatte vain mässäillä kuolemalla kun itse istutte turvassa sohvan nurkassa. Te ootte sitä porukkaa, joka pysäntyy kuvaamaan onnettomuuksia. Halveksittavaa. 

Miksi sinä sitten olet keskustelussa mukana?

Itse ainakin mietin asiaa siltä kannalta, että mitä tilanteessa ehkä olisi ollut tehtävissä ja miten vastaavasta mahdollisesti voisi selviytyä.

Halusin vaan kertoa tällaisen hieman eriävän mielipiteen menneiden onnettomuuksien mehuttelusta. Tämä olkoon viimeinen viestini. Onnettomuuksia varten voit sinä harjoitella miten paljon hyvänsä, mutta jo pelkästään syksyisessä merionnettomuudessa menisit paniikkiin jo s

Mistä ihmeestä niin päättelet? Suuri osa ihmisiähän esim. karaistaa itseään avannossa ja jopa nauttii siitä, joten miten ihmeessä yhden viestin perusteella voit sanoa kenestäkään yhtään mitään?

Puhut ilmeisesti itsestäsi? Siksi kannustaakin katsomaan tapahtunutta oppimisen näkökulmasta. Ainut mitä edeltävästä kommentista nimittäin voisi päätellä on, että kommentoijan selviytymismahdollisuudet ovat oletettavasti keskimääräistä paremmat, koska hän on miettinyt asioita etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Melkein sanoisin, että jos kuolema on odottanut, niin olisi mieluiten ruhjoutunut putoavan pelikoneen alle. Kaikki on ohi nopeasti versus kylmässä meressä mahdollisen pelastuksen odottaminen.

Joo, vaikka itse kuoleman hetki olisikin kivuton hypotermiassa, sitä on edeltänyt pitkä paniikki, kauhu ja epätoivo. Melkein sanoisin että nopea kuolema putoamalla heti alkuunsa ois kivempi kuin taistella päästäkseen ulos ja taistella hengestään jääkylmässä vedessä. 

Vierailija kirjoitti

 

Estonian uhrit kokivat siis tavallaan laupiaan kuoleman. Ehkä piinallisin tilanne oli niille, jotka jäivät joksikin aikaa ns. ilmataskuun j

Kiva unelma, mutta ei todellisuutta. Jos todellisuus kiinnostaa, niin tässä sitä englannin kielellä: https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2004/05/a-sea-story/302940/ Moni tippui laivan käytäviä pitkin kuolemaansa, kun laiva kallistui. Jotkut jäivät kaatuvien automaattipelien alle, kun ne kaatuivat. Joku baarimikko jäi kaatuvan viinapullohyllyn alle. Monet taistelivat hysteerisesti päästäkseen pois laivasta. Joku pääsi pelastuslauttaan, ja luuli olevansa jonkinlaisessa turvassa, mutta putosi pois. Eräs nainen pelastusliivit päällään ajelehti pois lautoista ja työkaveristaan. Laupias kuolema höpö löpö. Se on ollut ihan hirveää. 

Siinä mielessä se yksi tyyppi (erään selviytyjän ennestään tuntematon hyttitoveri) saattoi lopulta tehdä ihan fiksun valinnan, kun telkesi itsensä hytin vessaan eikä suostunut tulemaan ulos.

Tai se fiktiivinen äiti, joka ruotsalaissarjan jaksossa kurkkasi ovelta käytävällä ollutta paniikkia ja palasi pikkupoikansa luo hyttiin ja lauloi tälle.

Verrattavissa Titanic-elokuvan vanhempaan pariskuntaan, joka koskettavassa kohtauksessa makaa toisistaan kiinni pitäen hyttinsä sängyssä, kun vesimassat vyöryvät sisään.

Tuossa tilanteessa ei tarvitse ainakaan nähdä ja todistaa viimeisinä minuutteinaan sitä toisten ihmisten hätää ja paniikkia, tai kärsiä fyysisiä kipuja.

Kaikki on tietenkin hypoteettista pohdintaa, niin kuin tällaiset aina. Se, miten eri tavoin ihmiset reagoivat (usein yllätyksenä itselleenkin) hätätilanteessa, on kiinnostavaa, ja psykologit sitä paljon tutkineetkin. Estonian tapauksessa kyse oli varmastikin myös siitä, missä vaiheessa kukin matkustaja/miehistön jäsen oivalsi itse sisimmässään, että laiva uppoaa. Se uppoaminen kun tässä tapauksessa oli historiallisen nopeaa. Siinä on ollut nanosekunti aikaa mielellä tehdä ratkaisu, yritänkö ylös ja kohti pelastusta, vai vietänkö viimeiset minuuttini rauhassa itseni ja/tai läheisteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Melkein sanoisin, että jos kuolema on odottanut, niin olisi mieluiten ruhjoutunut putoavan pelikoneen alle. Kaikki on ohi nopeasti versus kylmässä meressä mahdollisen pelastuksen odottaminen.

Ongelma on siinä, jos ei tiedä, odottaako kuolema vai ei. Onko pelastumismahdollisuutta vai ei. Kannattaako yrittää vai ei.

Lisää hyvää keskustelua, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melkein sanoisin, että jos kuolema on odottanut, niin olisi mieluiten ruhjoutunut putoavan pelikoneen alle. Kaikki on ohi nopeasti versus kylmässä meressä mahdollisen pelastuksen odottaminen.

Joo, vaikka itse kuoleman hetki olisikin kivuton hypotermiassa, sitä on edeltänyt pitkä paniikki, kauhu ja epätoivo. Melkein sanoisin että nopea kuolema putoamalla heti alkuunsa ois kivempi kuin taistella päästäkseen ulos ja taistella hengestään jääkylmässä vedessä. 

Vähän ristiriitaisia kommentteja.

Jos ruhjoutuu putoavan pelikoneen alle tai putoaa käytävän pohjalle, kaikki ei ole ohi nopeasti, vaan saa kitua luut murskana, kunnes hukkuu sisääntulvivaan kylmään meriveteen.

Jos sen sijaan taistelee tiensä kannelle, on huomattavasti paremmassa asemassa. Jos nuo edellä esitetyt luvut pitävät paikkansa, 137/300, eli yli 45% kannelle päässeestä selvisi hengissä. Ketään ei tosin pelastettu kannelta tai merestä, vaan kaikki pelastettiin lautoilta.

Todennäköisyyksiä ei koskaan tiedä etukäteen, mutta jos luovuttaminen tuntuu omalta jutulta, sen ehtii aina tehdä myöhemminkin.

Elämä on valintoja ja pari tuntia lautallakin on pitkä aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vasta tänään ensimmäistä kertaa, että laivan kokki joka selvisi, oli ottanut mukaansa wiskipullon. Oli sitä vielä hörppinyt laivan kannella/päällä ennen kuin meri kutsui 

Ehkä yksi tekijä, miksi osa ihmisistä on kiinnostunut tämänkaltaisista katastrofeista (itseni mukaan lukien), on se, että se väkisin ruokkii mielikuvitusta: mitä itse olisin tehnyt, miten toiminut? Tuo kokkihan ainakin uusimmassa haastattelussaan sanoi, että oli jättänyt lompakon, avaimet ym. mutta ottanut viskipullon. Tämäkin yksityiskohta on sellainen, joka kertoo siitä, miten ihminen toimii äärimmäisessä poikkeustilanteessa ja suuren stressin alla. Todennäköisesti aivan eri tavalla kuin normielämässä, ja juuri siksi poikkeustilanteen miettiminen kiehtoo. Kun mikään normielämän sääntö ei päde, eikä se, millaisena on itsensä tottunut

Olisiko hörpännyt viskia myös siksi että kroppa pysyisi jotenkin lämpimänä? Toisaalta en ihmettele jos on vähän rohkaisuakin siitä ottanut, kai tuo niin hullu tilanne on ollut että itsekin olisin vetänyt pitkät siivut ennen kuin olisi ollut aika hypätä aaltojen sekaan pimeyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tuollaisesta voi ikinä selvitä. 

Nuorempana minäkin lähdin mukaan näihin salaliitto asioihin, mutta nykyään olen sitä mieltä, että luotan lopulliseen raporttiin. 

Virallinen totuus on harvoin koko totuus. Tässä casessa varsinkin on näin kun tietoa on jälkikäteen tullut lasteista jne. Mutta on ihmisiä, jotka haluavat tuudittautua, koska tulisi liian paha mieli siitä kun oivaltaisi, mitä kaikkea pinnan alla oikeasti on.

Mitä iloa nää vaihtoehtoiset selitykset tuo kellekään? Mitä se vaikuttaisi vaikka taustalla olisi joku ulkopuolinen taho vieras valtio tms? Se ei uhreja tuo takaisin ja mihinkään hyökkäyssotatoimiin se ei tuo oikeutusta (ja todennäköisesti turpaan siinä tulisi).

Olin vähän yli kaksikymppinen terveydenhuollon opiskelija. Oppilaitoksessa oli kaksi virolaista opiskelijaa, joilla oli tuttuja laivalla. Onnettomuus meni kyllä syvälle, sillä seurasimme ja analysoimme tapahtumia myös pelastustoiminnan ja hoitotyön osalta. Siitä lähtiren katson aina laivalla, lentokoneessa, tapahtumissa, hotelleissa jne. pelastusreitit heti kun saavun paikkaan.

Todella traaginen ja surullinen onnettomuus.

Ryhdyin katsomaan Iltalehden arkistosta näköislehtiä. Valitettavasti ne eivät ole tekstimuodossa, että voisi edes pieniä pätkiä kopioida tänne. Lisäksi alkoi herätä kysymys, olisiko se edes oikein.

Hämmästyin kovasti, miten tarkkoja juttuja ja haastatteluja on tehty Estonian onnettomuuden liepeillä olleille ihmisille. Niiden vuosien aikana, kun olen seuraillut Estonian turmasta käytyä (uutta) uutisointia, niissä oikeastaan pyöritetään ihan samoja asioita ja samojen eloonjääneiden haastatteluja. Ihan siihen pisteeseen asti, että jompikumpi iltapäivälehti julkaisi vain uudestaan 2014 ja 2019 tekemiään juttuja eilen nettisivuillaan.

Torstain 29.9.1994 Iltalehdessä sen sijaan oli kirjaimellisesti tuoreeltaan (Helsingin terminaalissa) haastateltu kahdella pelastavalla autolautalla olleita ihmisiä. Myös erään terveyskeskuksen lääkäriä, joka oli vastaanottanut selviytyjiä. Hän kuvaili aika tarkkaan, millaisia psyykkisiä oireita uhreilla oli ollut. Tiivistetysti, kärjistetysti ja nykykielellä sanottuna: osa oli ollut sekaisin kuin seinäkelloja. Yllättävää oli, että psykologinen luonnehdinta oli tehty eräästä 12-vuotiaasta norjalaispojasta, ja tämä pojan yksin jääminen oli nostettu jutun otsikkoon asti. - Kuten nyt tiedämme, pojalla on nimi ja kasvot, koska hän tosiaan oli yksin paitsi perheensä myös ikäluokkansa edustajana selviytyneiden joukossa.

Olen sikäli yllättynyt, että toimittajat tunnetusti kierrättävät oman lehtensä arkistoja tehdessään "uusia" juttujaan, mutta tässä Estonia-uutisoinnissa sitä ei ole tapahtunut. Olisin sitä mieltä, että jos ja kun onnettomuudesta tehdään juttuja, olisi hyvä palauttaa nykylukijoiden mieliin sitä vuoden 1994 tilannetta laajemmin sekä sitä, miten faktisesti traumatisoituneita Silja Symphonyn ja Viking Isabellan matkustajat olivat. Tästä voitaisiin kirjoittaa nyt 30 vuotta myöhemmin niin, että tuolloin haastateltujen ihmisten henkilöllisyydet peitettäisiin, ei nostettaisi nimillä ja kuvilla esiin kuten tuolloin 1994.

Aloin miettiä asiaa jo aiemmin, kun tässäkin ketjussa yllättävän moni kommentoija mainitsi lähinnä ohimennen, että tunsi jonkun, joka oli ollut Symphonyllä tai Isabellalla. Joku jopa mainitsi tuttavansa tai sukulaisensa traumoista. Mietin siinä, että tuo olisi oikeasti kiinnostavaa asiaa luettavaksi (hyvän toimittajan toimittamana). Asia liittyy siihen laajempaan kontekstiin, jossa tähän katastrofiin reagoitiin Suomessa. Vaikka suomalaisia ei paljoa turmassa ollutkaan uhreina, niin juuri noiden kahden pelastustöitä tekevän laivan matkustajissa heitä oli paljon. Nyt kun luin Iltalehden näköispainosta, tajusin heti, että tässä niitä tarinoita olisi. Toisaalta olen tietoinen, että jälkikäteen media on tehnyt myös itseruoskintaa sen suhteen, ettei olisi pitänyt tunkea haastattelemaan traumatisoituneita ihmisiä. Kuitenkin... Nuo haastattelut on tehty, ja niistä voisi tehdä jonkun koostavan jutun 2020-luvun journalistisilla standardeilla. Ja voisihan sitä haastatella jälkikäteen joitakuita heistä, jotka joutuivat seuraamaan pelastusoperaatiota.

Vai olisiko se jo liikaa tämän aiheen ympäriltä?

Itsenäni onnettomuudessa kiinnostaa nimenomaan eniten, miten selviytyneet ovat psyykkisesti tapahtumiin reagoineet, etenkin heti tapahtuman jälkeen. Siinä mielessä nuo siihen aikaan epäeettisesti saadut haastattelut olisivat mielenkiintoista luettavaa. Ymmärrän kuitenkin toki, ettei niitä varmasti nykypäivänä monesta syystä haluta nostaa esiin. Etenkin kun tapahtuneesta on edelleen melko lyhyt aika ja osallisena olijoita ja uhrien omaisia on vielä rutkasti elossa.

Jotenkin aina tulee väkisin myös mietittyä, miten itse olisi kaikkeen suhtautunut. Esim. juuri tuo, miten sitä olisi itse reagoinut, jos olisi ollut laivalla, johon selviytyneitä olisi nostettu. Onhan se ollut järkyttävää myös heille nähdä kaikki omien silmien edessä. 

Vierailija kirjoitti:

Ryhdyin katsomaan Iltalehden arkistosta näköislehtiä. Valitettavasti ne eivät ole tekstimuodossa, että voisi edes pieniä pätkiä kopioida tänne. Lisäksi alkoi herätä kysymys, olisiko se edes oikein.

Hämmästyin kovasti, miten tarkkoja juttuja ja haastatteluja on tehty Estonian onnettomuuden liepeillä olleille ihmisille. Niiden vuosien aikana, kun olen seuraillut Estonian turmasta käytyä (uutta) uutisointia, niissä oikeastaan pyöritetään ihan samoja asioita ja samojen eloonjääneiden haastatteluja. Ihan siihen pisteeseen asti, että jompikumpi iltapäivälehti julkaisi vain uudestaan 2014 ja 2019 tekemiään juttuja eilen nettisivuillaan.

Torstain 29.9.1994 Iltalehdessä sen sijaan oli kirjaimellisesti tuoreeltaan (Helsingin terminaalissa) haastateltu kahdella pelastavalla autolautalla olleita ihmisiä. Myös erään terveyskeskuksen lääkäriä, joka oli vastaanottanut selviytyjiä. Hän kuvaili aika tarkkaan, millaisia psyykkisiä oireita uh

Oliko tämä 12-vuotias poika nimenomaan siis ollut "sekaisin kuin seinäkello" vai yleensä kaikki? Ei kyllä mikään ihme jos näin oli. Ahdistaa vaan että miten pojan elämä meni tämän jälkeen..

Vierailija kirjoitti:

Ehkä yksi tekijä, miksi osa ihmisistä on kiinnostunut tämänkaltaisista katastrofeista (itseni mukaan lukien), on se, että se väkisin ruokkii mielikuvitusta: mitä itse olisin tehnyt, miten toiminut? Tuo kokkihan ainakin uusimmassa haastattelussaan sanoi, että oli jättänyt lompakon, avaimet ym. mutta ottanut viskipullon. Tämäkin yksityiskohta on sellainen, joka kertoo siitä, miten ihminen toimii äärimmäisessä poikkeustilanteessa ja suuren stressin alla. Todennäköisesti aivan eri tavalla kuin normielämässä, ja juuri siksi poikkeustilanteen miettiminen kiehtoo. Kun mikään normielämän sääntö

Olisiko hörpännyt viskia myös siksi että kroppa pysyisi jotenkin lämpimänä? Toisaalta en ihmettele jos on vähän rohkaisuakin siitä ottanut, kai tuo niin hullu tilanne on ollut että itsekin olisin vetänyt pitkät siivut ennen kuin olisi ollut aika hypätä aaltojen sekaan pimeyteen.

Tuon ajan teininä, ja uutisointia koko päivän ja viikon tuolloin seuranneena, asiaa kavereiden ja läheisten aikuisten kanssa pohtineena, muistelen vanhempani kommentoineen, että todennäköisesti valtaosa selviytyneistä oli pienessä hiprakassa. Siinä oli sellaista moraalishenkistä pohdintaa, jota tässäkin keskustelussa ollut, että ne luokkaretkeläiset - niin puhuttiin silloin - olivat olleet siellä halvoissa alakannen hyteissään nukkumassa ja kuolivat, kun taas känniläiset baarissa selvisivät. (Ne luokkaretkeläisiksi oletetut taisivat kuitenkin olla raamattukoululaisia, mikä joillakin varmasti lisää sitä moraalista pohdintaa.)

Ehkä juuri tuolloin opin käsitteen "juopon tuuri", siis että känniläinen saattaa selvitä kolhuista ym. jotenkin erikoisen hyvin verrattuna selväpäiseen. Sitäkin aikuiset pohtivat tuolloin, missä määrin viina tosiaan lämmittää. Olen joskus asiasta lukenut, mutta en muista, miten asia reaalisesti on. Ilmeisesti ainakaan iso määrä viinaa ei mitenkään "lämmitä" vaan johtaa ääreisverenkierron heikkenemiseen. Toisaalta baarissa alkoholin äärellä iltaa viettäneet eivät ole ennen kello aamuyhtä tienneet joutuvansa kohta elämänsä kovimpaan paikkaan. Ja osa viimeiseen paikkaan.

Itse olisin juonut / joisin tuollaisessa tai samankaltaisessa tilanteessa todennäköisesti edellisen kommentoijan mainitsemasta rohkaisusyystä. Joisin myös v*tutukseen, sikäli kun tuolle tunteelle olisi tuossa tilanteessa lopulta lainkaan sijaa.

Vierailija kirjoitti:

Itsenäni onnettomuudessa kiinnostaa nimenomaan eniten, miten selviytyneet ovat psyykkisesti tapahtumiin reagoineet, etenkin heti tapahtuman jälkeen. Siinä mielessä nuo siihen aikaan epäeettisesti saadut haastattelut olisivat mielenkiintoista luettavaa. Ymmärrän kuitenkin toki, ettei niitä varmasti nykypäivänä monesta syystä haluta nostaa esiin. Etenkin kun tapahtuneesta on edelleen melko lyhyt aika ja osallisena olijoita ja uhrien omaisia on vielä rutkasti elossa.

Jotenkin aina tulee väkisin myös mietittyä, miten itse olisi kaikkeen suhtautunut. Esim. juuri tuo, miten sitä olisi itse reagoinut, jos olisi ollut laivalla, johon selviytyneitä olisi nostettu. Onhan se ollut järkyttävää myös heille nähdä kaikki omien silmien edessä. 

Vaikea sanoa. Se sairaalassa kuvattu suomalaisen Ruotsissa asuvan miehen haastattelu on hyvin erikoinen, kun se on tehty alle vuorokausi tapahtuneen jälkeen. Mies on suomalaiseen tyyliin melko eleetön kerratessaan tapahtumia, mutta nuoren naisen kuolemasta puhuminen selvästi sattuu. En tiedä oliko miestä lääkitty rauhoittavilla, uskoisin että varmaan se oli mahdollista. Outoa oli että siihen aikaan oltiin noin rajattomia että päästettiin media traumavaiheessa olevan luokse kyselemään. 

Tämä tragedia on jättänyt syvän, kylmän ja kolkon jäljen minuun, vaikka olenkin seurannut sitä vain uutisista. Tuttu miljöö teki siitä monille omakohtaisemman tuntuista, olin itsekin ollut joskus Viking Sallylla. Ei ole voinut olla miettimättä kuinka itse olisi toiminut siellä.

Lama-ajan harmaus vallitsi Suomessa ja yleistunnelma oli valmiiksi ankea. Olin silloin 24-vuotias opiskelija ja Helsingistä käsin meri ja Estonian kauhut tuntuivat olevan jotenkin niin lähellä. Muistan tv-kuvat tyhjistä pelastuslautoista harmaalla, vellovalla merellä. Ajattelin Eiran rannassa olevaa mereen menehtyneiden muistomerkkiä, jossa vielä silloin paloi ikuinen tuli.

 

Vierailija kirjoitti:

Ryhdyin katsomaan Iltalehden arkistosta näköislehtiä. Valitettavasti ne eivät ole tekstimuodossa, että voisi edes pieniä pätkiä kopioida tänne. Lisäksi alkoi herätä kysymys, olisiko se edes oikein.

Hämmästyin kovasti, miten tarkkoja juttuja ja haastatteluja on tehty Estonian onnettomuuden liepeillä olleille ihmisille. Niiden vuosien aikana, kun olen seuraillut Estonian turmasta käytyä (uutta) uutisointia, niissä oikeastaan pyöritetään ihan samoja asioita ja samojen eloonjääneiden haastatteluja. Ihan siihen pisteeseen asti, että jompikumpi iltapäivälehti julkaisi vain uudestaan 2014 ja 2019 tekemiään juttuja eilen nettisivuillaan.

Torstain 29.9.1994 Iltalehdessä sen sijaan oli kirjaimellisesti tuoreeltaan (Helsingin terminaalissa) haastateltu kahdella pelastavalla autolautalla olleita ihmisiä. Myös erään terveyskeskuksen lääkäriä, joka oli vastaanottanut selviytyjiä. Hän kuv

Oliko tämä 12-vuotias poika nimenomaan siis ollut "sekaisin kuin seinäkello" vai yleensä kaikki? Ei kyllä mikään ihme jos näin oli. Ahdistaa vaan että miten pojan elämä meni tämän jälkeen..

Tuo ilmaisu "sekaisin kuin seinäkello" on minun omaa typerää kieltäni. Viittasin sillä siihen, että ainakin tiettyihin terveyskeskuksiin (joissa IL:n toimittajat olivat) viedyt selviytyneet uhrit kärsivät psyykkisistä ongelmista.

Pojasta todetaan, että hän oli sekaisin (tuo sana jutussa). Sitten taas toisen terveyskeskuksen ambulanssikuskit kertoivat onnettomuuden vaikuttaneen rankasti sen kokeneiden psyykkiseen tilaan. Todetaan, ettei joku selviytynyt uhri ollut lainkaan tilanteen tasalla. Toisaalla taas pelastetut uhrit eivät tienneet eivätkä aivan pian tajunneet missä olivat. Lehtijutussa todetaan: Fyysisten vaivojen lisäksi pelastetut kärsivät äkkirytäkän aiheuttamista psyykkisistä tuskista.

Tuossa tuli lainauksin aika paljon sanottua jo. En nyt sano tarkemmin tuosta pojasta (hänestä on kolmen lauseen verran tekstiä), koska hänen henkilöllisyytensä on tiedossa. Jokuhan linkkasikin tänne maksumuurin takana olevan norjalaislehden jutun pojan myöhemmistä vaiheista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsenäni onnettomuudessa kiinnostaa nimenomaan eniten, miten selviytyneet ovat psyykkisesti tapahtumiin reagoineet, etenkin heti tapahtuman jälkeen. Siinä mielessä nuo siihen aikaan epäeettisesti saadut haastattelut olisivat mielenkiintoista luettavaa. Ymmärrän kuitenkin toki, ettei niitä varmasti nykypäivänä monesta syystä haluta nostaa esiin. Etenkin kun tapahtuneesta on edelleen melko lyhyt aika ja osallisena olijoita ja uhrien omaisia on vielä rutkasti elossa.

Jotenkin aina tulee väkisin myös mietittyä, miten itse olisi kaikkeen suhtautunut. Esim. juuri tuo, miten sitä olisi itse reagoinut, jos olisi ollut laivalla, johon selviytyneitä olisi nostettu. Onhan se ollut järkyttävää myös heille nähdä kaikki omien silmien edessä. 

Vaikea sanoa. Se sairaalassa kuvattu suomalaisen Ruotsissa asuvan miehen haastattelu on hyvin erikoinen, kun se on tehty alle vuorokausi tap

Tämä mies (Itäranta nimeltään muistaakseni) oli antanut haastattelun vuosia tapahtuneen jälkeen ja kertoi siinä että oli päässyt asiasta muuten yli, mutta unettomuus oli jäänyt vaivaamaan. Hän oli ikäluokalleen ominaiseen tapaan aloittanut heti hullun työnteon kun pääsi Ruotsiin takaisin (trauman purkua selvästi, ehkä helpoin noin jos tuntemuksien sanoittaminen on vaikeaa). Hän taitaa olla nykyään jo edemennyt.

Sitten taas toinen suomalainen selviytynyt, muistaakseni suomenruotsalainen nimensä perusteella, oli hyvin analyyttinen ja oli jälkikäteen yhteyksissä jopa pelastajiensa kanssa. Hän vaikutti olevan asian kanssa sinut. Hän oli kuitenkin erittäin tarkasti perehtynyt onnettomuuteen jälkikäteenkin, eli etsinyt selvästi vastauksia ja samalla hoitanut omaa mielenterveyttään haluamalla ymmärtää mitä tapahtui.

Minusta estonian uppoamisen ristiriitaisuudet ovat niin outoja, että pitäisi selittää maailman politiikka. Onko jotain, mistä ihmiset eivät tiedä? Sodan uhka? Mihin neuvostoliittolaisia aseita oltiin kuljettamassa ja miksi? Neuvostoliitto oli vastikään hajonnut.