Säästin lapsilleni suvun tärkeitä esineitä, mutta lapset eivät haluakaan niitä

Vierailija kirjoitti:

Älä laita kiertoon! Koita tärkeimmät perintökalleudet pitää suvussa. Tai odota kunnes ovat 30-40v ja joku ehkä havahtuu heistä siihen, että nuo ovat tärkeitä suvussa kulkeneita muistoja. Olen itse nuori aikuinen ja harmittaa, että juuri mitään ei ole säilynyt kun edellinen sukupolvi halusi hävittää vanhat esineet ja ostaa uutta ja kiiltävää.

Tässä on vaan sellainen dilemma, että kenen pitäisi säilyttää tavaroita, joita joku ehkä joskus haluaakin? Sen, joka ehkä joskus jotain niistä haluaa? Vai sen, jolla ne nyt on? Aika tavallinen tilanne nykypäivänä on, että kun vanhus kuolee, joutuu hoivakotiin tai joutuu vähintäänkin muuttamaan nykyistä pienempään asuntoon, useimmiten se sukupolvi, joka ne tavarat ehkä 20 vuoden päästä saattaisivat halutakin, eivät ota niitä nyt omaan kotiinsa odottamaan. Mihin ne pitäisi varastoida seuraavaksi 20:ksi vuodeksi?

Meillä on vähemmän perintökalleuksia, mutta roinaa siltikin liikaa. Kun poika oli lukiossa, teimme keittiöremontin. Siinä yhteydessä kokosin yhden laatikollisen ns. opiskelijan ensiapupakkauksen astioita, liinavaatteita, pyyhkeitä yms, joilla poika pääsee alkuun omillaan. Pari vuotta myöhemmin, kun oli aika muuttaa, kuvioissa olikin mukana tyttökaveri ja laatikosta kelpasi mukaan vain juuresveitsi. Loput vein konttiin. En edes kuvitellut nuorten kaipaavan isoisomummun sokeripihtejä tai  vanhoja arabian soppakulhoja yms. vaikka itse noista kyllä pidän ja soppakulho toimiikin meillä joulupiparkakkukippona.

Nyt takavarasto on täynnä pojan tavaraa, legoja, sarjakuvia yms. Ne ovat pojan omaisuutta, joten niitä en hävitä, vaan se on hänen tehtävänsä. 

Itse odotan kauhulla sitä hetkeä, kun äidin jäämistö pitää selvitellä. Siellä on vitriinit täynnä käsinmaalattua posliinia, pitopalvelun jäljiltä astioita enää 50 hengelle ja vajat täynnä vanhaa maatilan roinaa. Valokuvat olen enimmäkseen skannannut digitaaliseen muotoon, se työ jatkuu vielä. Digitaalisessa muodossa kuvat kelpasivat myös pojalle, kun eivät tarvitse kaappi- tai hyllytilaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole roskista. On Marimekkoa, Iittalaa, Kerman Savea, itsetehtyjä liinoja, pöytähopeita, suvussa kulkeneita, kristallilaseja, käsitöitä jne. Kokonaisia astiastoja.

Eli roskaa, jolla sattuu olemaan joko rahallinen tai sentimentaalinen arvo. 

Oma äitini on tuollainen rojuhautoja myös. Se, että joku tavara maksaisi kirppiksellä monta kymppiä, ei tarkoita, että sillä olisi mitään arvoa MINULLE. Tai se, että isotäti Eetla on aikanaan käyttänyt tunteja tehdäkseen valkokirjontaa pöytäliinaan, ei merkitse minulle yhtään mitään. Siinähän on omaa aikaansa haaskannut. 

Äitini oli jopa hautonut ala-asteen kouluvihkojani ja sitten kysyi viime syksynä, että josko jo veisin ne pois hänen nurkistaan! Olen 47, joten ala-asteesta on hieman aikaa. Samoin se kyselee jotain typeriä kortteja, mitä olen sille kakarana tehnyt kun koulussa piti, että enkö ottaisi niitä itselleni? Mitä hemmettiä minä niillä tekisin, miksei niitä voi vaan heittää pois? 

Ihmiskunta elää mielenkiintoista vaihetta, kun ensimmäistä kertaa koko maailmanhistoriassa tavaraa on yksinkertaisesti niin tolkuttomasti liikaa, että ihmisten täytyy luonnollisten hamstraamistaipumustensa sijasta opetella hävittämään tarpeetonta, vaikka se olisi kuinka kaunis, vanha, hieno ja arvokas. 

Sentimentaalisista syistä ei kannata säästää yhtään mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiskunta elää mielenkiintoista vaihetta, kun ensimmäistä kertaa koko maailmanhistoriassa tavaraa on yksinkertaisesti niin tolkuttomasti liikaa, että ihmisten täytyy luonnollisten hamstraamistaipumustensa sijasta opetella hävittämään tarpeetonta, vaikka se olisi kuinka kaunis, vanha, hieno ja arvokas. 

Sentimentaalisista syistä ei kannata säästää yhtään mitään. 

Tämä. Itse en ole ensinkään sentimentaalinen. En haudo jotain kirjailtua pöytäliinaa, vaikka rakastinkin mummua joka sen teki. Pöytäliinoista en pidä, ja muistan mummun ihan ilman liinojakin. Se sai ilonsa kun aikanaan sitä minulle kirjailja, ei minun tarvitse itseäni kiusata sitä rättiä säilyttämällä. 

Olen järkyttänyt äitiäni suuresti sillä, että jos otan jotain "suvun tavaraa", otan sen ihan käyttöön. Että otit isoisoäiti Gretan KIRKKOSILKIN ja olet pitänyt sitä hartialiinana! Niin, ööö, kun hartiahuivihan se oli. Silkki oli aikalailla koppuraksi mennyt ja taitteista hauras, sadan vuoden säilytys tuppaa sellaista tekemään. Joten järkeväähän on vaan käyttää sitä niin kauan kun voi. 

Vierailija kirjoitti:

Harmillista mutta ymmärrän kyllä lasten kannan.

Onhan ne itse tehdyt kaitaliinat/pyyhkeet/virkatut peitot ym kauniita ja vaatineet kauheasti työtä, mutta harva niitä enää esillä pitää. Enää ei asunnot ole pirttejä pitkine pöytineen ja nykyään sisustus on ihan erilainen kuin vaikkapa 50v sitten.

samoin erittäin harvoin, jos ikinä, on käyttöä entisajan kahviastiastoille. Pienet, epäkäytännölliset kupit, reunassa kultaukset. Ei kestä astianpesukonetta. Nämä on niitä, jotka mummo kattoi pöytään lapsuudessa vieraiden tullen. Itse tyydyn isompiin kuppeihin jotka kestää pesun.

 

osaa asioista ehkä nuoriso alkaa arvostamaan myöhemmin. Neuvon kuitenkin karsimaan tavaraa. Säilytä vain ne kaikista tärkeimmät esineet. Onko se lapsesi ensimmäinen vaate, vauvakirja, vanhempiesi esine, mummon virkkaama tyynyliina vai mitkä, sen sinä tiedät. Mutta jos varastossa odottelee lukuisia kahviastiastoja, pirtin kalus

Vanhoissa astioissa on sekin, että niiden värit ja lasitteet on aika myrkyllisiä. Joten eivät sovi päivittäiseen käyttöön. Ja kuka nykyään tahtoo jotkut pyhäkupit erikseen, kun kaappitilaa on niin rajallisesti? 

Vierailija kirjoitti:

Miksi Iittala ja Marimekko ovat roskaa? Kiinnostaisi kuulla perustelut?

Jos ne ovat jotain sellaista mallia, mistä itse ei pidä, ne ovat sille ihmiselle roskaa. Itse en esimerkiksi ole nähnyt Marimekon kangasta, joka ei olisi minulle roskaa. 

Toisekseen, jos ihmisellä on jo astiasto eikä enempää tarvitse, Villeroy&Bochkin on roskaa. 

Ei sillä ole mitään merkitystä, mikä leima on pohjassa tai mitä tavara on uutena maksanut tai mitä se maksaisi nyt. Jos siitä ei pidä eikä sille ole tarvetta, se on yksilölle roskaa. 

Minulla on kaikki lasitavara Iittalaa tai Nuutajärveä, ja jos tänne nyt joku alkaisi jotain sellaista kärrätä, se olisi minulle roskaa koska en tarvitse yhtään lisää. 

Nro 423: En lainaa pitkää viestiäsi, mutta ymmärrän sua oikein hyvin. Mulla oli vuosikymmeniä kotonani 1970-luvulta peräisin olevat Yamahan sähköurut. Ne olikin alunperin mun, mutta tyttö sitten ysärillä alkoi soittamaan niillä. Kun tyttö muutti yksiöön, ei tietty halunnut niitä sinne, koska ovat kooltaan aika isot. Sovittiin, että kun joskus muuttaa isompaan, niin ottaa sitten. Noh, muutti sitten kaksioon, mutta ei yksin ja koska oli kahden ihmisen tavarat asunnossa, ei ne urut mahtuneet oikein sinnekään. Viime kesänä muutti sitten vihdoin isompaan rivariasuntoon, mutta eipä se niitä enää halunnutkaan. Kun kysyin, mitä näille tehdään, niin sanoi vaan, että vie Sortti-asemalle. Joten 15 vuotta mäkin niitä säilytin ja ihan turhaan :D



Mulla on isä vielä elossa, mutta ollaan jo sovittu siskoni kanssa, että kun isä kuolee, ensin mennään me tyttäret katsomaan, onko mun vanhempien kodissa jotain sellaista, mitä jompikumpi haluaa. Todennäköisesti on paljonkin mitä siskoni haluaa, koska siskollani on samanlainen sisustusmaku kuin oli vanhemmillanikin. Eli just sitä Artekia, Aaltoa jne. Mä en niitä omaan kotiini halua, joten mä tuskin otan sieltä mitään. Sen jälkeen saa sitten meidän lapset mennä katsomaan, löytäisivätkö itselleen sieltä jotain. Vievät mennessään sen, mitä haluavat. Ja sen jälkeen tilataan joku firma hoitamaan loput. Mun vanhempien lapsenlapsista nuorimmatkin ovat jo yli kolmekymppisiä ja vanhimmat ihan kohta nelikymppisiä, joten varmaan ovat jo siinä iässä, että tietävät, haluavatko ottaa muistoksi jotain vai eivät. 

Vierailija kirjoitti:

"Kuinka vanhat aterimesi on? Ennen vanhaan oli aterimet tosiaan pienempiä. Meillä mökillä esim vanhaa tuotantoa olevat Scandia-sarjan aterimet ja ne ovat pienempiä kuin uutta tuotantoa olevat vastaavat."

Hopea-aterimeni ovat kertyneet 1900-luvun alkupuolelta vuosisadan loppuun asti. Malli on pysynyt täsmälleen samana, mutta työkalujen kulumisesta, yms. johtuen aterimissa saattaa olla 1-2 millimetrin pituusheittoja.

Scandia-aterimet ovat käsittääkseni terästä ja nykytuotantoa. Siksi kysyinkin, kun joku väitti, että pöytähopeat ennen olivat pienempiä kuin nykyiset aterimet.

Useimmat nykyiset aterimet ovat vanhojen jälkiruoka-aterimien kokoisia. Minun jälkiruoka-aterimieni mitat ovat seuraavat: jälkiruokahaarukka179mm, jälkiruokaveitsi 207mm ja jälkiruokalusikka 168mm.

Minä väitin että pöytähopeat oli ennen pienempiä. Hienoa, että sinä olet perinyt käyttökelpoisen kokoista hopeaa, itse en ollut niin onnekas. Ihan pääruoka-aterimina ne minulle annettiin, kuulemma joulupöydässä sitten käytettäväksi. Ihan perus chippendalea, tällaisia olivat https://tavararahaksi.fi/tuote/chippendale-hopea-aterimet-66-kpl-h830/ ja nuo ainakin ovat pienempiä kuin meidän tavalliset aterimet. Olivat peräisin varmaan jostain 50-l tienoilta. En tiedä sitten onko edeltävät sukupolvet syöneet juhlaruokansa jollain hedelmäaterimilla vai millä, mutta eipä se ole minun ongelmani eikä enää noi meille liian pienet aterimetkaan🤷

Useampaan kertaan on sanottu että parikymppiset ei halua kotoa mitään tavaraa ja vanhempana sitten alkaa kiinnostamaan. Mulla kävi ihan päinvastoin, nuorempana tykkäsin noista vanhoista käsitöistä ja tavaroista ja tykkäsin sisustaa tyyliin mihin ne sopi. Minulla oli myös samanlaista hamstraajan vikaa kuin äidilläni ja mummollani ja tavaraa kertyi kun äiti+mummo antoi minulle nurkistaan kaikenlaista kippoa ja kuppia ja liinaa. Sitähän riitti. Itseasiassa suurin osa oli kirppareilta ostettua heillä mutta osa juuri noita isotätien kirjomia liinoja, isovanhempien hääastiastoa jne

Nyt 45-vuotiaana olen työstänyt itsessäni aika paljon tuota hamstrausgeeniä ja opetellut luopumaan tavarasta, oli pakko kun tajusin että paikat alkoivat täyttymään tavarasta ja suurin osa oli vaan kaapintäytteenä. Sisustusmakukin on vuosien mittaan muuttunut. En tarvitse isotätien kirjomia liinoja vain siksi että ne on niiden kirjomia jos en niitä ikinä käytä, menköön sellaiselle joka niistä saa iloa, samoin isovanhempien häälahja-astiasto ja lukuisat muut tavarat joita hillosin kaapeissani parikymmentä vuotta. 

Kummallisten sattumien kautta isäni peri erään aatelissuvun omaisuutta. Itse hän ei ymmärrä / välitä esim. antiikista tuon taivaallista. Itse olen intohimoinen antiikin ystävä. Minulla on nyt mittava määrä kristallia, lasia, kiinalaista posliinia, hopeaa, Arabiaa esim. Ceres -sarjaa ajalta ennen kuin arabian värileima oli keksitty. Siis 1800 luvun kamaa. 

Lapseni eivät näitä halua, oikeastaan kukaan ei kai halua. Museotavaraa ja museot eivät niistä maksa. Täytynee antaa siis johonkin museoon ilmaiseksi.  

Vierailija kirjoitti:

Kummallisten sattumien kautta isäni peri erään aatelissuvun omaisuutta. Itse hän ei ymmärrä / välitä esim. antiikista tuon taivaallista. Itse olen intohimoinen antiikin ystävä. Minulla on nyt mittava määrä kristallia, lasia, kiinalaista posliinia, hopeaa, Arabiaa esim. Ceres -sarjaa ajalta ennen kuin arabian värileima oli keksitty. Siis 1800 luvun kamaa. 

Lapseni eivät näitä halua, oikeastaan kukaan ei kai halua. Museotavaraa ja museot eivät niistä maksa. Täytynee antaa siis johonkin museoon ilmaiseksi.  

Eihän ne lapsetkaan niistä varmaan olisi maksaneet, ja jos muut ei huoli kuin ehkä museo joka ei sekään maksa. Tilanne on siis ihan sama olisiko ne lapsillasi vai museossa. Museossa voi olla jopa paremmassa tallessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli ap et itsekään tarvitse niitä tavaroita? Miksi lapsesi tarvitsisi?

Ota ne omaan käyttöön äläkä yritä tuottaa muille. Sitä, mitä et itse tarvitse, voit laittaa kierrätykseen.

Lahjoitat sellaisille sukulaisille ketkä arvostaa. Tai pakkaat huolellisesti ja työnnät vaikka mökin vintille.

 

Kun kymmenien vuosien päästä löytävät, innostuvat.

 

Minulla on sukulainen, joka on haalinut paljon tavaraa. Jos kävisi niin, että hän kuolisi ennen minua, joutuisin kauheaan pulaan. Olen niin vähävarainen, etten kykene maksamaan kenellekään tavaroiden viemisestä kaatopaikalle tai minne sorttiasemalle ne nykyisin päätyvät. Hamstraajien pitäisi vähän miettiä sitäkin puolta. Jonkun on pakko hoitaa asioita jälkeenpäin.

 

Keskustelin erään kirjahamstraajan kanssa taannoin ohimennen kuolinsiivouksesta. Hän on 65 ja minä 40+. Jotenkin hän oikein ärsyyntyi kyseisestä aiheesta, koska kyllähän niiden jotka saavat ne hänenkin sadat ja sadat kirjansa, pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen kun ilmaiseksi saa. Ettei hän mitään kuolinsiivouksia tai lajitteluja ala tekemään, hullun hommaa. Itse olen taas päinvastainen, minulla on muutama kirja, mutta haluaisin niistäkin eroon, koska riittää kun lukee kerran. Myöskään elokuvia (tuo mainitsemani kerää myös dvd levyjä eikä kuulemma ehdi edes katsoa niitä) en halua nurkkiini pyörimään. Eli jotkut ovat vähän itsekkäitä tässä asiassa ja aidosti kuvittelevat, että hänen romunsa ovat aarteita, joista pitää olla kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiskunta elää mielenkiintoista vaihetta, kun ensimmäistä kertaa koko maailmanhistoriassa tavaraa on yksinkertaisesti niin tolkuttomasti liikaa, että ihmisten täytyy luonnollisten hamstraamistaipumustensa sijasta opetella hävittämään tarpeetonta, vaikka se olisi kuinka kaunis, vanha, hieno ja arvokas. 

Sentimentaalisista syistä ei kannata säästää yhtään mitään. 

Niinpä. Mä olen syntynyt 1961 ja mun lapsuudessani ja nuoruudessani oli varsin tavallista saada lahjaksi koriste-esineitä. Ja ulkomaanmatkoilta matkamuistoina tuotiin kansallisnukkeja, viuhkoja jne. Tavaraa, joilla ei kukaan tee yhtään mitään. Niillä kansallisnukeilla kun ei voinut edes leikkiä, koska olivat koriste-esineitä eivätkä olisi kestäneen lasten leikkejä. Ja tosiaan kuulun ikäluokkaan, joka kyllä otti omilleen muuttaessaan lapsuudenkodista niitä käyttötavaroita (kahvinkeitin, silitysrauta yms), joita vanhemmat antoivat mukaan, mutta sitten tulikin taas synttärit ja joulu, jolloin sai lahjaksi taas jotain sellaista, mitä ei tarvinnut (kun ne kahvinkeittimet, silitysraudat jne oli jo). Lahjaksi sai sitten just jotain kukkamaljakoita tai vastaavia, mutta kun ei niitäkään tarvitse tusinoittain. Mulla on aika paljon lahjaksi saatuja koruja, osa sellaisia, joita en ole koskaan käyttänyt. Mulla on aina kaulassa vanhemmiltani 30v lahjaksi saatu kultaketju sekä toinen kaulaketju, jonka olen itse ostanut. En käy sellaisissa tilaisuuksissa, joissa voisi mitään hienompia koruja käyttää. Joten tuolla niitä nyt on korurasioissa lipastonlaatikollinen täynnä. Mua ei edes arkkuhaudata, joten niitä ei voi artkkuunkaan nakata mukaan ja sitten vuonna 2500 joku alien ne sieltä kaivaisi esiin. Mä en tiedä, voiko mun lapsille edes olla mitään tunnearvoa sellaisella mun korulla, joita eivät edes ole ikinä nähneet mun käyttävän. Anita Wangelin 70-luvun retro on sellaista, mistä mun tytär tykkää. Ne on mulla käytössä, joten en ole niistä halunnut luopua. Nyt, kun tytär on muuttanut "loppuelämänsä kotiin", ne ei kyllä millään tavalla sovi siellä sisustukseen. Edelliseen asuntoon olisi vielä jollain tavalla ehkä sopineetkin, mutta ei enää.

Onneksi se on vain tavaraa. Itse en enää tee tavaroihin kiintymys suhdetta vaikka ne olisivat suvun. Olen säästänyt yhden muisto esineen per isovanhempi. Siinäkin tuntuu olevan liikaa.

Koska maailma on muuttunut ja kukaan ei voi raahata säkkikaupalla muiden mielestä arvokasta tavaraa. Maailma hukkuu tavaraan.

On vielä väärin pakottaa omat lapset kantamaan henkistä syyllisyyttä, jos tavaroita ei joku haluakaan itselleen. 

Suosittelen miettimään mitä iloisia asioita haluaa tehdä tärkeiden ihmisten kanssa, ottamaan muistoksi kuvia ja mitä haluaa niistä tärkeistä ihmisistä muistona,  laatuaikaa vai roinakasan.

Nro 434: "Keskustelin erään kirjahamstraajan kanssa taannoin ohimennen kuolinsiivouksesta. Hän on 65 ja minä 40+. Jotenkin hän oikein ärsyyntyi kyseisestä aiheesta, koska kyllähän niiden jotka saavat ne hänenkin sadat ja sadat kirjansa, pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen kun ilmaiseksi saa. Ettei hän mitään kuolinsiivouksia tai lajitteluja ala tekemään, hullun hommaa. Itse olen taas päinvastainen, minulla on muutama kirja, mutta haluaisin niistäkin eroon, koska riittää kun lukee kerran. Myöskään elokuvia (tuo mainitsemani kerää myös dvd levyjä eikä kuulemma ehdi edes katsoa niitä) en halua nurkkiini pyörimään. Eli jotkut ovat vähän itsekkäitä tässä asiassa ja aidosti kuvittelevat, että hänen romunsa ovat aarteita, joista pitää olla kiitollinen."

Uusimmissa läppäreissä ei ole enää edes dvd-asemaa, joten dvd-levyjä voi käyttää lasinalustoina tai ripustaa pihalle karkottamaan rastaita. Mä heitin vuosi sitten kaikki dvd-leffat roskiin, kun ei ole enää vuosiin ollut laitetta, jolla niitä katselisi. Mun isällä on kymmeniätuhansia valokuvia dioina, mutta mulla on tainnut viimeinen diaprojektori olla joskus 1990-luvun puolivälissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kuinka vanhat aterimesi on? Ennen vanhaan oli aterimet tosiaan pienempiä. Meillä mökillä esim vanhaa tuotantoa olevat Scandia-sarjan aterimet ja ne ovat pienempiä kuin uutta tuotantoa olevat vastaavat."

Hopea-aterimeni ovat kertyneet 1900-luvun alkupuolelta vuosisadan loppuun asti. Malli on pysynyt täsmälleen samana, mutta työkalujen kulumisesta, yms. johtuen aterimissa saattaa olla 1-2 millimetrin pituusheittoja.

Scandia-aterimet ovat käsittääkseni terästä ja nykytuotantoa. Siksi kysyinkin, kun joku väitti, että pöytähopeat ennen olivat pienempiä kuin nykyiset aterimet.

Useimmat nykyiset aterimet ovat vanhojen jälkiruoka-aterimien kokoisia. Minun jälkiruoka-aterimieni mitat ovat seuraavat: jälkiruokahaarukka179mm, jälkiruokaveitsi 207mm ja jälkiruokalusikka 168mm.

Minä väitin että pöytähopeat oli ennen pienempiä. Hienoa, että sinä olet

Olen eri, mutta minulla on kahdenlaisia chippendale-aterimia. Uusimmat on 70-80-luvulta ja vanhemmat -en tiedä - jotain 20-40-luvun väliltä. Ne ovat todella painavat isot. 

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi jonkun (esim aikuisen lapsen) pitäisi kiinnostua muiden (esim vanhempiensa) hamstraamista romppeista? Sellaisista, joista eivät edes pidä. Osaatko ap kertoa syyn miksi heidän pitäisi kiinnostua niistä?

Sulle ihan tiedoksi, että mummon ruskea lakattu puinen piironki on rahallisesti kuusi kertaa arvokkaampi kuin valkoinen Ikean lastulevyinen hyllykkö. Onko nuorilla enää käsitystä antiikin arvosta? Antiikkia ovat muutkin kuin jotkin Muumi-mukit ja Pentikin rumat kivitötsät. PS Sen mummon piirongin voi vaikka myydä ja ostaa rahalla kuusi Ikean hyllykköä..

Oletteko tarjonneet tavaraa museoon?

Ottiko joku (paikallinen?) museo vastaan?

Jos, niin mitä?

Vierailija kirjoitti:

Kummallisten sattumien kautta isäni peri erään aatelissuvun omaisuutta. Itse hän ei ymmärrä / välitä esim. antiikista tuon taivaallista. Itse olen intohimoinen antiikin ystävä. Minulla on nyt mittava määrä kristallia, lasia, kiinalaista posliinia, hopeaa, Arabiaa esim. Ceres -sarjaa ajalta ennen kuin arabian värileima oli keksitty. Siis 1800 luvun kamaa. 

Lapseni eivät näitä halua, oikeastaan kukaan ei kai halua. Museotavaraa ja museot eivät niistä maksa. Täytynee antaa siis johonkin museoon ilmaiseksi.  

Hyvä antiikki löytää aina ostajansa erilaisilla foorumeilla ja huutokaupoissa. Keräilijöitä on paljon ja huonekalumuoti muuttuu koko ajan. Itse en osatosi mitään modernia huonekalua kotiini, paitsi sängyt ja sohvat ja lepotuolit. Jopa vanhat valaisimet ovat kauniimpia kuin nykyajan rumat spotit.