Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei toimi, mutta numerolle 201. Niin kuin sanoin, en keksi omasta elämästä yhtään suojaavaa tekijää. On erittäin sinisilmäistä kuvitella, että aina joku auttaa. Ei auttanut 1990-luvulla vaan lastensuojelu oli tuolloin vitsi. Ja minulla on tästä mustaa valkoisella. Kun ei toinenkaan vanhempi ollut käytännössä huolehtimassa, muutin omilleni hyvin hyvin nuorena. Ei sossu auttanut edes taloudellisesti. Toivottavasti nykypäivänä asiat on toisin.

Ikävää, mutta kai tiedät, että tuota sinun kokemustasi ei voi yleistää. 90-luvulla oli kyllä lastensuojelu ihan olemassa, mutta valitettavan eivät tietenkään voineet olla ihan kaikesta tietoisia.

 

Jos lukisit sen ajatuksella niin puhun nime

Kuten sanoin, "lastensuojelun". Siitä ei ollut käytännössä mitään hyötyä, koska mihinkään ei puututtu. Jos kertoisin, et uskoisi kuitenkaan, joten annan sinun elää omassa kuplassasi.

Niin aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveri jäi lapsena orvoksi ja se kiukuttelee siitä vielä kolmekymppisenäkin vaikka on saanut erittäin etuoikeutetun elämän. Jotain ongelmia sosiaaliviranomaisten kanssa niillä kai oli, mutta muuten on viettänyt erittäin suojattua ja paapottua elämää.

 

Ihan mielenkiinnosta, miten voi elää erittäin etuoikeutettua, suojattua ja paapottua elämää, jos on jäänyt jo lapsena orvoksi? Vai meinaatko, että esimerkiksi hyvä taloudellinen tilanne on antanut tuossa erittäin etuoikeutetun elämän? Rehellisesti sanottuna, kuulostat aika katkeralta. 

Varmaan ihan samalla tavalla kuin sitä voi elää kenen tahansa huoltajien kanssa. Katkeralta kuulostaa orvoksi jäämistään vielä aikuisenakin kiukuttelee ihminen, joka ei edes ymmärrä olleensa etuoikeutettu.

Siis sinun mielestäsi on ihan sama, että elääkö biologisten vanhempien kanssa vaiko esimerkiksi lastenkodissa tai sijaisvanhempien kanssa? 

Ihmeellinen kysymys, en minä ainakaan ole koskaan ajatellut noin. Menetin äitipuoleni ollessani 14-vuotias, tietysti se oli surullista ja ikävöin häntä, mutta elämä on kuitenkin tuntunut ihan mielekkäältä. En tiedä miten oma tilanteeni liittyisi toisten elämään, eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa, eikä niiden vertailussa ole mitään järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen kysymys, en minä ainakaan ole koskaan ajatellut noin. Menetin äitipuoleni ollessani 14-vuotias, tietysti se oli surullista ja ikävöin häntä, mutta elämä on kuitenkin tuntunut ihan mielekkäältä. En tiedä miten oma tilanteeni liittyisi toisten elämään, eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa, eikä niiden vertailussa ole mitään järkeä.

Ei vertailussa järkeä olekaan, mutta et menettänyt vanhempiasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveri jäi lapsena orvoksi ja se kiukuttelee siitä vielä kolmekymppisenäkin vaikka on saanut erittäin etuoikeutetun elämän. Jotain ongelmia sosiaaliviranomaisten kanssa niillä kai oli, mutta muuten on viettänyt erittäin suojattua ja paapottua elämää.

 

Ihan mielenkiinnosta, miten voi elää erittäin etuoikeutettua, suojattua ja paapottua elämää, jos on jäänyt jo lapsena orvoksi? Vai meinaatko, että esimerkiksi hyvä taloudellinen tilanne on antanut tuossa erittäin etuoikeutetun elämän? Rehellisesti sanottuna, kuulostat aika katkeralta. 

Varmaan ihan samalla tavalla kuin sitä voi elää kenen tahansa huoltajien kanssa. Katkeralta kuulostaa orvoksi jäämistään vielä aikuisenakin kiukuttelee ihminen, joka ei edes ymmärrä olleensa etuo

Siis sinun mielestäsi on ihan sama, että elääkö biologisten vanhempien kanssa vaiko esimerkiksi lastenkodissa tai sijaisvanhempien kanssa?

Sehän riippuu ihan niistä olosuhteista mitkä siellä kotona on. Tärkeintä on että lapsi saa elää turvallisessa ja lapselle sopivassa kodissa ja ympäristössä, oli huoltajana sitten biologiset vanhemmat tai vaikka isovanhemmat.

Yleensä vanhempansa menettäneet sijoitetaan sukulaisille joista tulee myös huoltajia, joten lopulta harva päätyy lastenkotiin tai sijaisvanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen kysymys, en minä ainakaan ole koskaan ajatellut noin. Menetin äitipuoleni ollessani 14-vuotias, tietysti se oli surullista ja ikävöin häntä, mutta elämä on kuitenkin tuntunut ihan mielekkäältä. En tiedä miten oma tilanteeni liittyisi toisten elämään, eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa, eikä niiden vertailussa ole mitään järkeä.

 

Ei vertailussa järkeä olekaan, mutta et menettänyt vanhempiasi?

Äitipuoli oli vanhempani siinä missä biologisetkin.

Ajattelin kysymyksen ensin siltä kannalta, että vanhempien menettäminen jotenkin aiheuttaisi taantumusta kehityksessä, mutta kyse olikin jostain elämänkokemusten vertailusta. AP:n kannattaisi hakeutua terapiaan, jotta oppisi, että kaikilla ihmisillä on vaikka ja minkälaisia kokemuksia ja hyvin harva on sillä tavalla samalla viivalla koskaan. 

Oletko harkinnut hankkia apua tuohon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen kysymys, en minä ainakaan ole koskaan ajatellut noin. Menetin äitipuoleni ollessani 14-vuotias, tietysti se oli surullista ja ikävöin häntä, mutta elämä on kuitenkin tuntunut ihan mielekkäältä. En tiedä miten oma tilanteeni liittyisi toisten elämään, eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa, eikä niiden vertailussa ole mitään järkeä.

 

Ei vertailussa järkeä olekaan, mutta et menettänyt vanhempiasi?

Äitipuoli oli vanhempani siinä missä biologisetkin.

Onpa ikävää, että menetit vanhempasi ja vielä äitipuolesi. 

Elämänkokemuksilla kilpailu on naurettavaa. Koskaan et voi varmasti tietää minkälaista toisten ihmisten elämä on. Kaverini asui lapsena perheessä missä joutui pelkäämään henkensä puolesta, ihan biologisten vanhempien kanssa. Isäänsä ei tosin kutsunut koskaan isäksi ja sanoikin jo lapsena olevansa isätön. Lopulta pääsivät pois tuosta tilanteesta kun niin sanottu isä kuoli. Aikuisena olen käsittänyt, että se on ollut varmasti vain helpotus kaikille, todennäköisesti myös pelastus että lapset sai elää loppulapsuuden normaalissa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen kysymys, en minä ainakaan ole koskaan ajatellut noin. Menetin äitipuoleni ollessani 14-vuotias, tietysti se oli surullista ja ikävöin häntä, mutta elämä on kuitenkin tuntunut ihan mielekkäältä. En tiedä miten oma tilanteeni liittyisi toisten elämään, eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa, eikä niiden vertailussa ole mitään järkeä.

 

Ei vertailussa järkeä olekaan, mutta et menettänyt vanhempiasi?

Äitipuoli oli vanhempani siinä missä biologisetkin.

 

Onpa ikävää, että menetit vanhempasi ja vielä äitipuolesi. 

Edelleen, äitipuoleni oli toinen perheen vanhemmista.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin kysymyksen ensin siltä kannalta, että vanhempien menettäminen jotenkin aiheuttaisi taantumusta kehityksessä, mutta kyse olikin jostain elämänkokemusten vertailusta. AP:n kannattaisi hakeutua terapiaan, jotta oppisi, että kaikilla ihmisillä on vaikka ja minkälaisia kokemuksia ja hyvin harva on sillä tavalla samalla viivalla koskaan. 

Niinhän se aiheuttaakin tutkimusten mukaan, samoin monia muita ongelmia. Toki yksilöllisiä eroja on.

Luuletko että näiden kaikkien muiden samanikäisten elämä on aina kivempaa ja helpompaa kuin sinun?

Ehkä sinullakin olisi asiat paremmin jos yrittäisit ajatella asiaa toisin.

Älä nyt ainakaan siirrä tätä ajattelua lapselle. Eipä kaikilla muillakaan ole syystä tai toisesta isovanhempia apuna. Ehkä sinäkin voisit saada apua jos vaihtaisit asennettasi.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen kysymys, en minä ainakaan ole koskaan ajatellut noin. Menetin äitipuoleni ollessani 14-vuotias, tietysti se oli surullista ja ikävöin häntä, mutta elämä on kuitenkin tuntunut ihan mielekkäältä. En tiedä miten oma tilanteeni liittyisi toisten elämään, eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa, eikä niiden vertailussa ole mitään järkeä.

Äitipuoli ei ole vanhempi

Yleensähän vanhemman menettäminen tainnuttaa, ei tee kypsempää kenestäkään.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinullakin olisi asiat paremmin jos yrittäisit ajatella asiaa toisin.

Asennemuutos auttaisi aika varmasti

Vierailija kirjoitti:

Yleensähän vanhemman menettäminen tainnuttaa, ei tee kypsempää kenestäkään.

Ja saattaa luoda trauman

Mitään tasoja ei tässä asiassa ole olemassakaan