Lue keskustelun säännöt.
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (911)
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Ei noilla ole nykypäivänä mitään arvoa. Vanhusten juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ihan täysin tuskan. Omalle lapselleni ostin ja keräsin astioita ja tekstiilejä, siis uusia, että saa omaan kotiinsa kun muuttaa. Muuttikin puolison kanssa yhteiseen kotiin eikä kelvannut mikään enää. Olen käyttänyt itse.
Kolmikymppiset ja nuoremmat eivät vielä ole kiinnostuneita leluistaan tai vanhoista tavaroista. Kun 40v on käsillä, sitten alkaa kiinnostaa vähitellen. Jotain leluja olen myynyt (luvalla), suurimman osan säilyttänyt. Kun tulee lapsenlapsia alkaa nekin kiinnostaa. Harmittavasti sitä arvostusta ei löydy arvokkaille tavaroille vaan ne voidaan silmää räpäyttämättä lahjoittaa jollekin ventovieraalle. Kelpaahan ne arvokkaat retrotavarat joista saa kymppejä rahaa kun myy eteenpäin. Kyllä se raha olisi minullekin kelvannut.
Eli pahoitit mielesi, koska lapsesi ja hänen puolisonsa eivät halunneet sisustaa omaa yhteistä kotiaan sinun makusi mukaan?
Vai oliko lapsesi aikoinaan vaikuttamassa ostopäätöksiin?
Jokainen pitää mistä pitää. Minä hankin omaan kotiin muuttaessani Kultakeramiikan astioita. Aikaa myöten muutin yhteen miehen kanssa, jonka astiasto oli Teemaa. Lapseni taas pitää Marimekon Lokista eikä tulisi mieleenkään, että pakottaisin hänet ottamaan minun silmääni enemmän miellyttäviä astioita.
Itse olen suvun jätelaari ("meillä ei ole tälle enää käyttöä/tilaa mutta sulla varmaan on"). Ensin tunsin velvollisuudeksi säilyttää kaiken, mutta ajan mittaan olen vain sanonut kiitos ja heittänyt suoraan pois. Olen pitänyt sellaiset puiset huonekalut, joita olen itse entisöinyt käyttööni. Suvussani on paljon Myrnaa, mutta olen e r i t t ä i n selkeästi ilmaissut, että en voi sitä sietää ja jos joku yrittää minulle Myrniansa tuputtaa, heitän ne suoraa päätä menemään. Niitähän olisi siis kyllä tulossa viisi astiastollista, jos antaisin tulla.
Olen 62-vuotias minimalistinen ja modernin designin ystävä. Minulla ei mene jakeluun se, että mieleltään vanhat ihmiset tuputtavat tavaroitaan jälkipolville. Ei ne muistot aiemmista sukupolvista ole kiinni tavaroissa, vaan teoissa. Ystävällinen katse, kalaretki edesmenneen isän kanssa, sisaren kanssa tehty lomamatka. Ne ovat jääneet mieleen. En tarvitse muistamiseen pöytähöpeita ( dumppasin kierrätykseen 20 vuotta sitten) enkä vanhanaikaisia ja rumia tekstiilejä tai huonekaluja. Olen elänyt hyvinvointivaltiossa, minulla on varaa hankkia mieleisiäni tavaroita. Ap:n ja sukulaissielujen kannattaa tykönään miettiä tilannetta, jossa joku omainen tulisi kontrolloimaan sinun kotiasi ja elämäntapaasi. Vain muutos on pysyvää, myös aatteissa tavaroiden lisäksi. Paras sopeutua siihen eikä jäädä menneisyyden vangiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Ei noilla ole nykypäivänä mitään arvoa. Vanhusten juttuja.
Niinpä niin. Minullakin on kokoelma erilaisia viini-, snapsi-, konjakki- ja ties mitä laseja, joita sukulaiset keräsivät minulle jostain omituisesta syystä ollessani teini. Siellä ne pölyttyivät kaapissa parikymmentä vuotta. Nyt olen ottanut käyttöön, etteivät ole turhan panttina. Maitoa ja kokista meillä niistä juodaan.+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
No just. Täyttä krääsää, ja josta muitten pitäisi olla riemuissaan ja ihastuksissaan. Juuri sellaista turhaa, jolla ei lopultakaan ole mitään arvoa.
Minä rupesin keräämään 90-luvulla itselleni yhtä Pentikin astiastoa ja sain hommattua 12 hengen astiaston. Se on ollut koko ajan käytössä ja tykkään siitä edelleen. Tai nykyisin pärjätään vähemmällä, kun ollaan kahdestaan, mutta välillä on enemmän porukkaa käymässä. Astioita käytän elämäni loppuun ja sitten ne ovat jo hintansa haukkuneet. Lapsilla on taatusti siinä vaiheessa itselleen mieleiset astiat eikä he tarvitse noita. Onneksi meidän suvussa ei ole perintöhuonekaluja. Kirjahyllyn sain vanhemmiltani 90-luvulla, kun he halusivat pienemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Mulle työnnettiin lapsuudenkodista aika paljon just tuollaisia juttuja mitä luettelit. Kun rakennettiin oma talo tavaraa tuli vielä lisää kun "onhan teillä nyt tilaa". Otin suurimman osan vastaan koska olihan ne semiarvokkaita ja olihan niillä tunnearvoa "nämä oli isoisoäitisi tekemiä pitsilakanoita" jne. Mutta olen huomasin että ei niillä ole mitään tunnearvoa minulle kun en ollut edes koskaan nähnyt näitä ihmisiä joille tavarat joskus olivat kuuluneet. Säilytin kauheasti tavaraa jostain ihmeen velvollisuuden tunnosta vaikka suurinta osaa en tarvinnut. Nyt tässä vuoden sisään vihdoin lamppu syttyi päässäni että on ihan ok luopua tuosta tavarasta koska se on meillä vain kaapin täytteenä ja vatuksina. Tosiaan ne isoisomummun pitsilakanatkin oli viikattuna ja koskematta kaapin hyllyllä yli 15 vuotta. Saivat lähteä. Samoin lukuisat kirjaillut liinat yms jotka eivät koskaan olleet käytössä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi sukupolvi on kyllä perustavanlaatuisen pinnallista. Paljon oleellisempaa olisi laadukas, yhdessä vietetty aika kuin se saakelin rojun hamstraaminen ja siinä roikkuminen. Ei niitä hopea- ja kristalliastioita kukaan huomaa, jos keskustelu ja yhdessäoleminen on muutoin merkityksellistä ja arvokasta.
Olisko kuitenkin pinnallista ostaa uutta, jos vanha on käyttökelpoista. Eli en oikeen ymmärtänyt tämän kirjoituksen pointtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinpä niin, toisen aarre on toisen roska.
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi jonkun (esim aikuisen lapsen) pitäisi kiinnostua muiden (esim vanhempiensa) hamstraamista romppeista? Sellaisista, joista eivät edes pidä. Osaatko ap kertoa syyn miksi heidän pitäisi kiinnostua niistä?
En ole ap, mutta osaan
Aloittajan sukupolvi on sitä, joka omilleen muuttaessaan ilomielin otti vastaan eripariset vanhat huonekalut ja astiat. Siihen aikaan tavarat oli tehty kestämään. Huonekalut olivat aitoa tavaraa eivätkä mitään halpatuövoimalla tuotettua ja kahden vuoden päästä hajoavaa. Ei ollut mitään Ikeaa, saati nettikauppoja, joista noin vainolisi voinut tilailla jotakin. Heidät oli kasvatettu säästämään ja velaksi eläminen ei ollut suotavaa. Tästä syystä harva otti opintolainaa, ja jos sitä ei ottanut, ei ollut oikeutettu toimeentulotukeen. Oli vain tultava toimeen opintotuella ja asumislisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mykyään ei kyllä kannata mitään säilöä seuraaville sukupolville, ei ne kelpaa kuitenkaan. Jos on itse heittämässä jotain pois, voi ensin kysyä lapsilta haluaako joku sen itselleen, ja jos ei halua, niin sitten vain hankkiutuu siitä eroon.
Näin minä olen tehnyt, olen 63-v. En kerää turhaa krääsää ja aika ajoin hankkiudun vanhoista eroon. Joskus otan kuvia ja lähetän lapsilleni whatsapissa ja kysyn haluaako joku. Yleensä eivät halua, joten seuraavana päivänä kärrään ne Punaiselle Ristille.
Mahtaa olla kämppä täynnä joutavaa jos ottaa koko ajan kuvia ja kärräilee niitä sitten spr:lle. Toisaalta ihmettelen etteikö ole muita kuin omat lapset joita niitä tarjota, niitä suvun juttuja, voittehan te kysyä sisarustenne lapsilta haluavatko mummon vanhat kerman savet.
Me kysyttiin serkuilta, haluavatko jotain vanhempiemme kuolinpesästä, mitä me emme. Hyvin meni kaupaksi huonekaluja, kirjoja ja yhteisen mummin tekemä iso käsityö, jota pidetään seinällä. Oikein olivat kaikki tyytyväisiä. Tavarat pysyivät suvussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempi sukupolvi on kyllä perustavanlaatuisen pinnallista. Paljon oleellisempaa olisi laadukas, yhdessä vietetty aika kuin se saakelin rojun hamstraaminen ja siinä roikkuminen. Ei niitä hopea- ja kristalliastioita kukaan huomaa, jos keskustelu ja yhdessäoleminen on muutoin merkityksellistä ja arvokasta.
Olisko kuitenkin pinnallista ostaa uutta, jos vanha on käyttökelpoista. Eli en oikeen ymmärtänyt tämän kirjoituksen pointtia.
Jokainen käyttää ne käyttökelpoiset tavarat itse eikä siirrä seuraavan sukupolven säilytettäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sekin on hyvä muistaa, että uusissa asunnoissa on yleensä hyvin vähän kaappitilaa. Hyvä kun saa käyttötavaransa mahtumaan niihin. Asuminen on kallista, neliöt maksavat ja sen vuoksi on epärealistista, että nuoret ostaisivat tai vuokraisivat niin ison asunnon, että siellä on sitten huone tai pari varastona edesmenneiden sukulaisten tavaroille. Jos ei halua säilyttää suvun tavaroita omassa kodissaan, mutta ei myöskään halua luopua niistä, varaston vuokraaminen on ihan hyvä vaihtoehto. Ja varaston vuokran tietysti maksaa se, joka haluaa, että ne tavara pysyvät suvussa eikä niitä myydä tai hävitetä. Kun tämä ihminen kuolee, perikunta voi purkaa vuokrasopimuksen ja heivata romut pois. Tai ottaa jotain niistä itselleen, jos vielä haluavat. Tai jos joku perikunnasta haluaa, että tavarat edelleen säilytetään, hän sitten rupeaa maksamaan varaston vuokrankin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi jonkun (esim aikuisen lapsen) pitäisi kiinnostua muiden (esim vanhempiensa) hamstraamista romppeista? Sellaisista, joista eivät edes pidä. Osaatko ap kertoa syyn miksi heidän pitäisi kiinnostua niistä?
En ole ap, mutta osaan
Aloittajan sukupolvi on sitä, joka omilleen muuttaessaan ilomielin otti vastaan eripariset vanhat huonekalut ja astiat. Siihen aikaan tavarat oli tehty kestämään. Huonekalut olivat aitoa tavaraa eivätkä mitään halpatuövoimalla tuotettua ja kahden vuoden päästä hajoavaa. Ei ollut mitään Ikeaa, saati nettikauppoja, joista noin vainolisi voinut tilailla jotakin. Heidät oli kasvatettu säästämään ja velaksi eläminen ei ollut suotavaa. Tästä syystä harva otti opintolainaa, ja jos sitä ei ottanut, ei ollut oikeutettu toimeentulotukeen. Oli vain tultava toimeen opintotuella ja asumislisällä.
Kerro vielä, miksi niistä pitäisi kiinnostua. Kierrätyskeksus on täynnä tätä vanhaa, kestävää tavaraa, mutta ei sitä huolita koska se särkee silmissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi jonkun (esim aikuisen lapsen) pitäisi kiinnostua muiden (esim vanhempiensa) hamstraamista romppeista? Sellaisista, joista eivät edes pidä. Osaatko ap kertoa syyn miksi heidän pitäisi kiinnostua niistä?
En ole ap, mutta osaan
Aloittajan sukupolvi on sitä, joka omilleen muuttaessaan ilomielin otti vastaan eripariset vanhat huonekalut ja astiat. Siihen aikaan tavarat oli tehty kestämään. Huonekalut olivat aitoa tavaraa eivätkä mitään halpatuövoimalla tuotettua ja kahden vuoden päästä hajoavaa. Ei ollut mitään Ikeaa, saati nettikauppoja, joista noin vainolisi voinut tilailla jotakin. Heidät oli kasvatettu säästämään ja velaksi eläminen ei ollut suotavaa. Tästä syystä harva otti opintolainaa, ja jos sitä ei ottanut, ei ollut oikeutettu toimeentulotukeen. Oli vain tultava toimeen opintotuella ja asumislisällä.
Mitä oikein höpsit? Ap ei sanonut iästään mitään, jos huomasit, hän siteerasi Kodin Kuvalehden artikkelia ja itse kertoo lopussa lastenlastensa kieltäytyneen tavarasta. Jos ap:n lastenlapset on aikuisia, ei hän ikänsä puolesta ole ilman opintolainaa opiskellut.
Nykyään tavaraa tulee joka tuutista eikä kukaan säästä sillä, että ottaa vastaan mummokamaa. Päinvastoin, nuorilla ei ole tilaa sellaiselle eikä varaa siihen tilaan mitä tavara vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
No just. Täyttä krääsää, ja josta muitten pitäisi olla riemuissaan ja ihastuksissaan. Juuri sellaista turhaa, jolla ei lopultakaan ole mitään arvoa.
Ymmärrän, etteivät kaikki pidä mainituista merkeistä. Ymmärrän senkin ettei tarvita vanhoja pöytäliinoja tai kristallia. Sitä en ymmärrä, ettei haluta yhtään mitään muistoa omasta suvusta. Minusta on arvostettavaa sinänsä, että joku on 100 tai 200 vuotta sitten valmistanut jotakin omin käsin ja että tavara on säilytetty kaikki nämä vuodet. Tällaisista esineitä itseni on vaikea luopua.
Siinäkin mielessä vanhan arvostuksen puute on outoa nykynuorisolta, että samaan aikaan yksilöllisyys ja suvaitsevaisuus ovat tärkeitä arvoja. Luonnosta ollaan huolissaan, mutta omassa toiminnassa se näkyy vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suvun vanhat esineet pitäisi kyllä säästää.
Voisivatko he myöhemmin kiinnostua.
Miksi suvun vanhat esineet pitäisi säästää?
Koska juureton ihminen ei ole mistään kotoisin ja jos et tunne historiaasi, käsität elämässäsi monia tärkeitä asioita liian myöhään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Eli rurhanpäiväistä krääsää ja kaappien täytettä. Ei kukaan noita enää esille laita tai käytä.
Ovatko hopeiset aterimet krääsää?
Itseni nyt 50+ iässä olen tehnyt muutaman vuoden kuolinsiivousta. Kaikki turha pois. Lapsilta kysyn, josko haluavat. En loukkaannu, jos eivät halua. Onneksi omat vanhemmat eivät säilöneet tavaraa. Toki jotain tavaroita muistelen lämmöllä, mutta niille pitäisi olla oma museotila tjn. Hullu raivaaminen noissa vanhoissa omakotitaloissa, mihin hamsrattu kaikki 1800- luvulta asti. Siinäpä perintöö lapsille. Huh huh!