Lue keskustelun säännöt.
Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?
22.09.2024 |
Mietin milloin muut samanikäiset alkaa olla samassa elämänvaiheessa missä itse olen. Minulla on oma perhe, lapsikin, mutta vanhempia ei ole ollut teini-iän jälkeen. Olen kolmekymppinen ja edelleen tuntuu että on vuosikymmenien kuilu samaa ikäluokkaa kanssani oleviin. Osalla on perheet, mutta niin on myös vanhemmat, joillain jopa isovanhempia. Milloin tämä tasoittuu?
Kommentit (293)
Vierailija kirjoitti:
Pelkästään kuolemaan liittyvästä byrokratiasta selviäminen, asunnon tyhjentäminen jne. erottavat vanhemman kuoleman etäisistä vanhemmista. Itse tuon prosessin läpikäyneenä koen sen kasvattaneen henkisesti. Teen päätöksiä nykyään paljon harkitummin, ja samalla uskallan luottaa enemmän itseeni, kun muihin ei voi enää tukeutua. Olen huomannut selviäväni verosotkuja myöden kaikesta.
Harva lapsena vanhempansa menettänyt tyhjentää itse vanhempansa asuntoa tai selvittää paperiasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Sitä päivää odotellaan edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkästään kuolemaan liittyvästä byrokratiasta selviäminen, asunnon tyhjentäminen jne. erottavat vanhemman kuoleman etäisistä vanhemmista. Itse tuon prosessin läpikäyneenä koen sen kasvattaneen henkisesti. Teen päätöksiä nykyään paljon harkitummin, ja samalla uskallan luottaa enemmän itseeni, kun muihin ei voi enää tukeutua. Olen huomannut selviäväni verosotkuja myöden kaikesta.
Byrokratiaa varten saa apua oikeusavusta tai -neuvonnasta, tarvittaessa edelleen muilta alan ammattilaisilta. Ei tässä maailmassa kenenkään yksin tarvitse pärjätä.
Itse en kokenut saavani apua. Pikemminkin nämä "asiantuntijat" sotkivat asiaa lisää, ja lähettivät laskun perässä. Juuri tämän takia opin luottamaan itseeni.
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Jep, sama kokemus. Puutteita elämänhallinnassa, tunteiden käsittelyssä ja toiminnanohjauksessa. Kaikkeen selitys se että äiti kuoli kun olin 11. Toki tämä otetaan aina esille kaikissa riitatilanteissa, hänelle ei saa sanoa näin tai noin, koska hänellä ei ole äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä vanhuksena voi tasoittua tuskin silloinkaan, koen aina olevani henkisesti vanhempi ja kokeeempi ikäisiäni joiden vanhemmat vielä elossa tai kuolevat vasta myöhemmin.
Saathan sinä kokea mitä tahansa, mutta harhaa nuo luulosi vain ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä päivää odotellaan edelleen.
Et kai oikeesti odota vanhempiesi kuolemaa?
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Se on henkilöstä ja luonteesta kiinni miten kukin kokee vanhempansa menetyksen. Tiedän tapauksen jossa 65 vuotias menetti vanhempansa ja sekosi täysin kun oli oppinut että vanhemmat on aina elämässä mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä päivää odotellaan edelleen.
Et kai oikeesti odota vanhempiesi kuolemaa?
Joillekin se voi olla helpotuskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Jep, sama kokemus. Puutteita elämänhallinnassa, tunteiden käsittelyssä ja toiminnanohjauksessa. Kaikkeen selitys se että äiti kuoli kun olin 11. Toki tämä otetaan aina esille kaikissa riitatilanteissa, hänelle ei saa sanoa näin tai noin, koska hänellä ei ole äitiä.
No onhan se vähän epänormaalia että joku joutuu ottamaan vanhemman roolin kun menettää vanhempansa itse lähes lapsena, eipä siinä oikein voi muuta tehdä kun myös ainoa lapsuus jää elämättä, vaan tämän kokenut tietää asiasta jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä uskon että kaikkien elävien lajien sieluja on maailmassa rajattu määrä. Osa on tällä hetkellä ihmisessä ja elämässä, osa taas vaeltelee maan päällä odottaen siirtymistään kohtuun. Minä uskon vahvasti että mekin kaikki ollaan oltu olemassa aiemmin toisessa ihmisessä jossain päin maailmaa. Siitä ei luonnollisestikaan muista eikä tiedä mitään koska aivot ovat vaihtuneet. Sama asia kun laittaa tietokoneeseen väärän muistitikun niin eihän se tietokone löydä etsittyjä tiedostoja. Ehkä mekin synnytään uusina ihmisinä tämän elämän jälkeen mutta mitään ei voi edellisestä elämästä muistaa. Minun mielestä tämä olisi jopa aika loogista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Jep, sama kokemus. Puutteita elämänhallinnassa, tunteiden käsittelyssä ja toiminnanohjauksessa. Kaikkeen selitys se että äiti kuoli kun olin 11. Toki tämä otetaan aina esille kaikissa riitatilanteissa, hänelle ei saa sanoa näin tai noin, koska hänellä ei ole äitiä.
No onhan se vähän epänormaalia että joku joutuu ottamaan vanhemman roolin kun menettää vanhempansa itse lähes lapsena, eipä siinä oikein voi muuta tehdä kun myös ainoa lapsuus jää elämättä, vaan tämän kokenut tietää asiasta jotain.
Eihän tuossa sanottu että olisi joutunut vanhemman kuoleman jälkeen vanhemman roolin ottamaan. Ei lapsi normaalisti ota vanhemman kuollessa toisen vanhemman roolia, vaan vanhemmuuden vastuu on edelleen sillä toisella mahdollisella vanhemmalla tai muilla mahdollisilla huoltajilla. Aikuisella, ei lapsella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saathan sinä kokea mitä tahansa, mutta harhaa nuo luulosi vain ovat.
Ei vanhempansa menettänyttä saa kadehtia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkästään kuolemaan liittyvästä byrokratiasta selviäminen, asunnon tyhjentäminen jne. erottavat vanhemman kuoleman etäisistä vanhemmista. Itse tuon prosessin läpikäyneenä koen sen kasvattaneen henkisesti. Teen päätöksiä nykyään paljon harkitummin, ja samalla uskallan luottaa enemmän itseeni, kun muihin ei voi enää tukeutua. Olen huomannut selviäväni verosotkuja myöden kaikesta.
Harva lapsena vanhempansa menettänyt tyhjentää itse vanhempansa asuntoa tai selvittää paperiasioita.
Sekö on suurin suru kun vanhempansa menettää vanhana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Jep, sama kokemus. Puutteita elämänhallinnassa, tunteiden käsittelyssä ja toiminnanohjauksessa. Kaikkeen selitys se että äiti kuoli kun olin 11. Toki tämä otetaan aina esille kaikissa riitatilanteissa, hänelle ei saa sanoa näin tai noin, koska hänellä ei ole äitiä.
No onhan
Tiedän kyllä tapauksia joissa lapsi tavallaan korvaa menetetyn aikuisen niin se vaan on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä päivää odotellaan edelleen.
Et kai oikeesti odota vanhempiesi kuolemaa?
Joillekin se voi olla helpotuskin.
Että ei tarvi huolehtia sairaasta vanhemmastaan, voi elää vaan omaa elämää mieluummin ison perinnön kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Jep, sama kokemus. Puutteita elämänhallinnassa, tunteiden käsittelyssä ja toiminnanohjauksessa. Kaikkeen selitys se että äiti kuoli kun olin 11. Toki tämä otetaan aina esille kaikissa riitatilanteissa, hänelle ei saa sanoa näin tai noin, koska hänellä ei ole äitiä
Tiedän kyllä tapauksia joissa lapsi tavallaan korvaa menetetyn aikuisen niin se vaan on.
Kai käsität, että tuo ei ole mikään normaalitilanne, että perheen toisen vanhemman kuollessa lapsi korvaisi menetetyn vanhemman? Vanhemmuus kuuluu vanhemmille, ei lapsille.
Toki joissain perheissä saattaa niin tapahtua, ja se on ikävää. Onneksi yleensä ei kuitenkaan tapahdu, vaan vanhemmuusvastuu säilyy edelleen aikuisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä ajatus että vanhemman menettänyt olisi jotenkin edellä muita elämänkokemuksesta. Itsellä tuttu jonka äiti kuollut kun tämä olis lapsi. Tuntuu että tuttu nimenomaan on henkisesti jämähtänyt teini-ikäisyyden kynnykselle henkisesti. Ei kykene hillitsemään tunteitaan, itkee pienimmästäkin syystä, käyttää tätä menetystä edelleen syynä kaikkeen. Ei ota vastuuta toiminnastaan. Eli oma kokemus on juuri päin vastainen, ette ole edellä, olette jäljessä.
Jep, sama kokemus. Puutteita elämänhallinnassa, tunteiden käsittelyssä ja toiminnanohjauksessa. Kaikkeen selitys se että äiti kuoli kun olin 11. Toki tämä otetaan aina esille kaikissa riitatilanteissa, hänelle ei saa
Ei elossa oleva vanhempi voi korvata menetettyä vanhampaa ja jos tilalle tulee uusi "vanhempi" se ei edes ole sama asia.
Byrokratiaa varten saa apua oikeusavusta tai -neuvonnasta, tarvittaessa edelleen muilta alan ammattilaisilta. Ei tässä maailmassa kenenkään yksin tarvitse pärjätä.