Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (1110)
Vierailija kirjoitti:
Olen 49-vuotias mies ja asun entisessä lapsuudenkodissani. Vanhemmiltani sekä monilta esivanhemmiltani on jäänyt paljon erilaisia tavaroita joihin liittyy tarinoita. On ihan arkisia käyttötavaroita, kuten evakkokuormassa Viipurista tuotu valurautainen blinipannu, sekä vanhoja taskukelloja ja muuta. Lapseni ovat pienestä asti lukeneet satuja vanhoista kirjoistani ja leikkineet vanhoilla leluillani. Olen usein kertonut heille esineisiin liittyviä tarinoita. He ovat olleet haltioissaan kun kokevat että esineiden kautta muodostuu linkki kauan sitten kuolleisiin esivanhempiin. Vanhimmat lapseni ovat jo teini-ikäisiä ja olen antanut heille eri esineitä joista he ovat pitäneet. Jotkut niistä he haluavat pitää kotonani siihen asti että muuttavat opiskelija-asunnosta varsinaiseen omaan asuntoon jonka haluavat sisustaa.
Lapseni ovat joskus vähän liiankin innokkaita ottamaan talteen vanhoja esineitä. Isäni vanhasta nahkatakista käytiin kova vääntö ennen kuin lapset hyväksyivät sen että takin paikka on roskiksessa. Vanhat tietosanakirjat siivosin pois ennen kuin niistä ehti tulla vääntöä. Mielestäni on hienoa että meillä on säästynyt monenlaisia esineitä, mutta haluan käydä niitä kovalla kädellä läpi ja myydä tai heittää pois suuren osan.
Ehkä vanhoihin esineisiin mieltyminen on periytyvää. Yksi tyttäristäni keräsi talteen vanhat, kuluneet T-paitani joita olin jo heittämässä tekstiilinkeräykseen. 1990-luvun ja 2000-luvun alun virttyneet bändipaidat ovat kai olevinaan jotenkin cool nuorison keskuudessa.
Ihana sinä!
Itselläni on myös isovanhempieni evakkokuormassa olleita tavaroita, huonekaluissa on pohjassa/taustalevyssä heidän nimensä ja paikkakuntansa (osa tavaroista laitettiin junaan - kaikki eivät koskaan saapuneet perille).
Isoäitini kansallispuku katosi evakkokuormasta, mutta hänellä henkilökohtaisesti mukana ollut hopeinen pukuun kuuluva kaulakoru on aarteeni.
Isoisoäidilleni kuuluneen rukin kunnostin vuosi sitten. Menen vielä jonakin syksynä kansalaisopiston kehruukurssille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tätä ketjua seuranneena tulee mieleen se, että elämän mittainen oppiminenkaan ei auta tunnistamaan sitä että meistä jokaisella on omat arvostukset ja tarpeet. Maailma on muuttunut eikä oman aikansa statussymboleilla ole arvoa enää. Kuvitellaanpa 50-luvun hieno nainen vanhoista Suomi-filmeistä: minkkiturkki, hattu ja käsineet. Nyt niitä aikoinaan arvokkaita turkkeja myydään pilkkahinnalla eivätkä käy kaupaksi sittenkään. Entäs ns kopiot, jotka kuuluivat maaseutukulttuuriin. Pussilakanat ovat syrjäyttäneet vanhat kangaslakanapalat. Pitsikoristelut eivät kestä pesua jne. Valtaväestö haluaa modernit, nykyajan käytännölliset tavarat. Joku harva Youtube-tubettaja saattaa käyttää vanhoja kamppeita osana kanavansa sisältöä ja esitellä esim 50-luvun muotia. Pitäisi vain hyväksyä, että maailma muuttuu, muutu sinäkin! Sinulla voi olla tunneyhteys esineisiin, mutta hyväksy se että se on sinun tunteesi eikä lasten tai lastenlasten. Jos todella haluat tehdä palveluksen heille, luovu vanhoista kamoistasi (mutta kysy haluaisivatko he jotain ennen tätä).
Poikani olisi halunnut edesmenneen isäni 70-luvun mustan pitkän nahkatakin (ei siis mikään prätkätakkiversio vaan ns. parempi takki) mutta hihat oli vähän liian lyhyet! Muuten kyllä olisi ollut tyylikkään näköinen. Nahka on laadukasta. Tuolla se on vielä kaapissa, en raaskinut hävittää. Vintagevaatteita ostetaan nykyään paljon, on siihen erikoistuneita kauppojakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Kokonaisia astiastoja, voi voi. Ei niitä nykyaikana tarvita. Kahvit juodaan mukista ja astiat tuskataan koneessa. Vieraita ei kestitä, joten astiastot ovat turhia. Käy katsomassa miten paljon Astiastot maksavat kirpputoreilla ja toreilla. Ei niitä halua kukaan.
Todelliset kahvin ja teen tuntijat ovat sitä mieltä, että ohutreunainen kuppi kahvi- tai teekupissa vaikuttaa suuresti makuelämykseen ja suutuntumaan.
Testasin tuota kerran, ja toden totta, kyllä kahvi maistui paremmalta mummovainaan pienistä kupeista kuin kolmen desin "tonkasta".
Vierailija kirjoitti:
Odottakaapa vain perunkirjoituksia - silloin kyllä kelpaa vaikka se jäljelle jäänyt kaffeekupin puolikas, ja siitä jopa tapellaan!
Tuo niin totta! Tuttavan suvussa tapeltiin ainoasta käyttökelpoisesta tavarasta eli sohvapöydästä (umpipuuta) melkein tukkanuottasilla. Vainaja oli juoppo ja irtaimisto pääosin roskiskamaa ja asuntokin oli vuokra-asunto.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki pois rojuja myöten. Nuormpi sukupolvi haluaa hankkia kaiken itse ja laittaa oman mkunsa mukaan. Minä olen jo ikäihminen lapset ei ole kiinnostuneet minusta sen enempää kuin tavaroistakaan. En säilytä mitään sellaista, millä ei ole käyttöä arkielämässä, kaikki ehjät ja uudetkin laitteet menee hävitykseen jos en ole niitä käyttänyt esim vuoden aikana.
Surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein ei myöskään vanhempi sukupolvi ymmärrä, ettei tavara joka joskus on ollut arvokasta, ole sitä välttämättä enää. Taidemaalaukset, keräilypostimerkit, talonpoikaishuonekalut, vanhat turkikset yms. eivät tänä päivänä meinaa mennä millään kaupaksi. Viiskyt vuotta sitten 10 tuhatta markkaa ja tänä päivänä kirpparilla hyvänä päivänä 10 euroa pätee monen seniorin aarteisiin.
Sitten kaikki astiastot... Juu saattaa joku antiikkiliike myydä vielä ihan rahalla virheetöntä settiä, mutta sitten kun on yksi kuppi hajonnut ja parissa tassissa nirhaumat kulmassa niin arvo alkaa olemaan kahvipaketin verran. Eikä oikein käyttöarvoakaan monelle.
Siitä vaan kokeilemaan mainitsemiesi tavaroiden ostamista kahvipaketin hinnalla. Sastat yllättyä, etteivät myy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odottakaapa vain perunkirjoituksia - silloin kyllä kelpaa vaikka se jäljelle jäänyt kaffeekupin puolikas, ja siitä jopa tapellaan!
Tuo niin totta! Tuttavan suvussa tapeltiin ainoasta käyttökelpoisesta tavarasta eli sohvapöydästä (umpipuuta) melkein tukkanuottasilla. Vainaja oli juoppo ja irtaimisto pääosin roskiskamaa ja asuntokin oli vuokra-asunto.
Riippuu kyllä ihan niistä perillisistä. Äitini kuoli 2 vuotta sitten ja tottakai isä piti kaiken irtaimiston. Me lapset saatiin sitten muuta. Isä kuoli viime viikon torstaina eikä todellakaan aleta siskoni kanssa tappelemaan vanhempieni irtaimistosta. Ollaan ihan hyvässä yhteisymmärryksessä jo sovittu, että mä saan haluamani puoli tusinaa Muranon lasitehtaan kristalliviinilaseja ja siskoni saa mun puolestani ihan kaiken muun irtaimiston sieltä. Muutenkin teen jo kotonani nk kuolinsiivousta, niin mitään itselleni tarpeetonta en tänne halua. Päinvastoin haluan päästä kaikesta turhasta vain eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle meinattiin tuputtaa monta hyllymetriä "arvokasta kirjastoa". Kaari Utriota, Laila Hietamiestä ja Kalle Päätaloa ja joku tietosanakirjasarjahirviö.
Kiitos mutta ei kiitos.
Itselläni on aika monta Utrion kirjaa, osa perittyä, osa kirppareilta ostettua. Tykkään lukea niitä, joskus useampaankin kertaan. En oleta että lapseni tykkäävät, hävittäkööt sitten kun minua ei enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Entäpä joulukoristeet? Useampi kassillinen.
Mitä niille tulisi tehdä, jos en niitä meille halua?
Niitäkin kirppiksiltä ostetaan, kunhan laitat ne oikeaan aikaan myyntiin, etkä esim. kesällä tai tammikuussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sääntö Nr 1. Älä säästä esineitä lapsillesi,jotka sait omilta vanhemmiltasi. Heillä ei ole tunnesidettä niihin esineisiin. Anna jotain omaa mieluummin mihin heillä saattaa olla tunne side.
No mulla on kyllä (edesmenneisiin) isovanhempiin tunneside, samoin lapsillani omiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Joku Kermansavi ja pitsiliinat ovat niin tunkkaisia mummolarojuja, että itsellään en moisia huolisi, saati parikymppiset nuoret. 🤢🤮😵💫
N42
Ei ne pitsiliinat nyky-ikeapöydän päälle sovikaan. Mutta isoäidin 100-vuotiaalle umpipuiselle pöydälle kylläkin. Niitä vaan harvemmin nykynuorisolla näkee, kun ei ole kelvannut tai on konmaritettu hevonkuuseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisen aarre on toisen roska.
Toisen roska on toisen aarre.
Minun ihanne olisi sellainen, jossa elämän voi tehdä valmiiksi. Rakentaa tiluksille vuosisatoja kestävät hirsirakennukset ha täyttää aitat kestävillä tavaroilla ja vaatteilla, jotka jättää jälkipolvien iloksi.
Koska minulla ei ole kädentaitoja eikä rahaa, jätän remonttivelkaisen talon ja huteran varaston rikkinäisine ruosteisine polkupyörineen, lukemattomine suksineen ja Ikea-sängynrunkoineen. Siinä on sitten elämäntyöni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen sitten ihan eri maata kuin tuon naisen lapset. Olen ilolla ottanut vastaan äitini Iittalan ja Riihimäenlasin upeat maljakot, appiukon arabian astiastot, anopin äidin thonet-tuolit ja oma isoisän tiikkilipastot ja Aallon huonekalut. Sekä muutamat moderit kotimaisten graafikoiden teokset. Ajaton suomalainen design on parasta, mitä on.
Loistavaa! Annatko yhteystietosi, niin voin kärrätä sulle ison läjän juuri noita mainitsemiasi tavaroita? Äiti odottaa hoivakotipaikkaa ja kun sen saa, voin tilata muuttoauton, joka tuo tavarat sulle. Voin jopa maksaa sulle parikymppiä, kun otat ne vastaan.
Täällä toinen samanlainen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Heh...tajusin just, että tämä ketju on aika sukupuolittain polarisoitunutta. Jos haluaa säilyttää suvun historian, niin missä teillä suvun historiaa säilyttävillä on vaikkapa kerostaloasunnossa puolisonne isoisoisän omin käsin 80 vuotta sitten tekemä höyläpenkki? Entä puolisonne isoisän 50 vuotta sitten kuolleen Kaapo-hevosen suitset? Viikatteet, sahat, lekat jne? Ovathan nekin suvun historiaa.
Kyllä se vaan niin taitaa olla, että pääsääntöisesti vain sellainen tavara siirtyy, jolla on joko rahallista arvoa tai jolle on käyttöä. Jos sillä puolison isoisoisän tekemällä höyläpenkillä, Kaapo-hevosen sutsilla tms ei ole mitään käyttöä, niin ei niitä kukaan kotonana säilytä. Ei edes ne, joille suvun historia on tärkeää.Höyläpenkki on autotallissa. Mieheni haluaisi viedä sen kaatopaikalle, mutta en anna. Tavattoman kätevä esine. Si
Mä just pohdin, että höyläpenkki olis kätevin tietsikkapöytä ikinä. Ompelukone mahtuisi viereen. Ja ne kun nostaa pois, niin voi tehdä jotain muuta. Älä kärrää kaatopaikalle, tuo mulle😁
(Terkkuja tutuille)
Täälläpäin lopetettujen kyläkoulujen höyläpenkeille on aina ottajia. Itsekin ottaisin jos saisin johonkin mahtumaan. Harrastan puutöitä ja entisöintiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kamala, ihan käsin pestä! 😱😱
Mitä siitä ny ihmisen elämästä tulisi, jos tarttis pari haarukkaa ja lusikkaa harjalla pyöräyttää tiskivedessä?? IIK, menis geelikynnet ihan just niinku pilalle! Voi jeskamandeera ja jumalaade!! 😱😱
Pese sun haarukat ja veitset ihan itse äläkä muille raivoa, kun eivät ota omiksi vaivoikseen. Jos ne on niin ihanat, miksi et itse halua pitää?
Älä sinäkään täällä RAIVOA, kun se peseminen vähiten sinulle kuuluu 😈, tekisi mieli vielä jatkaa... No "tyhmyyttä vastaan on jumaltenkin turha taistella... 🙈"!!!
Käsin tiskaus se vasta tyhmää on. Vettä kuluu enemmän kuin konetiskissä.
Eikä kulu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku Kermansavi ja pitsiliinat ovat niin tunkkaisia mummolarojuja, että itsellään en moisia huolisi, saati parikymppiset nuoret. 🤢🤮😵💫
N42
Ei ne pitsiliinat nyky-ikeapöydän päälle sovikaan. Mutta isoäidin 100-vuotiaalle umpipuiselle pöydälle kylläkin. Niitä vaan harvemmin nykynuorisolla näkee, kun ei ole kelvannut tai on konmaritettu hevonkuuseen.
Iso syy saattaa olla sekin, että ei kenelläkään ole tilaa varastoida isoäidin 100-vuotiasta umpipuista pöytää vuosikymmeniä. Kun vielä ottaa huomioon senkin, että nykyisin asunnot ovat yhä pienempiä ja "keittiö" on vaan yksi hyllyke olohuoneen seinässä, niin missä näitä varastoisi sitä päivää varten, joka tulee ehjä joskus 20-30 vuoden päästä?
Nykynuoriso tottakai haluaa elää nykyaikaa. Niin minäkin halusin 1980-luvun alussa. Ei mua silloin kiinnostanut 1970-luvun retro. Päinvastoin se tuntui tunkkaiselta. Halusin kotini olevan nykyaikaa eikä jotain eltaantunutta mennyttä. Se, että 30 vuotta myöhemmin se kamala retro alkoikin taas kiinnostaa... noh, sitten aloin hankkia sitä kirppiksiltä. Täytän syksyllä 65 v enkä voi vannoa, etteikö mua 10 vuoden päästä alkaisikin kiinnostaa taas joku kasarimeininki. Ne isot viuhkat olohuoneen seinällä sun muut. Mene ja tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on vähemmän perintökalleuksia, mutta roinaa siltikin liikaa. Kun poika oli lukiossa, teimme keittiöremontin. Siinä yhteydessä kokosin yhden laatikollisen ns. opiskelijan ensiapupakkauksen astioita, liinavaatteita, pyyhkeitä yms, joilla poika pääsee alkuun omillaan. Pari vuotta myöhemmin, kun oli aika muuttaa, kuvioissa olikin mukana tyttökaveri ja laatikosta kelpasi mukaan vain juuresveitsi. Loput vein konttiin. En edes kuvitellut nuorten kaipaavan isoisomummun sokeripihtejä tai vanhoja arabian soppakulhoja yms. vaikka itse noista kyllä pidän ja soppakulho toimiikin meillä joulupiparkakkukippona.
Nyt takavarasto on täynnä pojan tavaraa, legoja, sarjakuvia yms. Ne ovat pojan omaisuutta, joten niitä en hävitä, vaan se on hänen tehtävänsä.
Itse odotan kauhulla sitä hetkeä, kun äidin jäämistö pitää selvitellä. Siellä on vitriinit täynnä käsinmaalattua posliinia, pitopalvelun jäljiltä astioita enää 50 hengelle ja vajat täynnä vanhaa maatilan roinaa. Valokuvat olen enimmäkseen skannannut digitaaliseen muotoon, se työ jatkuu vielä. Digitaalisessa muodossa kuvat kelpasivat myös pojalle, kun eivät tarvitse kaappi- tai hyllytilaa.
Oi, kerään Arabian vanhoja kannellisia soppakulhoja (vain ehjiä), ja mummun hopeiset sokeripalaottimet on aina olleet juhlissa käytössä. Samoin Riihimäen lasin jalalliset kakkuvadit joita myös kerään.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nro 423: En lainaa pitkää viestiäsi, mutta ymmärrän sua oikein hyvin. Mulla oli vuosikymmeniä kotonani 1970-luvulta peräisin olevat Yamahan sähköurut. Ne olikin alunperin mun, mutta tyttö sitten ysärillä alkoi soittamaan niillä. Kun tyttö muutti yksiöön, ei tietty halunnut niitä sinne, koska ovat kooltaan aika isot. Sovittiin, että kun joskus muuttaa isompaan, niin ottaa sitten. Noh, muutti sitten kaksioon, mutta ei yksin ja koska oli kahden ihmisen tavarat asunnossa, ei ne urut mahtuneet oikein sinnekään. Viime kesänä muutti sitten vihdoin isompaan rivariasuntoon, mutta eipä se niitä enää halunnutkaan. Kun kysyin, mitä näille tehdään, niin sanoi vaan, että vie Sortti-asemalle. Joten 15 vuotta mäkin niitä säilytin ja ihan turhaan :D
Mulla on isä vielä elossa, mutta ollaan jo sovittu siskoni kanssa, että kun isä kuolee, ensin mennään me tyttäret katsomaan, onko mun vanhempien kodissa jotain sellaista, mitä jompikumpi haluaa. Todennäköisesti on paljonkin mitä siskoni haluaa, koska siskollani on samanlainen sisustusmaku kuin oli vanhemmillanikin. Eli just sitä Artekia, Aaltoa jne. Mä en niitä omaan kotiini halua, joten mä tuskin otan sieltä mitään. Sen jälkeen saa sitten meidän lapset mennä katsomaan, löytäisivätkö itselleen sieltä jotain. Vievät mennessään sen, mitä haluavat. Ja sen jälkeen tilataan joku firma hoitamaan loput. Mun vanhempien lapsenlapsista nuorimmatkin ovat jo yli kolmekymppisiä ja vanhimmat ihan kohta nelikymppisiä, joten varmaan ovat jo siinä iässä, että tietävät, haluavatko ottaa muistoksi jotain vai eivät.
Jännä juttu, itselleni ei oman lapsuusajan tyyli (60-70-luku) kolahda (astiat eikä Artekit ja Aallot) mutta isovanhempieni tyyli kylläkin (kippurajalkaiset tuolit ja Arabian ja Riihimäen aidosti vanhat kotimaiset astiat). Arabian uustuotantoon otettuihin ties missä tehtyihin "vintageastioihin" en koske pitkällä tikullakaan.
Alue: Aihe vapaa
Ottaisin ilomielin hyväkuntoisen ryijyn kliinisen valkoiselle vuokrakämpän seinälle, mutta niistä pyydetään aika paljon. Villamattoja (ei mitään pitkäkarvaisia) minulla jo onkin, imuroidessa lähtevät hyvin puhtaiksi toisin kuin sähköistyvät polypropyleenimatot jotka heivasin mäkeen jo aikoja sitten.