Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttava väitti joskus että on asioita mitä vain lapsena vanhempansa menettänyt ymmärtää. Ei kuitenkaan osannut kertoa mitä nämä asiat on.

Jospa liittyy jotenkin sosiaaliviranomaisiin? Vainsossulapsijutut jne

En ole koskaan kokenut olevani mitenkään eri tasolla toisten kanssa.

Sosiaaliviranomaiset auttaa tekemään päätöksen orvoksi jääneen huoltajuudesta? Joutuuko tämä siis jonkinlaiseen testiin tai kuulusteluun? Tunnen yhden ja se ainakin joutui asioimaan isovanhempiensa kanssa sosiaalitoimistossa.

Olisko kannattanut pitää ne vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaaliviranomaiset auttaa tekemään päätöksen orvoksi jääneen huoltajuudesta? Joutuuko tämä siis jonkinlaiseen testiin tai kuulusteluun? Tunnen yhden ja se ainakin joutui asioimaan isovanhempiensa kanssa sosiaalitoimistossa.

Ainakin silloin kun oli Kaakkois-Aasian hyökyaalto oli lehdissä juttuja huoltajuustappeluista ja sosiaaliviranomaisten päätöksistä.

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttava väitti joskus että on asioita mitä vain lapsena vanhempansa menettänyt ymmärtää. Ei kuitenkaan osannut kertoa mitä nämä asiat on.

Varmaan joku elämäm kova koulu.

Yrittäpä päästä irti tuosta orpolapsistatuksesta ja nähdä positiivisia asioita elämässä. Kun vellot omassa kurjuudessasi, et edes huomaa että ei toisilla välttämättä ole sen paremmin. Sinulle vanhempien elossaolo voi näyttää idylliseltä mutta ei automaattisesti ole sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt ihan ymmärrä, mitä lisää elämänkokemusta vanhempien menettäminen nuorena muka toisi? Eihän on vain yksi elämään vaikuttava asia. Ei elämänkokemusta voi mitata pelkästään yksittäisen tapahtuman kautta.

Onhan se aika iso asia, ettei olekaan ketään turvana.

Alaikäisillä on aina joku huoltaja turvana, yleensä myös sossu.

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrän, että on kovin helppoa tuudittautua siihen lapsenomaiseen ajatteluun, että miten ihanaa elämä olisi jos ne vanhemmat olisivat vielä elossa. Oikeastihan tällä mielikuvalla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. On helppoa kaivata utopiaa, kun ei ole tarvinut oikeasti elää sitä tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrän, että on kovin helppoa tuudittautua siihen lapsenomaiseen ajatteluun, että miten ihanaa elämä olisi jos ne vanhemmat olisivat vielä elossa. Oikeastihan tällä mielikuvalla ei ole mitään tekemistä t

Eihän tuo poista surua, ikävää ja koko elämän mittaista menetystä. Minulla ei ollut kovinkaan hyvä vanhempi. En sinänsä koe, että kuolema oli suurin tragedia vaan lapsuus. Ja silti suren ja ikävöin. Olen ikävöinyt lapsesta saakka ja ikävöin varmasti loppuelämäni. Samalla siinä on myös suru menetetystä lapsuudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrän, että on kovin helppoa tuudittautua siihen lapsenomaiseen ajatteluun, että miten ihanaa elämä olisi jos ne vanhemmat olisivat vielä elossa. Oikeastih

Eihän tuo poista surua, ikävää ja koko elämän mittaista menetystä. Minulla ei ollut kovinkaan hyvä vanhempi. En sinänsä koe, että kuolema oli suurin tragedia vaan lapsuus. Ja silti suren ja ikävöin. Olen ikävöinyt lapsesta saakka ja ikävöin varmasti loppuelämäni. Samalla siinä on myös suru menetetystä lapsuudesta.

On myös omasta itsestään ja asenteesta kiinni, miten tuon antaa vaikuttaa elämäänsä. Tietenkään se ei poista kaikkea surua ja ikävää, mutta voi yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin sen sijasta että ajattelisi asiaa koko elämän mittaisena menetyksenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs tuttava väitti joskus että on asioita mitä vain lapsena vanhempansa menettänyt ymmärtää. Ei kuitenkaan osannut kertoa mitä nämä asiat on.

Varmaan joku elämäm kova koulu.

Se on niin uhhh aaah kovaa, kun menettää vanhempansa lapsena. Sosiaaliviranomaiset hyppää apuun ja sijoittaa sukulaisille jos mahdollista. Sitten voikin kiukutella kun mulla on niin vaikeetaaaaah.

Keskittyisit mieluummin omaan el.määsi kuin toisten 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrän, että on kovin helppoa tuudittautua siihen lapsenomaiseen ajatteluun, että miten ihanaa elämä olis

Eihän nuo poissulje toisiaan. Ei elämä ole joko tai. Sitä en ymmärrä, että miksi suruun pitäisi suhtautua jotenkin "asenteella" Se on tunne missä muutkin. Parhaiten elämässä pärjää, kun ottaa tunteet vastaan ja oppii päästämään irti. Ei se tarkoita sitä, etteikö osaisi nauttia elämästä tai ettei olisi onnellinen. Tai että itkisi joka päivä ikävää. On silti ihan eri asia menettää vanhempi, kun on itse aikuinen. Sekin aika on edessä ja tulee tuottamaan varmasti paljon surua, mutta enemmän kiitollisuutta siitä, että sain pitää toisen vanhempani kauan elämässä. 

Jos kaikki ihmissuhteesi pyörivät sen ajatuksen ympärillä että sinun vanhempasi on kuollut ja muiden ei, niin ei mikään ihme että tunnet olevasi yksin. Ei kukaan nimittäin jaksa tuollaista lapsellista draamaa. Todennäköisesti kaikki vaan ovat kyllästyneet seuraasi ja aina samoihin juttuihisi, eikä sillä ole mitään tekemistä vanhempien menettämisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrän, että on kovin helppoa tuudittautua siihen lapsen

Eihän nuo poissulje toisiaan. Ei elämä ole joko tai. Sitä en ymmärrä, että miksi suruun pitäisi suhtautua jotenkin "asenteella" Se on tunne missä muutkin. Parhaiten elämässä pärjää, kun ottaa tunteet vastaan ja oppii päästämään irti. Ei se tarkoita sitä, etteikö osaisi nauttia elämästä tai ettei olisi onnellinen. Tai että itkisi joka päivä ikävää. On silti ihan eri asia menettää vanhempi, kun on itse aikuinen. Sekin aika on edessä ja tulee tuottamaan varmasti paljon surua, mutta enemmän kiitollisuutta siitä, että sain pitää toisen vanhempani kauan elämässä.

Eihän se vanhempansa menettäneen koko elämä pelkkää surua ole, jos on, lienee paikallaan tehdä jotain asialle. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja jokainen voi itse valita, miten siihen elämään suhtautuu. Myös vanhempansa lapsena menettänyt voi tuntea kiitollisuutta liittyen tähän vanhempaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrän, että on kovin helppoa tuudittautua siihen lapsen

Eihän nuo poissulje toisiaan. Ei elämä ole joko tai. Sitä en ymmärrä, että miksi suruun pitäisi suhtautua jotenkin "asenteella" Se on tunne missä muutkin. Parhaiten elämässä pärjää, kun ottaa tunteet vastaan ja oppii päästämään irti. Ei se tarkoita sitä, etteikö osaisi nauttia elämästä tai ettei olisi onnellinen. Tai että itkisi joka päivä ikävää. On silti ihan eri asia menettää vanhempi, kun on itse aikuinen. Sekin aika on edessä ja tulee tuottamaan varmasti paljon surua, mutta enemmän kiitollisuutta siitä, että sain pitää toisen vanhempani kauan elämässä.

Minusta oli helpompaa menettää vanhempansa lapsuudessa kuin aikuisena. Lapsena oli niin paljon suojaavia tekijöitä ja lapsen mieli on ihan omaa luokkaansa.

Eihän se ole merkittävää milloin sen vanhemman menettää vaan missä tilanteessa sen menettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrä

Eikö tuo nyt ole ihan itsestään selvää? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä eroa siinä on että vanhempi ei ole mukana elämässä kuin että vanhempi olisi kuollut?

 

-Ai mitä eroa??? Onhan menetys iso muutos, ja trauma. Se mitä ei ole koskaan ollut, sitä ei samalla lailla kaipaa kun kuollutta.

 

Täällä 96 pros ihmisistä menettää vanhemmat vasta vanhoina, ja nyt peukuttavat näitä "ei se ole isompi trauma menettää liian aikaisin läheisiä vanhempia" tyyppejä. Koska eivät ymmärrä sitä mitä itsellä ei ole tapahtunut.

Hyvät vanhempansa lapsena tai nuorena menettäneet täällä eivät näytä ymmärtävän, että kaikilla ei ole ollut samanlaisia vanhempia tai perhettä kuin heillä.

Ymmärrä

Niin, se on sinun kokemuksesi. Itse taas en keksi yhtään suojaavaa tekijää, jos vertaan aikuisuuteen. Toisaalta taas sisarille se oli siinä mielessä helpompi, etteivät he edes muista vanhempaansa. Jos on vaikka eroperhe ja lapsi asuu äidin kanssa ja menettää isän, on taas tilanne eri.