Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (1110)
Minulle ajautui melkoisen Kaunis-ja- rohkea episodin kautta erään aatelissuvun sinettejä,, muutamia koruja ja yhden paperimassasta valmistetun lelun. Jäljitin näille 1800 luvun tavaroille nykysukulaiset.
Eivät halunneet. Niillä on varmaan jo tarpeeksi suvun antiikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myy pois ja kerto samalla, ettö torsäät kaikki omaisuutesi pois.
Saattaa ollakin että kiinnostus herää.
Luin muuten aika hiljattain artikkelin suomalaisesta miehestä, jonka mielestä Suomeenkin tarvittaisiin lisää vuokrattavia varastoja. Siis näitä Pelican yms varastotiloja. USAssahan on ihan tavallista, että ihmiset vuokraavat jonkun varaston, jossa on sitten kaikki se roina, mitä kukaan ei oikeasti halua eikä tarvitse, mutta mitä ei syystä tai toisesta halua poiskaan heittää. Voisihan tässä periaatteessa olla ideaakin. Se tai ne, jonka mielestä tavaraa pitää säilyttää tuleville sukupolville, tietty maksaisi varaston vuokran.
Vierailija kirjoitti:
Myy pois ja kerto samalla, ettö torsäät kaikki omaisuutesi pois.
Saattaa ollakin että kiinnostus herää.
Kiristys, lahjonta ja uhkailu näköjään seuraa lapsia eläkevuosiin asti.
Vierailija kirjoitti:
Saattaa myös olla että he eivät juuri nyt välitä, mutta vanhempana välittävät. Jos sinulla on tilaa niitä säilyttää niin säilytä jos luopuminen tuntuu pahalta. Muistan teininä vihanneeni vanhoja rojuja ja kun muutin omaan kotiin, en halunnut mitään. Nyttemmin keski-iässä onkin mieli muuttunut.
Ymmärrän sen haikeuden ja tunteen joka tavaroihin voi liittyä, kun ne muistuttavat jostain. Mutta niistä voi ottaa vsikkapa kuvia. Minulla keski-iässä on pikemmin käynyt niin etten välitä suuremmin edes itse hankkimistani tavaroista. Ovat suht käyttökelpoisia tähän hetkeen, mutta melkein kaikesta voin mieluusti luopua jonkin toisen elämänvaiheen vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ne lapset tulee n. 50 vuotiaiksi, niin silloin alkaa kiinnostamaan nämä asiat.
Ehdottomasti jotain on säästettävä.
Kenen pitää tavaroita säästää, mitä ja missä? Kuka hommaa ja maksaa vuokravaraston? Vai menevätkö viisikymppiset lapset kasikymppisten vanhempiensa luo ja vievät sieltä astiat, ruokaliryhmän ja kirjahyllyn?
Ei sitä roinaa kukaan halua nurkkiinsa. Usko jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli ap et itsekään tarvitse niitä tavaroita? Miksi lapsesi tarvitsisi?
Ota ne omaan käyttöön äläkä yritä tuottaa muille. Sitä, mitä et itse tarvitse, voit laittaa kierrätykseen.
Sitten, kun ikää on tullut ja ne suvun "aarteet"alkaa kiinnostamaan, ihmetellään, että minne ne mummin kristallikruunut ja pöytähopeat on joutuneet.
Ja tuskin kukaan äiti tarvitsee lapsensa mekkoa, mutta voisi kuvitella, että lasta itseään voisi kiinnosta ihan tunnemielessä jokin pienen pieni mekko, jota on vauvan pitänyt.
Yleensähän tässä on ongelmana se, että nuo kyseiset asiat ei kiinnosta nuoria ihmisiä, mutta, kun ikää karttuu alkaa jokin vanha suvussa kulkenut hieno mööpeli kiinnostmaan. Siihen mennesä se on tietenkin ehtinyt jo sinne kierrätykseen jonkun toisen iloksi.
Eikä aina voi ajtella, että jos et itse tarvitse j
Olen 46-vuotias nainen. Lapsiakin on jo kaksi. Mutta vieläkään ei kiinnosta mikään suvun vanha tavara tai 46-vuotta vanhat vauvanvaatteet, joita itse olen vauvana käyttänyt. Kuinka vanhaksi pitää elää, että ne alkaa kiinnostamaan?
Sinua ehkä ei, mutta kaikki eivät ole samanlaisia. Itseäni olisi kyllä parikymppisenä kiinnostanut mummon kuoltua hänen 50-luvun ruokapöytä tuoleineen mutta isäni päätti, etten tarvitse niitä ja kärräsi kaatopaikalle! Mökillä poltti 30-luvun käsinojalliset tuolit. Olin raivoissani.
Olisiko isäsi pitänyt säilyttää näitä ennenku sulla olis ollut mahdollisuus ottaa huonekalut kotiisi?
Ei voi vaatia että muut säilyttää vaikka tilaa löytyisi.
No mulla oli jo oma koti silloin. Ja isän autotalliroinaa (mm. varaosia autoon jota ei ollut enää vuosiin ja rikkinäisiä kodin pienkoneita) oli kyllä joka paikka täynnä, mutta ne mummon nojatuolit oli vissiin mielen tiellä, vaikka olis ollut ihan kirjaimellisesti sitä rojuakin pois heitettäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on tarpeeksi vanhaa, iin sitten kelpaa museoille. Mulla on Arabian varhaistuotantoa olevat Ceres astiastot, vihreänä ja vaaleansinisenä. Helsingin vaakunaleimalla ja arabian massaleimalla. Juuttanmoiset astiastot ruokalautasineen, paistivateineen ja soppakulhoineen.
Kun ei kelpaa lapsille ja ei vissiin muillekaan koko Arabia enää, niin menköön museoon. Kuulema kelpaa.
Mietin onko nämä vanhat astiastot nyt sitä luokkaa etteivät päästä mitään myrkkyjä, lyijyä esm.
Tiedättekö te muut?
Multakin löytyy pari tarjoiluvatia missä kaunis maalaiskuvio, mutta ikää jo lähemmä 40 vuotta.
Ei kasariastioissa enää mitään lyijyjä ole, eivät ole niin vanhoja. Ja niitä oikeasti vanhoja harva pitää jokapäiväisinä astioina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on tarpeeksi vanhaa, iin sitten kelpaa museoille. Mulla on Arabian varhaistuotantoa olevat Ceres astiastot, vihreänä ja vaaleansinisenä. Helsingin vaakunaleimalla ja arabian massaleimalla. Juuttanmoiset astiastot ruokalautasineen, paistivateineen ja soppakulhoineen.
Kun ei kelpaa lapsille ja ei vissiin muillekaan koko Arabia enää, niin menköön museoon. Kuulema kelpaa.
Mietin onko nämä vanhat astiastot nyt sitä luokkaa etteivät päästä mitään myrkkyjä, lyijyä esm.
Tiedättekö te muut?
Multakin löytyy pari tarjoiluvatia missä kaunis maalaiskuvio, mutta ikää jo lähemmä 40 vuotta.
En käytä näitä, mutta ovat ilo silmälle.
Pitäis jotenkin testata, muuten täytyy hävittää tulevaisuudessa ettei vaan kukaan käytä ruokapöydässä.
Kysyin AI ltä, niin vanhoissa kristallilaseissakin saattaa olla lyijyä.
Mainittiin lyijy ja kadium.
Vaikka olisikin niin ei niitä monikaan joka päivä käytä niin että ei merkitystä. Kakkuvateihin nätti pitsinen kakkupaperi leivosten ja astian väliin niin sillähän siitä selviää. Itse laitan aina vaikka olisi uusikin astia.
Nuorempana ajattelin juurikin, ettei vähempää voisi kiinnostaa vanhemman polven rojut. Mutta nyt yli 50-vuotiaana olen iloinen kuinka paljon on säästetty. Niin ne ajatukset iän myötä voi muuttua.
Sitä paitsi iso osa vanhasta tavarasta on oikeasti laadukasta ja kestää aikaa. En voi sietää mitään Ikeaa ja muuta kertakäyttöskeidaa. Jostakin Kiinankrääsästä puhumattakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halpatuontiastioista ja matkamuistokeramiikastakin saattaa irrota raja-arvot ylittävä määrä lyijyä ja kadmiumia. Jos vanha astia on naarmuinen ja säröinen niin niistä myös enemmän. Kai ylipäätään voisi ajatella että astioita jotka eivät kestä konepesua tulisi käyttää vain satunnaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Romuista sentään pääsee eroon, mutta ajatelkaa niitä onnettomia, jotka perivät vanhoja omakotitaloja syrjäseuduilta.
Kulut ja verot juoksee, mutta myytyä et saa millään. Ainoa toivo, että palokunta polttaa harjoituksena.
Juu ja se palokuntakaan ei nykyään tuota harjoitusta kovin usein enää tee. Rahat tiukassa heilläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä jotkut ehdottavat maksullisia varastotiloja. Mitä järkeä on säilyttää turhaa tavaraa ja vielä maksaa siitä!
Sitä tapahtuu koko ajan.
Uusissa asunnoissa on tosi vähän säilytystilaa. Ja keittiöistä yläkaapit raakattu pois, on vaan pari rasvaa ja pölyä keräävää avohyllyä, ja tiskari vie yhden kattilakaapin verran tilaa. Eihän moniin nykykeittiöihin mahdu kunnolla edes ruokapöytää vaan se sijaitsee jossain olohuoneen ja keittiön rajamaastossa. Ja aamiaiskaappiturhakehan pitää olla!
Vierailija kirjoitti:
Nuorempana ajattelin juurikin, ettei vähempää voisi kiinnostaa vanhemman polven rojut. Mutta nyt yli 50-vuotiaana olen iloinen kuinka paljon on säästetty. Niin ne ajatukset iän myötä voi muuttua.
Sitä paitsi iso osa vanhasta tavarasta on oikeasti laadukasta ja kestää aikaa. En voi sietää mitään Ikeaa ja muuta kertakäyttöskeidaa. Jostakin Kiinankrääsästä puhumattakaan.
No mulla kävi viiskymppisenä vähän sama juttu. Mutta en mä silti edes odottanut, että vanhempani olisivat säästäneet ne 1970-luvun retrot jossain, kun kuitenkin itse halusivat sisustaa kotinsa uudelleen. Tai että vanhempani olisivat 1960-luvulla ottaneet edesmenneiden vanhempiensa vanhoja astioita jonnekin kellarikomeroon ja sittemmin pienempään asuntoon muutettuaan ulkovarastoon varastoitavaksi sitä varten, että toinen tyttäristään SAATTAA 2010-luvulla kiinnostuakin niistä mummolan astioista.
Mulle ei ole ollut mikään ongelma haalia haluamiani esineitä kirpputoreilta ja huutokaupoista. Ihmiset on toki erilaisia ja joillekin on esineellä merkitystä vain, jos se on kulkenut suvussa. Jollekin taas esineen ulkonäkö ja siihen liittyvä muu historia on tärkeämpi. Muistan aikoinaan, kun kävin Myyrmäen Suurkirppiksellä. Siellä oli noin 50v nainen yhdessä iäkkään äitinsä kanssa myymässä tavaraa. Katselin niitä soppakauhoja ja muita kauniita esineitä. Jäin vähän juttelemaan ja tämä tytär kertoi, että äitinsä on muuttamassa palvelutaloon ja siksi pitää luopua ylimääräisistä tavaroista. Vanhus huomasi mun kiinnostukseni soppakauhassa olevaan kaiverrukseen ja kertoi, että se oli hänen edesmenneen miehensä ja hänen häälahjaksi saamansa soppakauha. Päivämäärä oli vuodelta 1943. Vanhus kertoi, millaista se aika silloin oli ja miten ihanaa oli, että miehensä pääsi rintamalta hetkeksi aikaa kotiin ja menivät naimisiin. Sitten mies palasi takaisin rintamalle. Hänellä oli myynnissä myös erittäin kaunis kannellinen soppakulho. Häälahja sekin. Ostin sekä soppakauhan että soppakulhon ja kerroin vanhukselle, että nämä tulevat olemaan mulla aina itsenäisyyspäivän päivällisellä. Vanhus purkahti itkuun ja sanoi "Kiitos".
Vierailija kirjoitti:
Siirtyisikö rakkaus ja kiinnostus tavaroihin esimerkiksi sillä tavoin, että mummot kertoisivat esineen tai tavaran historiaa lapsenlapsilleen. Kuin satuna tai seikkailuna. Syntyisikö esineestä muisto, jonka lumo säilyy, vaikka aikuisena eläisikin monimuotoisemmassa tavarapaljoudessa?
Yhä koskee muisto äitini virkkaamista kauniista ikkunakapoista, joita ei koskaan nähty hänen miniänsä kodissa esillä. Ja kyllä: Lupa oli kysytty , ennen kuin ne annettiin.
Minä en vain käsitä tätä suunnatonta rakkautta tavaraan ja sitä, että pitää opettaa jälkipolvetkin rakastamaan jotain tiettyä tavaraa. Minun isovanhempani välittivät minulle ihan toisenlaisia arvoja ja kertoivat ihan toisenlaisia tarinoita.
Vierailija kirjoitti:
Vanhoihin tavaroihin tarttuu energioita ja ainakin lapsuuden perheen energioita en halua kotiini viedä. Samoin en osta kirpputoreilta kenenkään muunkaan tavaroita.
No höpöhöpö. Pääkopassas ne "energiat" on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siirtyisikö rakkaus ja kiinnostus tavaroihin esimerkiksi sillä tavoin, että mummot kertoisivat esineen tai tavaran historiaa lapsenlapsilleen. Kuin satuna tai seikkailuna. Syntyisikö esineestä muisto, jonka lumo säilyy, vaikka aikuisena eläisikin monimuotoisemmassa tavarapaljoudessa?
Yhä koskee muisto äitini virkkaamista kauniista ikkunakapoista, joita ei koskaan nähty hänen miniänsä kodissa esillä. Ja kyllä: Lupa oli kysytty , ennen kuin ne annettiin.
Minä en vain käsitä tätä suunnatonta rakkautta tavaraan ja sitä, että pitää opettaa jälkipolvetkin rakastamaan jotain tiettyä tavaraa. Minun isovanhempani välittivät minulle ihan toisenlaisia arvoja ja kertoivat ihan toisenlaisia tarinoita.
Ei sinun tarvitsekaan. Eikä se ole sinulta pois, jos joku haluaa vanhaa tavaraa säästää, eihän. Kukin tyylillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siirtyisikö rakkaus ja kiinnostus tavaroihin esimerkiksi sillä tavoin, että mummot kertoisivat esineen tai tavaran historiaa lapsenlapsilleen. Kuin satuna tai seikkailuna. Syntyisikö esineestä muisto, jonka lumo säilyy, vaikka aikuisena eläisikin monimuotoisemmassa tavarapaljoudessa?
Yhä koskee muisto äitini virkkaamista kauniista ikkunakapoista, joita ei koskaan nähty hänen miniänsä kodissa esillä. Ja kyllä: Lupa oli kysytty , ennen kuin ne annettiin.
Minä en vain käsitä tätä suunnatonta rakkautta tavaraan ja sitä, että pitää opettaa jälkipolvetkin rakastamaan jotain tiettyä tavaraa. Minun isovanhempani välittivät minulle ihan toisenlaisia arvoja ja kertoivat ihan toisenlaisia tarinoita.
Ei sinun tarvitsekaan. Eikä se ole sinulta pois, jos joku haluaa vanhaa tavaraa säästää, eihän. Kukin tyylillään.
Mä olen periaatteessa kanssasi ihan samaa mieltä, mutta se, joka niitä vanhoja tavaroita haluaa säästää, säilyttää ne sitten itse. Eikä yritä tunkea niitä jonkun toisen huusholliin varastoitavaksi mahdollisia tulevia sukupolvia varten.
Muistan lapsuudestani 1960-luvulla toisessa mummolassani olleen rukin. Kun mummo kuoli, ei mun vanhempani voineet tietää, että Lammas ehkä joskus vuosikymmenten päästä olisikin kiinnostunut siitä rukista. Ja koska vanhempieni sisustustyyli oli aina skandinaavista designeä, niin se rukkikin olisi sitten pitänyt tunkea jonnekin varastoon.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on ruokasalin kalustona yli 120 vuotta vanhaa antiikkia. Pidän siitä. Se ei oikeastaan mene koskaan muodista. Sillä on melkoisen pieni hiilijalanjälki johonkin Ikeaan verrattuna.
Mutta en usko, että kukaan lapsistani haluaa sitä.