Mitä pettäjä tuntee kun jää kiinni sivusuhteesta eikä olisi halunnut erota puolisostaan/rikkoa kotia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut läheskään koko pitkää ketjua.... mutta tämä laittaa miettimään, että oletko ollut miehellesi enemmänkin äiti? Ja miehelle myös sellainen perinteinen menneiden vuosikymmenten rouvasihminen, joka pitää kodin edustuskelpoisena ulkopuolisia varten. Suunnattoman raskas rooli oma työn, äitiyden ja parisuhteen rinnalla. Uskon, että lapset ovat nauttineet huolenpidostasi ja kodikkuudesta ja jatkavat näitä perinteitä kanssasi. En usko, että miehesi joulusta tulee musta ja pimeä, sillä hän saa nyt kerrankin (ehkä ensimmäistä kertaa?) viettää sellaisen joulun, jota on joskus ehkä haaveillut, mutta tiennyt, ettei voi sitä perheessänne toteuttaa.

Kaikki eivät sen kummemmin juhli pyöreitä vuosia. Olen nainen ja ostin itselleni ja puolisolleni 50-v. syntymäpäiväni kunniaksi pitkän viikonlopun Lontoossa ja se oli vieläpä viikko ennen joulua. Ei tehty mitään erityisen hienoa ja kallista, mutta se oli hieno reissu. Syntymäpäiväni ei olisi ollut yhtään sen parempi, jos puolisoni olisi suunnittelut minulle etukäteen ikimuistoisen ohjelmineen ja ruokalistoineen. En tiedä saatko tästä kiinni.  

En tiedä onnistuuko lainaaminen taaskaan...Mutta kiitos että kommentoit!

Kyllä mä myönnän että olen ollut sellainen menneiden vuosikymmenten rouvasihminen ja nauttinut siitä roolistani. Olen aina halunnut kaikille rakkailleni hyvää ja että heillä olisi mukava olla. Ja mitä tullee miehen jouluun, hän aivan oikeasti on rakastanut mun laittamiani jouluja, on tohottanut siinä sivussa kovasti mukana. Ostanee sitten omat joulukoristeensa ja laittaa miten haluaa. Muutamat valot hänelle jätin, kaikki muut pakkasin mukaani.

Ap

Uutuudenviehätystä ja himoa tuntee uuteen henkilöön. Niinkuin kaksikymppisenä. Ja taas lörpsähtää veteläksi. Ja taas ja taas.

Vierailija kirjoitti:

Sanoin hänelle että voi kunpa vain olisit puhunut jos on ollut kurja olla, niin olisin tiennyt kääntää kurssia, yrittää tehdä toisin. Ajatustenlukija kun en ole.

Tässä lainauksessa paljastuu hyvin sun ajattelutapa. Otat itsestäänselväksi tehtäväksesi miehen päänsisäisten demonien hoitamisen kun hän ei itse siihen kykene.

Näin se ei tosielamässä mene. Jokaisen on itse kohdattava omat päänsisäiset demoninsa. Ketään ei voi rakastaa ehjäksi, naiset kerta toisensa jälkeen menevät tähän halpaan itsensä kustannuksella.

Varmasti päihdeperheessä kasvaminen on vaikuttanut mieheesi, mutta näiden vaikutusten selvittäminen on hänen oma projektinsa.



Jos olet sitoutunut mieheesi jo alta parikymppisenä sun oma itsenäistymiskehityskin on ollut kesken ja siksi olet ehkä vähän liian kyseenalaistamatta ottanut emotionaalisesti kannettelevan naisen roolin.

Ihmetyttää eikö sua koskaan avioliiton

Kiitos sulle! Niin, mähän kasvoin aikuiseksi miehen kanssa ja opastuksella. Ehkäpä siinäkin syy miksi irrottautuminen on hankalaa. 

Mä olen monta kertaa kehoittanut miestä menemään terapiaan, sanoo että sellaiset ei häntä varten ole. On kuulemma parempi olla kova kuin pehmeä, pärjää paremmin elämässä. Eikä tuossa iässä enää taida terapoinnista olla hyötyä, ehkä avaa silmänsä sille mitä menetti, ehkä ei. Jää nähtäväksi.

Ja kyllä mua välillä otti päähän se että lähes kaikesta lapsiin liittyvästä jouduin yksin huolehtimaan. Onneksi sentään oli se mies siinä apuna, vaikkakin pitkin hampain. Mies muuten ihmetteli tässä taannoin että miksi lapset eivät kerro hänelle asioistaan?! Niin, mitäpä lottoat?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Heinäkuusta syyskuuhun on tosi lyhyt aika, ei erolle ole ohjekirjaa tai surulle määrättyä aikaa. Kun oma suhde päättyi 28 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen takia niin se oli järjettömän kova kriisi, suru. Kun todella luulit vanhenevansa toisen kanssa, ei sitä eroa voinut käsittää. Vain aika auttaa. 

Kun pahimmasta pääsin yli niin oli vaikea aloittaa uuden elämän rakentamista, uusien omien ruutinien omaksumista ja tajuta kuinka pitkälle elämä pyöri exän sukulaisten ja ystävien ympärillä.

Päätin, että ikinä enää en hukkaa itseäni.

Ja minun elämääni ilmestyi uusi ihana mies 10 kuukautta myöhemmin, alkuun selittelin itselleni vain että kyseessä pientä tapailua ja hyvää s#ksiä. En siis etsinyt vielä miesseuraa. No, onneksi uskalsin heittäytyä, kohta ollaan oltu 1,5 vuotta yhdessä.

Ymmärrän hyvin, että kipeän eron jälkeen moni tykkää olla yksin. 

Niin tai näin, mutta sin

Kiitos sulle kohtalontoveri tästä! Lohdutti niin kovasti. Suru ja kriisi ovat olleet kovia ja iskeneet suoraan sydämeen. 

Kaikkea hyvää sulle toivon elämääsi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää eikö sua koskaan avioliiton aikana ottanut päähän miehen passiivinen rooli esim. lasten kanssa? Kyllä sun ja miehesi sukupolvessa on jo muitakin malleja, ette sentään ole 50-luvun lapsia kumpikaan.

Puhun nyt vierestä ja pelkkiä arvailuja, mutta sanoisin, että siellä menestyvien miesten maailmassa on yllättävän konservatiiviset piirit. Olen siis teollisuuden johtoportaassa tehnyt töitä pitkän uran. Esim. se, että minä en aikanaan ottanut mieheni sukunimeä, vaan pidin omani, herätti ihmettelyjä ja juoruja. Samoin ylipäätään se, että mieheni ei ollut toinen insinööri, vaan humanistiselta alalta. No, sen piikkiin naureskellen (ja ivaillen) laitettiinkin asioita.

Mitenkään tämä ei ole nyt miehen puolustuspuhe, toivon, että niin ei ap tai muutkaan ymmärrä, vaan oikeastaan pikemminkin päinvastoin. Siellä tuntui oikeasti olevan ihan yleinen ja mies miehelle suosittelema asenne tuo, että vaimo hoitaa lapset koto

Kiitos sulle tästä kommentista, ymmärrän pointtisi. Myös mä pidin oman sukunimeni avioituessamme, hyvä niin. 

Ap

Näissä pettämisjutuissa pistää silmään se, että koko se yhdessäolo solahtaa sormien läpi romukoppaan. Jospa olisikin niin, että siitä suhteesta voi poimia kaikki ne hyvät muistot ja piirteet joita on elämän varrella kertynyt. Niitä on varmasti ollut kun on yhdessä eletty monia vuosia. Laita ensin itsesi tutkan alle ja mieti, miten olet käyttäytynyt. Sitten toteat, näin on ollut ja nyt mennään eteenpäin. Totta kai kaikki on yhtä tunteiden vuoristorataa ja hetkestä on vaikea saada otetta. On kuitenkin mahdollisuus nousta tuhkasta ja alkaa elämään, huomaamaan kaikki kaunis ympärillä. Itsellä oli asenne, että kun toinen kerran on löytönsä tehnyt, en ole onnensa tiellä.

Näissä pettämisjutuissa pistää silmään se, että koko se yhdessäolo solahtaa sormien läpi romukoppaan. Jospa olisikin niin, että siitä suhteesta voi poimia kaikki ne hyvät muistot ja piirteet joita on elämän varrella kertynyt.

Tässä ketjussa on monta kertaa jo kerrottu syy, miksi näin tuppaa käymään. Se ei ole se pettäminen, vaan pettämisen paljastumisen jälkeinen käytös.

Kun toinen ensin pettää ja sitten paljastuu valheet ja valehtelu jatkuu, mutta valehtelua ryydittää kaikin puolin ikävä käytös, jossa mykkyys, syyttely ja vihanpurkaukset vaihtelevat kuin syyssäät, siinä on niin vaikea poimia niitä hyviä muistoja.

Kyllä ne joskus voi noustakin esiin, jos suhteet saadaan jotenkin normalisoitua, mutta enkeli pitää olla, jos siinä pskamyrskyssä jaksaa yksipuolisesti petettynä alkaa nostelemaan ihquja muistoja toisesta mieleen.

Naisnäkökulmaa "pettäjänä" tähän.

Tapahtuneesta on jo kymmeniä vuosia, ja liittoja ollut sen jälkeen.

Olin Ruotsin-laivalla ja tapasin todella kivan ruotsinsuomalaisen miehen. Juteltiin koko yö ja aamuyöstä meni suuteloinniksi. Kun ei ollut mitään paikkaa, mihin mennä, ei ollut seksiä, mutta olisi ollut, jos olisi ollut peti jossain. Muistan kun oma mies "R" kävi ajatuksissa. Silloin (ja kun kerroin asiasta myöhemmin ystävälle), ainoa ajatus oli "tämä ei liity mitenkään R:ään". se oli erittäin looginen omassa päässä. Että tapahtunut oli ihan oma erillinen asiansa, eikä liittynyt mitenkään mieheeni. 

En kertonut koskaan miehelleni asiasta enkä "jäänyt kiinni". Ironiaa ehkä, että mies itse jäi sitten seksuaalisesta ahdistelusta kiinni ja sai tuomionkin. sain eron jälkeen tietää, että oli yrittänyt useampaa ystäväänikin, onnistumatta.

Mutta AP:lle siis: oman pään sisällä asiat pystyy järkeistämään siten, että omat teot ei oikeasti ole väärin, eikä omilla teoilla ole mitään seurauksia muille, koska "tämä ei liity häneen mitenkään, tämä on irrallinen juttu".

"Mitä tulee lapsille kertomiseen niin joo, olen kertonut (minä siis, ei mies tietenkään) että lähdemme eri suuntiin isän kanssa, mutta heille ei syytä ole kerrottu. Lapset tietenkin ottivat uutisen vastaan järkyttyneinä, kyselevät ja joudun kannattelemaan vielä heitäkin oman suruni lisäksi. Mies ei ole vaihtanut sanaakaan lasten kanssa tuon jälkeen. Omat vanhempani olivat shokissa uutisen jälkeen, samoin sisareni. Kukaan ei olisi voinut aavistaa mitään. Puoliso on ollut kuin oma poika vanhemmilleni, mutta tämän jälkeen taitaa olla yhtä kuin kuollut. Heille olen syyn eroon kertonut. Mies varmasti kertoo ihmisille jotain omaa totuuttaan, satusetä kun on..."

Ap hei.

Kerro lapsille totuus. Et palvele ketään pimittämällä infoa. Itselläni mies jäi kiinni seksuaalisesta alaikäisen ahdistelusta, ja hänen puolensa suku ja ystävät uskoivat hänen tarinansa.. koska hän pääsi sen ensimmäisenä heille esittämään. Eli syy eroon oli jotenkin oudosti MINUN.

Totuus ei koskaan ole huono asia. Lapsesi ovat aikuisia ja ovat oikeutettuja tekemään omat johtopäätöksensä siitä, millaisen suhteen haluavat isäänsä. Nythän viet heiltä tietyllä tavalla vallan päättää asiasta, kun et kerro totuutta. Eihän sitä yksityiskohtia tartte kertoa, mutta voit sanoa "eroamme, koska isäsi petti minua". 

Vierailija kirjoitti:

Näissä pettämisjutuissa pistää silmään se, että koko se yhdessäolo solahtaa sormien läpi romukoppaan. Jospa olisikin niin, että siitä suhteesta voi poimia kaikki ne hyvät muistot ja piirteet joita on elämän varrella kertynyt.

Tässä ketjussa on monta kertaa jo kerrottu syy, miksi näin tuppaa käymään. Se ei ole se pettäminen, vaan pettämisen paljastumisen jälkeinen käytös.

Kun toinen ensin pettää ja sitten paljastuu valheet ja valehtelu jatkuu, mutta valehtelua ryydittää kaikin puolin ikävä käytös, jossa mykkyys, syyttely ja vihanpurkaukset vaihtelevat kuin syyssäät, siinä on niin vaikea poimia niitä hyviä muistoja.

Kyllä ne joskus voi noustakin esiin, jos suhteet saadaan jotenkin normalisoitua, mutta enkeli pitää olla, jos siinä pskamyrskyssä jaksaa yksipuolisesti petettynä alkaa nostelemaan ihquja muistoja toisesta mieleen.

eihän niitä sitä toista varten nostatella, vaan itseä. Ikään kuin yhden elämänvaiheen tilinpäätös. Mitä jäi käteen, menikö oikeasti 20 vuotta hukkaan vain koska viimeinen 1,5 oli pazkaa. Sellainen on etupäässä itselle haitallista martyrointia, että kun nyt kerran petit ja jätit rumasti niin minäpä en suostu ajattelemaan mitään positiivista mistään sinuun liittyvästä. Mieluummin ajattelen että minä tyhmätyhmätyhmä luotin mulkkuun ihmiseen ja tuhlasin 20 vuotta elämästä kuin sallisin sulle edes sen verran synninpäästöä että muistelisin niitä hyviä vuosia ja niistä saatuja anteja hyvällä.

Vierailija kirjoitti:

Näissä pettämisjutuissa pistää silmään se, että koko se yhdessäolo solahtaa sormien läpi romukoppaan. Jospa olisikin niin, että siitä suhteesta voi poimia kaikki ne hyvät muistot ja piirteet joita on elämän varrella kertynyt.

Tässä ketjussa on monta kertaa jo kerrottu syy, miksi näin tuppaa käymään. Se ei ole se pettäminen, vaan pettämisen paljastumisen jälkeinen käytös.

Kun toinen ensin pettää ja sitten paljastuu valheet ja valehtelu jatkuu, mutta valehtelua ryydittää kaikin puolin ikävä käytös, jossa mykkyys, syyttely ja vihanpurkaukset vaihtelevat kuin syyssäät, siinä on niin vaikea poimia niitä hyviä muistoja.

Kyllä ne joskus voi noustakin esiin, jos suhteet saadaan jotenkin normalisoitua, mutta enkeli pitää olla, jos siinä pskamyrskyssä jaksaa yksipuolisesti petettynä alkaa nostelemaan ihquja muistoja toisesta mieleen.

Tämä on täysin totta. 🙏🏻 Mulla tosin siinä pettämisen paljastumisen, miehen käytöksen, kaiken tuskan ja lähtöpäätöksen jälkeen (ja nytkin) mieleen nousi myöskin kaikkia kauniita muistoja ja ne tuppaavat itkettämään. Voi kun voisinkin ne painaa jonnekin pois, ainakin kymmeneksi vuodeksi. Helpottaisi surutyötä kun muistaisi vain ne paskat jutut. Oikeasti ehkä tätä helpompaa olisi jos se puoliso olisi kuollut. En tiedä voiko noin ajatella, mutta ehkä kuitenkin olisi.

Ap

Olen samaa mieltä siinä, että lapsille on kerrottava totuus. Tietenkään he eivät tarvitse tarkkoja yksityiskohtia, vaan sen tiedon, että isällä on toinen nainen. Totuuden kertominen ei ole mitään panettelua tai pahan puhumista.

On valheellista, että äitinä yrität jotenkin suojella heitä totuudelta isästään. Ovathan he sitä paitsi voineet jotain aavistaakin jos noita poikien Levi-reissuja ym. on ollut ja isä muutenkin poissaoleva. 

Sinun ei myöskään tarvitse kannatella tässä jo aikuisia lapsiasi. Jos he ovat jo kotoa pois muuttaneita, ei tämä samalla lailla muuta heidän elämäänsä kuin sinun. Sinulla on oikeus surra asiaa kannattelematta muita samalla. 



Lasten suhde isäänsä ja millaiseksi se muodostuu on heidän ja isänsä välinen asia.

Mieluummin ajattelen että minä tyhmätyhmätyhmä luotin mulkkuun ihmiseen ja tuhlasin 20 vuotta elämästä kuin sallisin sulle edes sen verran synninpäästöä että muistelisin niitä hyviä vuosia ja niistä saatuja anteja hyvällä.

Miksi ihmeessä pitäisi lähteä toiseen ääripäähän? En syytä itseäni, en pidä itseäni tyhmänä. Itselleni riitti, että olin realisti. Synninpäästöähän minä en voinut edes pettäjälle antaa, en minä ole hänen tuomarinsa. Mutta hyvällä muistelen vain hetkiä, jotka tiedän hyväksi. Niitä ei ole valheelliset vuodet, joista en enää jälkeen päin voi tietää, mikä niissä oli totta, edes. 

Koen, että minulta varastettiin aikaa. Ehdotuksesi on sama kuin ehdottaisit syyttömänä vankilassa istuneelle, että eikö voi muistella vain niitä kivoja hetkiä siellä, sait varmaan uusia ystäviäkin.

En kanna loppuelämän katkeruutta ja soimaa itseäni tai toista. Mutta en myös romantisoi yhteistä aikaa, joka todennäköisesti oli valheentäytteistä ja petollista.

"kerronpa tähän tapauksen vuosien takaa. Olimme parin ystävän kanssa aika vastattain eronneet kaikki tällaisista ydinperheidylleistä ja teimme reissun erääseen laskettelukeskukseen. Sieltä löytyi nopeasti seuraksi miesporukka, jotka olivat kotoisen toisesta kaupungista, meille siis ennalta täysin vieraita. Kaikki naimisissa tai pitkässä parisuhteessa. Jokainen miehistä halusi seksiä. Yhden kanssa juttelin pidempäänkin, hän oli hyvin pitkässä parisuhteessa, ei lapsia, aktiivinen näyttelykoiraharrastus. Hauska mies, tuli vähän käsitys, että aika varakas ja olisiko nuorempana ollut sitten vähän nörtti. Nautti selvästi naisten huomiosta, josta päättelin, että ehkä vientiä oli nyt vasta aikuisena. Mitään pahaa hän ei puhunut vaimostaan, mutta kaverinsa naljailivat että on tossun alla. Yöllä hän sai pehmiteltyä minut sänkyyn, ei mitään, ihan kivaa. Seuraavana päivänä käytiin porukassa vielä syömässä, mutta kyseessä ei tosiaan ollut mikään romanssi.

Yllätys oli melkoinen kun muutama viikko myöhemmin sain viestin, että hän on tulossa kotikaupunkiini työmatkalle ja yöpyy x-hotellissa, että ottaisi mielellään seuraa illaksi ja yöksi. Vastasin etten ehdi ja toivotin hyvää loppuelämää. Sen verran alkoi kiinnostaa, että tsekkasin fonectasta puhelinnumeron ja tein pienet google-harjoitukset. Sievä vaimo, söpöt koirat, oikea Herttasten perheen sininen kartanotalo laatoitettuine pihoineen, veneineen ja volvoineen. Minkä minä tunsin hauskana ja rentona, nauravana miehenä, elää sellaisessa täydellisessä kiiltokuvamaailmassa, josta vaimo postaa täydellisiä kiiltokuvia someensa. Jotenkin sen miehen olemus ja käytös oli jyrkässä ristiriidassa sen kuvaston kanssa. Ehkä myös miehen itsensä mielestä(?)"

Mielenkiintoinen tarina.

Eli mies eli varakkaana täydellisessä kiiltokuvassa, mutta silti petti ja oli valmis kanssasi salasuhteeseen. Voin vannoa, ettet ollut ensimmäinen etkä taatusti viimeinen. Onneksi et lähtenyt pyöritettäväksi tuohon rumbaan salarakkaana.

Jos ex on ollut susta mustasukkainen pitkään saati aina, niin varmasti on pettänyt aiemminkin. Annan nyt kaksi hyvää elämäntotuutta.

1) Ne, joiden on vaikea luottaa muihin, ovat usein niitä, jotka eivät itse ole luottamuksen arvoisia. Googlaa projisointi.

2) Jos on itse luotettava, niin ei ole mitään syytä toitottaa olevansa luotettava. Se on niin itsestään selvyys luotettaville ihmisille, ettei sitä tarvitse sanoa ääneen. Jos joku toistaa usein, että häneen voi luottaa: älä luota.

"Jos haluatte kuulla niitä pettäjien kokemuksia, niin lukekaa uusia julkkismiesten ja semi-julkkismiesten omaelämäkertoja esim. Sami Kuronen. Niissä on kuulemma monessa sivuttu pettämistä. Jonkun analyysin mukaan niissä kaikissa loistaa poissaolollaan itsereflektio: ahdisti, niin tuli petettyä. 

Petettyjen naisten kokemukset ei juuri kuulu.  

Jos miehet itse eivät osaa reflektoida itseään, niin miksi meidän pitäisi löytää itsestämme vikoja ja takertua joihinkin jouluverhoihin?"

:D

Ihminen on mestari valehtelemaan ennen kaikkea itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Pettäjämiehen tunnistaa jo ennen perheen perustamista esim näistä tuntomerkeistä:

- ei halua sitoutua

- ei halua koskaan naimisiin

- avoliitossa ei halua käytää sormusta (haluaa viestiä muille naaraille että on vapaa)

- haluaa salata parisuhteen olemassaolon esim. työpaikalla

- ulkoiset menestyksen merkit tärkeitä; kova näyttämisen halu esim. autoilla, matkoilla, merkkituotteilla jne.

- avautuu naispuolisille työkavereille liian helposti; rajattomuus puheissa ja teoissa

 

Näistä merkeistä ei kyllä oma ex-mieheni - tunnistu. Takana oli 15v suhdetta, joista 10 naimisissa.

Hän halusi: nopeasti yhteiseen asuntoon, naimisiin, näyttää ulospäin, että hän on perhekeskeinen ja luotettava.

Hän oli koko suhteemme ajan pettänyt.

Huolimatta siitä, että kotona ihan kaikki oli ok. Oikeasti. Ei ongelmia, ei seksin puutetta, ei ongelmia henkisessä yhteydessä tms.

Eromme jälkeen, hänellä on ollut useita pidempi aikaisia suhteita (vuodesta pariin, kolmeen), jotka ovat päättyneet tismalleen samaan asiaan. Eli hänen pettämiseensä.

Se ei ole aina suhteesta kiinni, ei toisen osapuolen käyttäytymisestä, seksin puutteesta tms.

On olemassa ihmistyyppi, jolle pettäminen tuo kiksejä. Kai siellä taustalla on jotain omaan itsetuntoon liittyvää. Hirmuisen ikävää, että nämä aiheuttavat sitten muille traumoja ja pettymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Mieluummin ajattelen että minä tyhmätyhmätyhmä luotin mulkkuun ihmiseen ja tuhlasin 20 vuotta elämästä kuin sallisin sulle edes sen verran synninpäästöä että muistelisin niitä hyviä vuosia ja niistä saatuja anteja hyvällä.

Miksi ihmeessä pitäisi lähteä toiseen ääripäähän? En syytä itseäni, en pidä itseäni tyhmänä. Itselleni riitti, että olin realisti. Synninpäästöähän minä en voinut edes pettäjälle antaa, en minä ole hänen tuomarinsa. Mutta hyvällä muistelen vain hetkiä, jotka tiedän hyväksi. Niitä ei ole valheelliset vuodet, joista en enää jälkeen päin voi tietää, mikä niissä oli totta, edes. 

Koen, että minulta varastettiin aikaa. Ehdotuksesi on sama kuin ehdottaisit syyttömänä vankilassa istuneelle, että eikö voi muistella vain niitä kivoja hetkiä siellä, sait varmaan uusia ystäviäkin.

En kanna loppuelämän katkeruutta ja soimaa itseäni tai toista. Mutta en myös rom

Sepä se kuule kun ei voi enää erottaa mikä niissä yhteisissä vuosissa oli totta ja mikä valhetta. Olen miettinyt, niin kulunutta kuin se onkin, että olenko mä joutunut narsistin uhriksi? Ja nyt vasta herään siihen?! 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos ex on ollut susta mustasukkainen pitkään saati aina, niin varmasti on pettänyt aiemminkin. Annan nyt kaksi hyvää elämäntotuutta.

1) Ne, joiden on vaikea luottaa muihin, ovat usein niitä, jotka eivät itse ole luottamuksen arvoisia. Googlaa projisointi.

2) Jos on itse luotettava, niin ei ole mitään syytä toitottaa olevansa luotettava. Se on niin itsestään selvyys luotettaville ihmisille, ettei sitä tarvitse sanoa ääneen. Jos joku toistaa usein, että häneen voi luottaa: älä luota.

Joo, hän on ollut aina mustasukkainen. Jopa silloin kun pettäminen paljastui, päätin lähteä, mutta asuttiin vielä yhdessä muutamia viikkoja, niin mies toitotti miten nyt sitten varmasti alat *uoraamaan, älä ala *uoraamaan, makasit nuorenakin (niin, kymmeniä vuosia sitten) sen ja sen kanssa!!! Ajatelkaa.

Ap