Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (1110)
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ne lapset tulee n. 50 vuotiaiksi, niin silloin alkaa kiinnostamaan nämä asiat.
Ehdottomasti jotain on säästettävä.
Mutta saako ihminen itse päättää, mitä se "jotain" on? Vai pitääkö säästää ihan kaikki ja sitten sen viiskymppiseksi tulleen lapsen pitäisi antaa valita, mitä ottaa? Mulla on nyt isäni nuorena poikana maalaama taulu ja isoisäni kävelykeppi, joten kummallekin lapselleni on jotain. Saavat sitten keskenään päättää, kumpi ottaa taulun ja kumpi kävelykepin.
Tuo juuri, että saako itse päättää, mikä on se ehdottomasti säästettävä aarre. Minua ärsytti suunnattomasti oman äitini suhtautuminen vanhaan apteekkarinlipastoon. Se oli täyspuinen, iso, kaunis. Äidin isä eli ukkini oli saanut sen sedältään, jolla oli apteekki. Se oli uutena kuljetettu puusepältä hevoskyydillä apteekkiin, ja sitten kun apteekkari lopetti ja liiketila tyhjennettiin, sama hevoskyyti oli tilattu, sillä kertaa lähti matkalle ukkini ja hänen ensmmäisen vaimonsa luo.
Siihen lipastoon sisältyy monta tarinaa. Ukin ensimmäinen vaino oli säilyttänyt laatikoissa pitsejä ja muita käsityötarvikkeita sekä korujaan. Kun hän kuoli, ukkini meni uusiin naimisiin, mummoni kanssa. Lipasto oli heillä kodissa olohuoneessa, ja siellä oli edelleen myös niitä ukin ensimmäisen vaimon koruja. Katselin niitä lapsena. Hän oli ollut varakkaasta kauppiassuvusta, mutta hyvin sairas ihminen, oli keuhkosairautta ja anemiaa ja ties mitä. Kuoli nuorena.
Jostain syystä kun ukki muutti pieneen kerrostaloasuntoon, äitini halusi eroon juuri siitä apteekkarinlipastosta ja möi myös ne korut. Sanoin, että älä myy, minä haluan sen lipaston. Mutta ei! Juuri sen hän möi, ja perusteli, että se on niin hankala siirtää ja epäkäytännöllinen. Sai 180 euroa, vuosi oli kai 1996.
Olen sen aarteen sijaan saanut esimerkiksi ikivanhoja lakanoita, joita en käytä, ja luultavasti maailman rumimman meriaiheisen taulun. Siinä oli kullatut kehykset, minkä takia äitini välttämättä halusi juuri sen itselleen ja myöhemmin minulle. Hän piti kiiltävästä kullasta ja kaikesta kitchistä. En saanut itse päättää, mitä haluaisin. Kiusallaanko ihmiset luopuu siitä mikä on nuoremman sukupolven mielestä omistamisen arvoista? Olen katsellut apteekkarinlipastoja, ja yhtään ainutta niin hienoa ei ole tullut vastaan kuin se meidän suvun, ja sitten jos näkee jonkin vähänkin samantyyppisen, se on helposti tonni. Niin paljon en ole valmis sijoittamaan, tai korkeintaan, jos juuri se ukin sedän vanha tulisi vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kalsareista en tiedä, mutta mieheni haluaa säästää muun ohella äitivainajansa sukkahousut. Niitä on laatikollinen. Ihan kuulemma on primaa. Niitä tyrkytetään jokaiselle sukuun tulevalle naiselle.
Tuo on jo sairasta. Vai onko kyse uusista vielä paketissa olevista käyttämättömistä sukkahousuista???? Sittenkin olis vähän outoa. Mies säästelemässä äitivainajansa sukkahousuja :(
Jos oma mies olisi raahannut meille äitinsä sukkahousuja laatikollisen, niin en kyllä tiedä mitä olisin ajatellut...
Mutta joo, tässä se nähdään miten erilaisia sitä ollaan. Jokainen toimii niin, kuin oikeaksi kokee.
:D itseltäni löysin kaapin perukoilta avaamattomasta pakkauksesta joskus kasarilla ostamani (kalliit) Yves saint Laurentin vaalean harmaat seitinohuet sukkahousut! No en hävittänyt vaikkeivät mahdukaan enää päälleni. Olkoon kuriositeettina tallessa "hurjasta" nuoruudestani :D
Vierailija kirjoitti:
Siis miksi jonkun (esim aikuisen lapsen) pitäisi kiinnostua muiden (esim vanhempiensa) hamstraamista romppeista? Sellaisista, joista eivät edes pidä. Osaatko ap kertoa syyn miksi heidän pitäisi kiinnostua niistä?
Sydämetön vastaus. Minäkin ostanut sukulaiselle upeita tavaroja , lampun ja vähän muutakin ,mutta ei kelpaa.Surullista myydä eteenpäin, koska on todella hienoja ja arvokkaita. Hänkin tykkäsi kun laitoin kuvia , mutta ei haluakaan vastaanottaa.
No myyn lampun 100 eurolla ja jalkalampun noin 80 euroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.
Ehkä he ei vain pidä Marimekosta ja Kerman savesta ja käsitöistä? Moni ei pidä. Eikä ole pakko pitää. Myy ne pois, saat rahaa, tee sillä jotain kivaa.
Raha kelpaa. Myy kaikki ja kun tulevat kylään, kata pöytä seteleillä😀
Joo mutta älä anna niitä heille. Sanot vaan että tän verran niistä sain, mutta kun eivät teille kelvanneet ja keräät rahat takaisin lompakkoon.
Odotat vain hiukan niin ne tulevat muotiin ja sitten lapset oikein taistelevat kuka saa vanhan sohvan jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ilolla ottanut vastaan isovanhempien vanhoja tavaroita. Kiva kun niillä on tarina. Vieläkin harmittaa kun en teininä huolinut mummon punaista nahkatakkia, se olisi nyt tosi cool
No jos nyt vain pidät itselläsi sen, mitä haluat muistona säilyttää. Kyllä he sitten poismentyäsi päättävät viimeistään, että kiinnostaako todellakin tai ei ja sittenhän sinua ei enää asia koske. Nykyään tavaraa tursuaa joka paikasta, ymmärrän nuorisoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nro 246: "Monella on se oma kuolevaisuudesta mielessä. Mielumminhan sitä omana elinaikanaan jakaa tavaroita kuin jättää kuolinpesän ihmeteltäväksi. Vanhuksilla ei ole välttämättä edes voimia tai mahdollisuutta tuulettaa ulkona virkattuja verhoja tai suuria, virkattuja pöytäliinoja. Niiden tekemiseen on mennyt kallista kalastajalankaa ja ennen kaikkea aikaa tehdä suuria töitä."
Totta kyllä, mutta ei ne nuoremmatkaan halua mitään vaikeahoitoisia tekstiilejä itselleen. Olen asunut tässä taloyhtiössä yli 30 vuotta ja yhä harvemmin kukaan käy edes tamppamassa mattojaan. Vaikka asuntoja tässä rivariyhtiössä onkin 56 kpl ja asukkaita pitkälti toista sataa. Kun muutin tähän, taloyhtiön alueella oli 4 matontamppauspaikkaa. Nyt on enää yksi. Talvisaikaan en ole viimeiseen 10:een vuoteen nähnyt siinä lumessa kertaakaan jalanjälkiä. Tamppausteline on kodistani kahden asunnon päässä ja pistän ikkunat auki aika aikaisin keväällä (koska pidän viileästä) ja kuulen kyllä, jos joku siellä tamppaa. Vain hyvin harvoin joku tamppaa. Kuulun itse niihin muumioihin, jotka vielä silittää lakanat, mutta jo osa mun ikäisistä ihmettelee, että miksi ihmeessä. Ei nuorempi sukupolvi halua vaikeahoitoisia tekstiilejä, kun ei niitä halua juuri mun ikäluokkakaan.
Mä en silitä, mutta mankeloin liinavaatteet kylläkin. No joo pöytäliinat silitän. Mulla on keittiön pöydälle sopivia liinoja, osa kirppikseltä. Inhoan vahakankaita ja kaitaliinoja (ruokapöydällä). Lipaston päälle kaitaliinat sopivat. Nimittäin niitten umpipuisten satavuotiaitten.
Meillä on juurikin näiden aarteiden hävitys menossa mitä appivanhemmat säästivät. Nurkissa järkyttävä määrä lasitavaraa ja muuta roinaa. Osalla on liikaa arvoa, vaikea myydä. Osa on sesonkitavaraa ja kiinnostusta löytyy kerran 10v välein. Osa on 2-laatuista astiaa. Osa on todella arvokasta ja vain huutokaupassa myytävää. Kaikessa lukee Arabia pohjalla. Tai sitten on Wirkkalaa. Pieniä kahvikuppeja ja sarjoja raahattu kymmenkunta erilaista sarjaa laatikoihin ja varastojen perukoille. Maljakoita yli 30kpl.
Kiva "perintö". Jos olisi sydäntä tai siis kylmä sydän niin noi menisi suoraan kierrätykseen. Hirveä vaiva ja tappelu päästä eroon noista, ellet halua myydä pilkkahintaan kaiken maailman tinkijöille ja vinkujille. Näistä saa enemmän stressiä kuin mielihyvää ja sitä rahaa, mitä moni kuvittelee näistä tulevan ikkunoista ja ovista.
Onneksi oman äidin perintö oli ei mitään. Helppo perukirjan teko, ei turhia tavaroita ja huonekalut ehdittiin myydä ja jakaa ennenkuin hän nukkui pois. Asunto kun piti tyhjentää hänen jäätyään vuodepotilaaksi saattohoitoon.
Älkää hyvät ihmiset kerätkö tavaraa jälkipolville. Se on kamalinta mitä voitte tehdä. Joo, ne on sulle tärkeitä, mutta vain sulle. Se on aivan hirveän suuri työmaa sortteerata noita läpi ja miettiä fiksuja keinoja päästä eroon. Kierrätys, lahjoitukset, myynti jne... jokaisessa oma työnsä.
Alue: Aihe vapaa
Mulle kyllä kelpaisi satavuotias taulu. Varsinkin jos on yhtä vanhoissa ehjissä kauniissa kehyksissä eikä vaarivainaan laudoista kyhäämissä.