Nuorena vanhempanne menettäneet, milloin alkoi tuntua että olette samalla tasolla muiden ikäistenne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni menetti molemmat vanhempansa 12- ja 14-vuotiaana. Sen verran voin sanoa, että kyllä se kokemus kulkee ihmisen mukana läpi elämän vanhaksi asi, ei siitä pääse. Kuka selviytyy mitenkin käytännön elämässä, nykyään on onneksi paremmin yhteiskunnan puolelta tukea. Jokainen reagoi omalla tavallaan tuollaiseen kovaan kokemukseen, isäni se sisuunnutti ja sai hänet yrittämään aina vain enemmän. Hän oli selviytyjä, onnekseen, toisilla on vielä vaikeampaa.

Jos tarkkoja ollaan niin kyllähän ne kaikki kokemukset kulkee ihmisen mukana tavalla tai toisella läpi elämän. Isäni oli kotoisin hyvin ongelmaisesta perheestä, missä oli kaltoinkohtelua, lasten tarpeiden mitätöimistä ja vaikka mitä. Etenkin äitinsä oli hyvin ailahteleva, kontrolloiva ja syyllistävä ihminen. Ulospäin he olivat hyvätuloinen perhe jossa vanhemmilla oli hyvät työt, rahaa enemmän kuin tarpeeksi, h

Juuri näin. En vaan ymmärrä, miksei tässä ketjussa voida antaa heidän, joiden vanhemmat ovat kuolleet, keskustella asiasta vaan sitä viedään sivuraiteille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni menetti molemmat vanhempansa 12- ja 14-vuotiaana. Sen verran voin sanoa, että kyllä se kokemus kulkee ihmisen mukana läpi elämän vanhaksi asi, ei siitä pääse. Kuka selviytyy mitenkin käytännön elämässä, nykyään on onneksi paremmin yhteiskunnan puolelta tukea. Jokainen reagoi omalla tavallaan tuollaiseen kovaan kokemukseen, isäni se sisuunnutti ja sai hänet yrittämään aina vain enemmän. Hän oli selviytyjä, onnekseen, toisilla on vielä vaikeampaa.

Jos tarkkoja ollaan niin kyllähän ne kaikki kokemukset kulkee ihmisen mukana tavalla tai toisella läpi elämän. Isäni oli kotoisin hyvin ongelmaisesta perheestä, missä oli kaltoinkohtelua, lasten tarpeiden mitätöimistä ja vaikka mitä. Etenkin äitinsä oli hyvin ailahteleva, kontrolloiva ja syyllistävä ihminen. Ulospäin he olivat hyvätuloinen perhe jossa vanhemmill

Juuri näin. En vaan ymmärrä, miksei tässä ketjussa voida antaa heidän, joiden vanhemmat ovat kuolleet, keskustella asiasta vaan sitä viedään sivuraiteille.

Mihin sivuraiteille? Ei kai täällä kukaan keskustelua estä.

Millä tasolla? Olen samanikäinen ja aika monilla on kuollut ainakin toinen vanhempi. En koe olevani mitenkään eri tasolla heidän kanssaan. Elämäntilanteemme on hyvin samanlainen, valmistuminen joko lähellä tai valmistumisen jälkeen siirrytty työelämään, monilla ensimmäinen lapsi pieni tai eka lapsi syntymässä lähiaikoina. Mielestäni elämäntilanne kokonaisuudessaan vaikuttaa enemmän kuin se onko vanhemmat elossa vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Olen kolmekymppinen ja minusta taas tuntuu, että todella monelta on kuollut ainakin toinen vanhempi ikävuosina 15-30v. Esimerkiksi kaveripiirissämme minkä kesken vietämme usein aikaa yhdessä ei taida olla yhtäkään sellaista perhettä missä olisi kaikki lasten isovanhemmat elossa. Monta sellaista perhettä missä perheen 25-30v vanhemmilta on molemmilta kuollut toinen vanhempi.

Sama, harvinaisempaa tuntuu olevan että molemmat  vanhemmat olisi elossa.

En suoraan sanottuna usko että kenestäkään tulee ikäistään kypsempi vanhemman kuoleman vuoksi.

Siis mitä ihmeen merkitystä on onko vanhempi kuollut tai muuten menetetty? Lopputulos voi olla ihan sama. Vai luuletteko ihan oikeasti että joku 20 vuotta sitten tyystin kadonneet vanhemmat on vaan jossain odottamassa iloista jälleentapaamidta lasten kanssa? Ne ohjelmat missä vanhempia etsitään uudestaan elämään ties mistä katsojista on käsikirjoitettua draamaa. Ei niillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina henkisesti niitä edellä, jotka saa iskältä rahaa ja voi mennä mamman helmoihin itkemään, kun maailma olikin julma paikka.

Mikä ero on sillä saako rahaa, iskältä, vaarilta, sijaisisältä vai sossulta?

Suurikin ero, riippuu ihan kontekstista.

Mikä niin?

 

No mietippä. Ensinnäkin että kuinka paljon rahaa voi saada omalta isältä vs sosiaalihuolto. Sossulla on rajat ja aika minimitasolla mennään sillä luukulla. Omalta hyvätuloiselta isältä voi saada kyllä paljon enemmän tukea. Sossu on myös ihan eri prosessi ja hakemusrumba ja mikä merkitys sillä on psykologisesti verrattuna omien vanhempien tukeen, omaan per

Siis mitä? En koskaan saanut penniäkään varakkaalta isältäni, enkä myöskään sossusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni menetti molemmat vanhempansa 12- ja 14-vuotiaana. Sen verran voin sanoa, että kyllä se kokemus kulkee ihmisen mukana läpi elämän vanhaksi asi, ei siitä pääse. Kuka selviytyy mitenkin käytännön elämässä, nykyään on onneksi paremmin yhteiskunnan puolelta tukea. Jokainen reagoi omalla tavallaan tuollaiseen kovaan kokemukseen, isäni se sisuunnutti ja sai hänet yrittämään aina vain enemmän. Hän oli selviytyjä, onnekseen, toisilla on vielä vaikeampaa.

Jos tarkkoja ollaan niin kyllähän ne kaikki kokemukset kulkee ihmisen mukana tavalla tai toisella läpi elämän. Isäni oli kotoisin hyvin ongelmaisesta perheestä, missä oli kaltoinkohtelua, lasten tarpeiden mitätöimistä ja vaikka mitä. Etenkin äitinsä oli hyvin ailahteleva, kontrolloiva ja syyllistävä ihminen. Ulospäin he olivat hyvätuloinen perhe jossa vanhemmill

Mitä keskusteltavaa siinä on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat?

Olen elämän kokemuksissa edellä samanikäisiä, siksi mietin että milloin muut vanhemmat nuorena menettäneet on alkaneet tuntea olevansa elämän kokemuksissa samalla viivalla samanikäisten kanssa. ap

Minä en ole koskaan kokenut olevani jotenkin eri viivalla muiden kanssa omien kokemusteni takia. Jokaisen kokemukset kun tulee omalla ajallaan eikä niiden vaikutuksia voi verrata keskenään.

Tasolla? Minkä suhteen?

En usko tasoteorioihin.

45-50v kun muiltakin alkoi kuolla vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitus ei ole verrata, mutta sanonpa silti oman kokemukseni. Mulla on etäiset välit vanhempiini ja kotona ollut henkistä väkivaltaa. Se on yksi iso syy siihen, miksi erittäin todennäköisesti en perusta perhettä. En haluaisi joutua jollain tapaa elämään uudelleen elämäni eri vaiheita lapseni kasvaessa (niin kuulemma käy), muistamaan mistä kaikesta mitä oisin halunnut ja tarvinnut oon jäänyt paitsi ja mitä puolestaan on ollut. En haluaisi nähdä miten muilla on ihania, läheisiä isovanhempia ja mä oisin yksin tai sitten ois mieskin, mut se on ihan eri asia. On tietysti muitakin syitä miksi en aio perustaa perhettä, mutta nämä nyt tulivat päällimmäisinä mieleen. Koen että oon tavallaan nuorempi ja tavallaan vanhempi kuin mitä olen, ja pääasiassa koen sen johtuvan vanhemmistani. En ikinä toivoisi kenellekään tällaista, hirveä riesa josta ei pääse eroon. Vaikka perustaisi oman perheen se ois silti siinä. Sattuu nähdä kun joillain on ihanat v

Oman lapsen saaminen voi olla myös korjaava kokemus. Omaa lastaan hoitaessa voi samalla hoitaa omaa sisäistä lastaan ja tulla kokonaisemmaksi.

Ärsyttää kun viel 35v ihmiset on ihan kiinni vanhemmissaan eivätkä edes tajua kuina etuoikeutettuja he on. Saavat taloudellista apua ja lastenhoitoapua.

Mä en ihan ymmärrä aloitusta? Kaikilla meillä on vaikeita kokemuksia. Oma lapsuudenperhe oli dysfunktionaalinen, sitten koin lähisuhdeväkivaltaa ja eron jälkeen vainoa. Keski-iässä sairastin syövän. En toivo, että löytyisi ihmisiä, jotka ovat mun kanssa "samalla viivalla", ihan liikaa on ollut yhdelle ihmiselle.

Aloittaja jankkaa säännöllisin väliajoin sitä, kuinka hänellä on niiiin paljon enemmän elämänkokemusta kuin muilla saman ikäisillä. 

Olet ap onnekas

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää kun viel 35v ihmiset on ihan kiinni vanhemmissaan eivätkä edes tajua kuina etuoikeutettuja he on. Saavat taloudellista apua ja lastenhoitoapua.

Mikä siinä ärsyttää?

Isäni on kuollut kun olin lapsi. En usko että sillä on mitään tekemistä sen kanssa millaista elämäni on verrattuna muihin samanikäisiin.

Usko tai älä mutta et ole yhtään sen kokeneempi kuin muutkaan. Toki voit uskotella niin itsellesi, mutta mitä järkeä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitus ei ole verrata, mutta sanonpa silti oman kokemukseni. Mulla on etäiset välit vanhempiini ja kotona ollut henkistä väkivaltaa. Se on yksi iso syy siihen, miksi erittäin todennäköisesti en perusta perhettä. En haluaisi joutua jollain tapaa elämään uudelleen elämäni eri vaiheita lapseni kasvaessa (niin kuulemma käy), muistamaan mistä kaikesta mitä oisin halunnut ja tarvinnut oon jäänyt paitsi ja mitä puolestaan on ollut. En haluaisi nähdä miten muilla on ihania, läheisiä isovanhempia ja mä oisin yksin tai sitten ois mieskin, mut se on ihan eri asia. On tietysti muitakin syitä miksi en aio perustaa perhettä, mutta nämä nyt tulivat päällimmäisinä mieleen. Koen että oon tavallaan nuorempi ja tavallaan vanhempi kuin mitä olen, ja pääasiassa koen sen johtuvan vanhemmistani. En ikinä toivoisi kenellekään tällaista, hirveä riesa josta ei pääse eroon. Vaikka perustaisi oman perheen se ois s

Onko täällä joku kokenut näin, että oman lapsen saaminen olisi korjaava kokemus? Ajatuksena ainakin tuo on ihana, mutta en jaksa uskoa, että se toimisi omalla kohdallani Jos kokisinkin sen niin etten voi elää mitään lapseni kautta, että mitä mulla ei oo aikoinaan ollut se vaan on ikuisesti niin, vaikka miten yrittäisin? Olisi rohkaisevaa kuulla, jos joku olisikin saanut tuosta korjaavan kokemuksen. Tai jostain muusta, oikeastaan mistä vaan? Sen verran tuosta on ongelmaa.