Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä
Kodin Kuvalehti:
Olen viisikymppinen perheenäiti ja olen säästänyt lapsilleni aika paljon kaikenlaisia tavaroita, joita arvelen heidän elämässään tarvitsevan.
Joillakin tavaroilla on ihan vain tunnearvoa, kuten lasten vanhoilla leluilla ja vaatteilla. Osa esineistä on mielestäni rahallisestikin arvokkaita, kuten suvussa pitkään kulkeneet huonekalut ja astiastot.
Kaksi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa, ja kuopuskin lähtee pian. Nyt he ovat yksi toisensa jälkeen ilmoittaneet minulle, etteivät halua lapsuudenkodista juuri mitään omiin koteihinsa. Huonekalut eivät kuulemma sovi sisustukseen, eivätkä astiat ja vaatteet miellytä silmää.
He sanovat, että laita äiti ne tavarat vain kiertoon, mutta enhän minä raaskisi.
Totta kai lapsillani on oikeus tehdä omat päätöksensä, mutta kyllä tämä minusta pahalta tuntuu. En kehtaa myöntää lapsilleni enkä melkein itsellenikään, että olen vähän loukkaantunut heidän kommenteistaan.
Varmasti tässä on jonkinlainen sukupolvienkin ero. Minä olen kasvanut siihen, että kaikkea hamstrataan, koska joskus sitä voi vielä tarvita. En ole minkään sortin konmarittaja.
Nyt mietin, pitäisikö minun kuitenkin alkaa tehdä kuolinsiivousta, vaikka toivottavasti elän vielä vuosia.
Mitä minun kannattaisi tehdä? Tottelenko lapsia ja raivaan tavarat kiertoon? Entä jos he iän karttuessa tulevat katumapäälle ja haluavat sittenkin suvun tärkeitä tavaroita?
Onko tuttua? Minulle kävi näin kun tarjosin lapsenlapsilleni aarteita omaan kotiin. Jotenkin surullista.
Kommentit (1110)
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan nuoret ihmiset ehkä arvostavat tavaraa eri tavalla. Itse voisin ottaa muutamia mieluisia tavaroita sukulaiselta, mutta en mitä tahansa vain siksi, että sillä on tunnearvoa. Eihän kerrostaloasuntoon edes mahtuisi vuosikymmenten aikana haalittua tavaraomaisuutta, joten vastaan otetun tavaran pitää oikeasti sopia perheeni elämään ja asuntoon.
Etenkin mitä tulee lasten leluihin ja vaatteisiin, en ymmärrä miksi niitä ei voi laittaa kiertoon lasten kasvaessa, kun tavarat ovat vielä hyväkuntoisia ja nykyaikaisia. 20-40 vuoden kuluttua jos ja kun saa lapsenlapsia, suuri osa lastentarvikkeista tuskin kiinnostaa sen ajan vanhempia ja lapsia. Itse olen säilyttänyt lasten vauvavuosilta muutamia tärkeitä vaatteita, esim. nimiäisvaatteet. Lisäksi päiväkotiaskarteluja myöhemmiltä vuosilta. Kaikki nämä muistot mahtuvat kahden lapsen osalta yhteen äitiyspakkauslaatikkoon. Enkä todellakaan oleta lasten näitä itselleen haluavan, kotona käydessä saavat katsella jos haluavat. Äitini puolestaan on säästänyt kaikki lelut ja vaatteistakin varmaan suurimman osan vaatteistakin. Näitä romuja on ulkorakennuksessa kokonainen huoneellinen ja siellä odottavat sitä päivää, kun minä ja sisareni perimme äitimme ja kaikki romu joutaa roskalavalle. Voihan siellä homehtuneiden pehmolelujen ja vaatteiden joukossa olla jotain käyttökelpoista tai arvokastakin, mutta tuskin niin arvokasta, että maksaisi takaisin lajitteluun käytetyn ajan. Varsinkin kuin muutakin romua on hordattu useamman sukupolven ajalta raaskimatta heittää mitään pois.
Näinhän siinä usein käy, ettei ne vanhat varastoidut tavarat välttämättä ole enää edes käyttökelpoisia. Mun vanhempani muuttivat aikoinaan 6h+k asunnosta 3h+k asuntoon ja silloin joutuivat karsimaan puolet tavaroistaan. Kaikki ne mun ja siskoni tavarat, mitä ei aiemmin oltu sieltä mukaamme ottaneet, piti sitten päättää, että otetaanko nyt vai heitetäänkö pois. Suurin osa heitettiin pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysypä heiltä uudestaan, kun ovat kolme-nelikymppisiä. Suvun historia ei yleensä kiinnosta nuoria. Nyt 35-vuotiaana olisin ikionnellinen perintöantiikista.
Mä otin itselleni suvun antiikkihuonekaluja, tauluja, koriste-esineitä ja astioita jo parikymppisenä kun kukaan serkusta ei niitä halunnut isovanhempien kuoltua. Serkut suoraan sanoivat etteivät tykkää vanhoista esineistä. Nyt ne samat ihmiset on ruinaamassa niitä itselleen, 20 v myöhemmin!
Yritin lahjoittaa pojalleni kirnua mutta sanoi tyytyvänsä Pekan anukseen.
Mitä opimme tästä?
Ihmiskunta kiipeää perse edellä takaisin puuhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin ottaa vastaan kaiken vanhan ylimääräisen, astiat, tekstiilit, tavarat jos vaan olisivat tuoksuttomia ja ei tuholaisia. Rakastan kaikkea vanhaa, niillä on historiaa ja tarinaa. Paljon Suomessa tehtyä eikä mitään kiinalaista myrkkypskaa.
90% vanhoista kotimaisista astioista vuotaa myrkyllisiä määriä lyijyä ruokaan ja juomaan.
Moderneissa thaimaakupeissa on edes rajat myrkyille.
Jaa no kummasti se mummokin eli yli 90-vuotiaaksi niitten "lyijyastioittensa" kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Romuista sentään pääsee eroon, mutta ajatelkaa niitä onnettomia, jotka perivät vanhoja omakotitaloja syrjäseuduilta.
Kulut ja verot juoksee, mutta myytyä et saa millään. Ainoa toivo, että palokunta polttaa harjoituksena.
Ei kannata ottaa perintöä vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha ketju jo, vastaan silti. Parikymppisenä etsitään itseä ja rakennetaan omaa elämää ja tulevaisuutta varten. Ei voi olettaa että silloin ollaan kiinnostuneita vaalimaan muiden tyyliä ja tavaroita ja eletään menneisyydessä. Kiinnostus menneisyyteen tulee myöhemmin kun on ensin saanut elää omaa elämää. Tyylikin muuttuu ja vanhat huonekalut voi hyvinkin miellyttää kolmestakympistä eteenpäin. Tai sitten ei, sekin on ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysypä heiltä uudestaan, kun ovat kolme-nelikymppisiä. Suvun historia ei yleensä kiinnosta nuoria. Nyt 35-vuotiaana olisin ikionnellinen perintöantiikista.
Mä otin itselleni suvun antiikkihuonekaluja, tauluja, koriste-esineitä ja astioita jo parikymppisenä kun kukaan serkusta ei niitä halunnut isovanhempien kuoltua. Serkut suoraan sanoivat etteivät tykkää vanhoista esineistä. Nyt ne samat ihmiset on ruinaamassa niitä itselleen, 20 v myöhemmin!
Maksavat varmasti myös 20v ajalta sinulle pitovuokraa kun olet säilyttänyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun 6v tyttäreni oli tosi innoissaan, kun sai ottaa äitini tietokirjakokoelman (perhoset, eläimet, karttakokoelmat ym.). Tykkää katsoa kuvia. Kirjat on kirjoitettu 70-luvulla, niin kartatkin ovat ehtineet mennä uusiksi muutamaan kertaan. :D
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on tarpeeksi vanhaa, iin sitten kelpaa museoille. Mulla on Arabian varhaistuotantoa olevat Ceres astiastot, vihreänä ja vaaleansinisenä. Helsingin vaakunaleimalla ja arabian massaleimalla. Juuttanmoiset astiastot ruokalautasineen, paistivateineen ja soppakulhoineen.
Kun ei kelpaa lapsille ja ei vissiin muillekaan koko Arabia enää, niin menköön museoon. Kuulema kelpaa.
Mietin onko nämä vanhat astiastot nyt sitä luokkaa etteivät päästä mitään myrkkyjä, lyijyä esm.
Tiedättekö te muut?
Multakin löytyy pari tarjoiluvatia missä kaunis maalaiskuvio, mutta ikää jo lähemmä 40 vuotta.
Useimmiten ovat, mutta ei niitä olekaan arkikäyttöön tarkoitettu. Tosin 40 vuotta vanha astia on valmistettu 1980-luvun puolivälissä. Eli ei ole samanlainen kuin joku 1940-luvulla valmistettu astia. Mulla on aika paljon ennen sotiakin valmistettuja astioita, mutta ei ne päivittäisessä käytössä ole. Käsin tiskattavia tietenkin, koska eivät kestä konepesua.
Ymmärrän hyvin mitä kirjotat.
Mutta sinä omistat nämä nytten, pistät nämä eteenpäin lapsillesi taikka lapsenlapsillesi. Tai myyt eteenpäin, tai lahjotat.
Mikä on vastuusi että tulevat sukupolvet käyttävät ainoastaan suurpyhisin? Nykyään asutaan ahtaammin, harvalla on mahdollisuutta säilyttää kahta astiastoa.
Ehkäpä tulevaisuudessa astiastosi tulee olemaan vielä jonku ihmisen arkiastiasto.
Tässäkin ketjussa puhutaan raskasmetalleista vasta näissä viimisissä viesteissä.
Kuka tiskaa tulevaisuudessa/ enää nyttenkään käsin kun esm ruokaa on tarjoiltu lähemmä 20 ihmiselle?
Älkää pistäkö tietoisesti tavaraa, mikä saattaa fuskata raskasmetalleja, eteenpäin.
Mä tiedän jo nyt, että ei mun lapseni noita "mummoastioitani" halua. Esikoiseni on jo 40v ja hänelle tuli joitakin vuosia sitten eräänlainen nostalgiavaihe. Ihastui astioihin, joita mulla oli hänen lapsuudessaan 1980- ja 1990-luvulla. Mutta ei hän noita mun "mummoastioitani" tule koskaan haluamaan. Kuopus vieläkin vähemmän. Nyt, kun en enää pariin vuoteen itsekään ole järjestänyt mitään meidän suvun perinteisiä sukujuhlia (en enää edes jouluja), niin mulla on ihan liikaa kaikenlaisia juhla-astioita. Jäin tän kuun alussa eläkkeelle ja pikkuhiljaa alan käymään noita astioita läpi. Laitan pois - enkä todellakaan lapsilleni riesaksi - kaikki ne, mitä en itse enää tarvitse. Pistän jonnekin Facebookin roskalavaryhmään, että ilmaiseksi saa hakea. Jos kukaan ei pariin viikkoon kiinnostu, nakkaan roskiin.
Mulla on joitain keittiötavaroita 1970-luvulta, jotka tiedän esikoiseni ottavan melellään. Sitten aikanaan. Mutta toistaiseksi ne on mulla itselläni vielä käytössä. Isäni kuoli viikko sitten torstaina ja jossain vaiheessa menen siskoni kanssa käymään siellä tavaroita läpi. Tiedän jo nyt, että en mä sieltä halua kuin just yhdet Muranon lasitehtaan kristallilasit. Puoli tusinaa. Vaikka siis vanhempieni huusholli onkin täynnä suomalaista designeä. En jaksa alkaa myymään jossain kirppiksillä tai Torissa yhtään mitään. Jos siskoni jaksaa, niin myyköön. Tai noh, kun isän kuoleman jälkeen ekaa kertaa käytiin siskoni kanssa siellä, kysyin siskoltani, voinko ottaa tämän kävelykepin. Siskolleni se oli ihan ok. Oli nimittäin isäni isän (joka kuoli ennen mun syntymääni) kävelykeppi. Saatan tarvita sitä jossain vaiheessa ihan oikeastikin, kun sekä nivelreuma että moninivelrikko tässä päivä päivältä etenee.Otan osaa! Se jossain vaiheessa tulee mieleen, että on jäänyt seuraavaksi poistuvaksi sukupolveksi. Isä lähti, äiti lähti, elämän kiertokulku. Itselleni tuli vasta paljon myöhemmin ajatus, että meillähän oli Sarpanevan maljakot. Tuli sellainen omituinen ikävä. Minä olen nyt sitä poistumisjärjestyisessä seuraavana olevaa sukupolvea. Toivon, että jotain jää, edes jotain pientä, mikä oli minun lapsuudessa/ nuoruudessa. Symboliikkaa. Jouduin ostamaan itselleni yhden maljakon, samanlaisen, jonka olin antanut pois.
Kiitos. Mun vanhemmat elivät lähes 97-vuotiaiksi ja kun 30 vuotta sitten muuttivat pienempään asuntoon, kysyivät meiltä lapsiltaan, onko heillä jotain sellaisia esineitä, mitä me aikanaan ehdottomasti haluttaisiin. Mulle oli isäni nuorena poikana maalaama hirvitaulu ja siskolleni taas äidin isän (oli aikoinaan seppä) takoma valurautainen kynttilänjalka. Ja me saatiinkin sitten ne heti eikä vasta vanhempieni kuoleman jälkeen.
Mulla on niin erilainen sisustusmaku kuin vanhemmillani ja siskollani. Löytyy multa pari Aallon maljakkoa yms, mutta ne on kaapeissa. En tarvitse niitä enempää. Elin teinivuoteni 1970-luvulla ja viiskymppisenä mullekin tuli nostalgiafiilis. Ei kaikkiin huoneisiin, mutta keittiöön. Isäni oli arkkitehti ja meillä oli aika paljon sen ajan sisustustyyliin kuuluvia juttuja (aivan kuten oli 50- ja 60-luvuillakin) , mutta kun vuosikymmen vaihtui, tietenkin vaihtui vanhempieni koko sisustuskin. Heittivät kaiken 70-luvun retron pois. Itsekin heitin yhden Anita Wangelin peltirasian roskikseen, koska se oli niiiiiiin läääst siisön. Viiskymppisenä sitten huutokaupasta löysin sellaisen ja maksoin mokomasta 90 € eli 531 mummonmarkkaa. Olen keräillyt noita Wangeleita jo pitkään ja enää puuttuu siitä tuotannosta vain kaksi esinettä. Olen maksanut maltaita myös Seppo Mallatin kattiloista ja muusta. Mutta nämä keittiöjutut on mulla edelleen käytössä.
Mun siskoni saa viedä vanhempieni kodista kaikki Aallot, Riihimäet, Artekit ja muut. Siskoni sisustusmaku on sama kuin vanhemmillani ja vaikka tiedän, että mun vanhemmillani onkin jopa niitä harvinaisempia Aallon maljakoita, niin jos siskoni haluaa ne oman kirjahyllynsä päälle (kuten ne oli vanhemmillanikin), niin senkus ottaa ne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen aina tykännyt vanhasta ja olen myös itse kunnostanut vanhoja huonekaluja yms. Omat vanhempani ovat aina heittäneet kaikkea muistoesinettä yms roskiin. Olen saanut muutaman isovanhempieni huonekalun ja pitsiliinan ja astiaston pelastettua, sekä valokuva-albumit. Lähinnä siksi, että pyysin niitä jo isovanhempien eläessä.
Meneekö sitten niin, että joka toinen sukupolvi säästää ja koka toinen on konmarittaja.
Meidänkin äiti tyrkytti ties mitä, kun pois muutin. Sitten loukkaantui kun en ottanut. Ei mun pikkuriikkiseen opiskelijakämppään olisi edes mahtunut.
Muutin ekaan omaan kotiin ja taas äiti oli tyrkyttämässä säästämiä tavaroitaan. Pitää ainakin omaan säilöön ottaa, hän ei ole mikään antiikkivarasto. Tsiisus! No, vuokrasin kodin ulkopuolelta varaston ja vein ne hemmetin roinat sinne. Myös nuorempien sisarusten perintöroinat, että äiti jättää heidätkin rauhaan.
Suuttu enemmän, ettei hän nyt tuota tarkoittanut. Voivoi, ne on nyt tallessa ja eikä hänen ongelma.
Olen aina ollut käsityöihminen ja nelikymppisenä innostuin lampun varjostimien tekemisestä... sitten tuli muunlainen entisöinti.
Että kyllä vaan ne äidin roinat sitten sai uutta kotia pikkuhiljaa, kun mä aloin työstämään sieltä varastosta. Siitäkin äiti loukkaantui, kun menin pilaamaan kaikki. no, muut tykkäs ja kelpas käyttöön. Siskot ja veli antoi luvan käyttää heillekin hillottua "antiikkia". Entisöin ja kysyin kultakin, että otatko käyttöön vai varastoon vai myyntiin.. Osa kelpas, osan myin (tuoton talletin sisarusten lapsille). Varasto alkaa olla tyhjä. Vanhan kukka-astiaston olen ottanut myös satunnaiseen käyttöön. Sekin kelpaa nyt.
N54
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ne lapset tulee n. 50 vuotiaiksi, niin silloin alkaa kiinnostamaan nämä asiat.
Ehdottomasti jotain on säästettävä.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen aina tykännyt vanhasta ja olen myös itse kunnostanut vanhoja huonekaluja yms. Omat vanhempani ovat aina heittäneet kaikkea muistoesinettä yms roskiin. Olen saanut muutaman isovanhempieni huonekalun ja pitsiliinan ja astiaston pelastettua, sekä valokuva-albumit. Lähinnä siksi, että pyysin niitä jo isovanhempien eläessä.
Meneekö sitten niin, että joka toinen sukupolvi säästää ja koka toinen on konmarittaja.
Hyvä kysymys toi sun viimeinen lause. Mä itse mietin, että kun mä kasarilla muutin vuokralle kaksioon, niin asunnon pinta-ala oli 56 m2. Nyt olen ihmeissäni katsellut, kun tänne rakennetaan kerrostaloja, joissa 3h+k on mahdutettu 43,5:een neliömetriin. Miten sinne mahtuu edes käyttötavarat, mutta vieläkin vähemmän on tilaa varastoida mitään vanhoja muistoesineitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myy ne ja anna rahat lapsille. Saavat ostaa sellaista mitä itse haluavat.
Vierailija kirjoitti:
Kun ne lapset tulee n. 50 vuotiaiksi, niin silloin alkaa kiinnostamaan nämä asiat.
Ehdottomasti jotain on säästettävä.
Mutta saako ihminen itse päättää, mitä se "jotain" on? Vai pitääkö säästää ihan kaikki ja sitten sen viiskymppiseksi tulleen lapsen pitäisi antaa valita, mitä ottaa? Mulla on nyt isäni nuorena poikana maalaama taulu ja isoisäni kävelykeppi, joten kummallekin lapselleni on jotain. Saavat sitten keskenään päättää, kumpi ottaa taulun ja kumpi kävelykepin.
Lapseni ottivat ilolla vastaan vanhempieni arkiastiat. Suomessa tehtyä Arabiaa enimmäkseen, lisäksi kattiloita ja aterimia jne. Ajatuksenaan se, että kun lähtevät opiskelemaan, on jo astiat valmiina, eikä tarvitse ostaa. Erittäin fiksua mielestäni. Lisäksi luultavasti myöhemmin kenties jonkun kanssa yhteen muuttaessaan ei tarvitse arpoa, että kumman lapsesta saakka keräämät astiasarjat pidetään. Eikä muutenkaan harmita, jos vaikka solukämpässä astioita särkyy toisten käytössä.
Vanhin on nyt armeijassa ja omaan kotiin muutto lähestyy.
Mattoja saavat myös mukaan lähtiessään, jos haluavat. Jos eivät, niin pienempään muuttaesani laitan ylimäräiset kiertoon. Siihen saakka voivat odottaa, josko nuorisolle kelpaisi. Ovat siis äitini tekemiä mattoja, ja niin napakkaa kudosta, että vastaavaa laatua ei kaupasta löydy.
Minä olisin mielelläni halunnut oman mummoni perintökoruista jonkun muistoksi. Olivat kulkeutuneet hänelle jo useamman sukupolven takaa. Mutta tätini oli sitä mieltä, että kaikki kuuluvat hänelle. Toivottavasti serkkuni osaavat koruja arvostaa, kun heille periytyvät.
Myös joku vanha astia olisi ollut kiva. Vaikka maitokannu tai maljakko. Mutta nämä kaikki hävisivät varkaiden mukaan, kun tyhjänä olleeseen mummolaan murtauduttiin. Samalla hävisi kaikki vanhat huonekalut. Eipä tarvinnut jälkipolvien miettiä, mitä niille tekee.
Arabian Cerestä tehtiin Helsingin vaakunaleimalla (tosi harvinainen) 1800 luvun lopulla 1910 asti. Eikö silläkään ole enää mitään arvoa. Meillä on 6 ruokalautasta ja 60 senttinen paistivati. Vihreät.
Vie kirpparille. Siellä käy kauppa. Minä myin juuri 750 eurolla Arabiaa, Iittalaa, Marimekkoa ja käsinkirjailtuja liinavaatteita (pesty 90). Kaikki meni ja todella nopeaa. Olen erittäin tyytyväinen. Ensin tietty kysyin lapsiltani, josko haluavat jotain.
Alue: Aihe vapaa
Otan osaa! Se jossain vaiheessa tulee mieleen, että on jäänyt seuraavaksi poistuvaksi sukupolveksi. Isä lähti, äiti lähti, elämän kiertokulku. Itselleni tuli vasta paljon myöhemmin ajatus, että meillähän oli Sarpanevan maljakot. Tuli sellainen omituinen ikävä. Minä olen nyt sitä poistumisjärjestyisessä seuraavana olevaa sukupolvea. Toivon, että jotain jää, edes jotain pientä, mikä oli minun lapsuudessa/ nuoruudessa. Symboliikkaa. Jouduin ostamaan itselleni yhden maljakon, samanlaisen, jonka olin antanut pois.