Miksi joku traumatisoituu ja joku toinen ei?

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Tunnetankohan me sama henkilö? On muka niin kova selviytyjä että, mutta ei edes kestä sitä jos joku muu ihminen sanoo jotain negatiivista omista vanhemmistaan. Alkaa raivoaminen siitä että olisit kiitollinen että sulla on äiti/isä.

Vierailija kirjoittiResilienssi on tavalla tai toisella saatua, ei itse hankittua. Resilienssiä on esimerkiksi turvatut olot.

Ei pidä paikkaansa sillä resilienssiä pyritään vahvistamaan terapiassa. Joku jo kirjoittikin yhden tärkeän pointin eli tapahtumien hyväksymisen - tämä tapahtui (tosiasia) näin se vaikutti (haava) tästä lähtien elän näin (muutos). Haavat voivat parantua eikä tapahtunut määritä ihmisen loppuelämää. Vaatii usein terapiassa asioiden työstämistä ja avoimuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoittiResilienssi on tavalla tai toisella saatua, ei itse hankittua. Resilienssiä on esimerkiksi turvatut olot.

Ei pidä paikkaansa sillä resilienssiä pyritään vahvistamaan terapiassa. Joku jo kirjoittikin yhden tärkeän pointin eli tapahtumien hyväksymisen - tämä tapahtui (tosiasia) näin se vaikutti (haava) tästä lähtien elän näin (muutos). Haavat voivat parantua eikä tapahtunut määritä ihmisen loppuelämää. Vaatii usein terapiassa asioiden työstämistä ja avoimuutta. 

Se mitä terapiassa käydään läpi resilienssin osalta on lähinnä se että opetellaan etsimään ja tunnistamaan resilienssiä lisääviä tekijöitä. Ne siis on jo siellä olemassa taustalla, esimerkiksi lapsuudessa koettu turvallisuus, hyvät kiintymyssuhteet, lähipiirin tuki jne, mutta terapian avulla niitä opetellaan tunnistamaan siten että niistä olisi apua.

Vierailija kirjoitti:

Trauma on verissä

Kyllä - sukupolvien yli ulottuva trauma on verissä. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä samaa tänään. Itse olen hyväksynyt ja jatkanut eteenpäin elämässä. Joku toinen lamaantuu eikä kykene mihinkään. Mistä johtuu?

Johtuu siitä että olet supertaitava ja se toinen ihan luuseri. Eikö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksilöt nyt ovat erilaisia. Toinen voi olla herkempi, toisella taas ola parempi resilienssi.

Näin. Ja resilienssiinhän vaikuttaa elämän varrella koetut asiat sekä luonteenpiirteet. Lapsuushan meitä ohjaa paljon vielä aikuisena. Turvallisen ja lasta tukevan lapsuuden elänyt voi selvitä vaikka mistä, kun turvattomammin kasvanut ei selviä yhdestä vastoinkäymisestä. Suuret vastoinkäymiset eivät myöskään kasvata, kuten joskus sanotaan vaan heikentävät resilienssiä. En nyt toki puhu pienistä, normaaleista vastoinkäymisistä vaan sellaisista, joista ihmisen on vaikea selviytyä.

Resilienssi vaihtelee elämän varrella kuten painokin. Joillain paljonkin, ongelmaksi asti, toisilla pysyy vakiona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä samaa tänään. Itse olen hyväksynyt ja jatkanut eteenpäin elämässä. Joku toinen lamaantuu eikä kykene mihinkään. Mistä johtuu?

Johtuu siitä että olet supertaitava ja se toinen ihan luuseri. Eikö?

Loputon ulkoisen validaation kaipuu, kuten tällä "itsensä hyväksyneellä", on nimenomaisesti merkki käsittelemättömästä traumataustasta. Hyvin monet kuvittelevat käsitelleensä traumansa ja päässeensä niistä yli, vaikka tosiasiassa eivät ole sitä lähelläkään. Pätee myös näihin, jotka hakee validaatiota väheksymällä muiden murheita ja tuomalla loputtomasti esille omaa tragediaansa.

Mistä päättelet, että minun kokemukseni olisivat objektiivisesti vähäpätöisempiä kuin hänen?

Kyllähän jokainen objektiivisesti ajatatteleva tietää, että lapsen menettäminen on traumatisoiva elämää järisyttävä kokemus kun taas lemmikin menettäminen on ihan loogisella järjellä odotettavissa oleva tapahtuma!!! 

Mulle psykologi on sanonut, että todennäköisesti hyvät unenlahjani ovat säästäneet mut traumaattisten tapahtumien aiheuttamalta vaurioitumiselta. Syvä uni puhdistaa aivoja, nopeuttaa aivosolujen uudistumista ja ennaltaehkäisee stressiä - joka taas pahentaa niin psyykkisiä kuin kehollisia oireita. Suhtautumiseni elämään on aika optimistinen ja rento, vaikka lapsuudessani olikin pahoja asioita. Veikkaan että sekin johtuu siitä, että nukun aina hyvin.

Riippuu myös aika paljon siitä, mistä on kyse. Onko kyse jostain yksittäisestä tapahtumasta esim onnettomuus, vai pitkäaikaisesta traumaattisesta tilanteesta, kuten köyhyys tai väkivaltainen parisuhde. En ole kuullut, että joku selviäisi väkivaltaisesta suhteesta ulos ilman traumoja. 

Itsekin mietin tätä. Lähipiirissäni on vanhus, joka yhä kamppailee lapsuutensa ja nuoruutensa kokemusten kanssa. Tulee vatvomaan niitä hautaan saakka.

 

Ei se ole näin suoraviivaista. Vaikean lapsuuden kokenut ei edes odota elämältä tai toisilta ihmisiltä mitään hyvää eli on koko ajan varautunut pahimman varalle ja tottunut vasto

Kuvaat ihmistä, joka ei ole oppinut selviytymään, vaan elää sitä stressiä koko ajan, PTSD tai jokin muu reaktio päällä. Ei kaikki vaikean lapsuuden kokeneet suinkaan elä noin, vaikka sinä eläisit. Suurin osa elää ihan normaalia elämää vaikeankin lapsuuden jälkeen. Traumat vaikuttaa aina jollakin tavalla, mutta ei ole normaalia elää stressitilassa koko ajan, niin kuin tuossa kuvaat. Kyllä vaikeasti traumatisoitunutkin kykenee odottamaan elämältä asioita ja uskomaan tulevaan. Käpertyminen ei ole selviytymistä.

En puhu mistään käpertymisestä todellakaan - päinvastoin. Puhun siitä, miten lapsuusajan kovat kokemukset vaikuttavat hormonitasolla ja mitä siitä seuraa. Englannin kielen taitoisten sopii katsoa esim. Nadine Burke Harris: How childhood trauma affects health across a lifetime (Ted talk). Tutkittua tietoa löytyy kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

 

Ei se ole näin suoraviivaista. Vaikean lapsuuden kokenut ei edes odota elämältä tai toisilta ihmisiltä mitään hyvää eli on koko ajan varautunut pahimman varalle ja tottunut vasto

Kuvaat ihmistä, joka ei ole oppinut selviytymään, vaan elää sitä stressiä koko ajan, PTSD tai jokin muu reaktio päällä. Ei kaikki vaikean lapsuuden kokeneet suinkaan elä noin, vaikka sinä eläisit. Suurin osa elää ihan normaalia elämää vaikeankin lapsuuden jälkeen. Traumat vaikuttaa aina jollakin tavalla, mutta ei ole normaalia elää stressitilassa koko ajan, niin kuin tuossa kuvaat. Kyllä vaikeasti traumatisoitunutkin kykenee odottamaan elämältä asioita ja uskomaan tulevaan. Käpertyminen ei ole selviytymistä.

En puhu mistään käpertymisestä todellakaan - päinvastoin. Puhun siitä, miten lapsuusajan kovat kokemukset vaikuttavat hormonitasolla ja mitä siitä seuraa. Englannin kielen tait

Sanoit näin ja tämä on käpertymistä ja selkeä stressireaktio: "Vaikean lapsuuden kokenut ei edes odota elämältä tai toisilta ihmisiltä mitään hyvää eli on koko ajan varautunut pahimman varalle" Traumalla on myös fyysinen taso, mutta se on ihan eri asia kuin tuo mitä sinä kirjoitit. Et ole tainnut ihan ymmärtää mitä olet lukenut tai sitten siellä on vedetty mutkat suoriksi.

Vierailija kirjoitti:

Mistä päättelet, että minun kokemukseni olisivat objektiivisesti vähäpätöisempiä kuin hänen?

Kyllähän jokainen objektiivisesti ajatatteleva tietää, että lapsen menettäminen on traumatisoiva elämää järisyttävä kokemus kun taas lemmikin menettäminen on ihan loogisella järjellä odotettavissa oleva tapahtuma!!! 

Minä en ole kokenu noista kumpaakaan. Kysyin vaan sitä, mistä päättelet että minun kokemukseni olisivat objektiivisesti vähäpätöisempiä kuin hänen.

En tosin tiedä, miksi lemmikin menettämistä ja lapsen kuolemaa edes pitäisi vertailla tuolla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Tunnetankohan me sama henkilö? On muka niin kova selviytyjä että, mutta ei edes kestä sitä jos

No just, näitä joille äiti tai isä on lähes satuolennon kaltainen lapsuudensankari, koska vanhempi kuoli kun olivat 8v eivät ikinä oppineet tuntemaan sitä vanhempaa muusta näkökulmasta. Siksi heillä on vielä aikuisina se lapsenomainen suhde vanhempaan.

Resilienssi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tätä samaa tänään. Itse olen hyväksynyt ja jatkanut eteenpäin elämässä. Joku toinen lamaantuu eikä kykene mihinkään. Mistä johtuu?

Johtuu siitä, ettei sinulla ole ollut oikeita vastoinkäymisiä, vaan jotain trendiongelmia. Kukaan, jota on esimerkiksi kidutettu tai vanhemmat seks. hyväksikäyttäneet, ei pysty "jatkamaan vaan eteenpäin elämässä".

Nii ehkä se on sitte trendiongelma kun on hakattu ja juotu viinaa, sekä vedetty piriä kotona, ei mikään "oikea" ongelma. 

Minä olen pystynyt ainakin tämän trendiongelmani kanssa elämään. Kavereista löytyy semmosia sairaseläkeläisiä, joiden vanhempi on poistunut luonnollisesti ja täysin lamaannuttu siitä työkyvyttömäksi. Ehkä mulla oli sitte vaa niin paljon helpompaa.

vau, oletpa lämmin ihminen. kaverisi, jos sulla sellaisia muka edes on, eivät tietenkään kerro sinulle ongelmistaan koska asenteesi on tuollainen "mutta mullapas oli vaikeampaa"

Toiset jaksavat vatvoa, kuinka Marjukka 80-luvulla leikin tiimellyksessä sai Barbin tukan takkuun ja toiset elävät aikuisen ihmisen tasapainoista nykyhetkeä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tämmönen kaveri ja pakko sanoa että oma mielipiteeni on se paapominen mitä kotona on tehty lapsuudessa. Ikinä ei olla sanottu ei mihinkään ja nyt kun aikuisena tulee tilanne vastaan kun maailma ei toimikkaan samalla tavalla niin lamaannutaan täysin.

En tiedä tutkimustiedosta, mutta yksittäisenä esimerkkinä, mulla oli tuollainen lapsuus ja nyt vuosikymmeniä ulkomailla eri maissa ja ties missä tilanteissa. Sanoisin, että resilienssiä löytyy ja se on osittain hyvä ja turvallisen lapsuuden ansiota. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä päättelet, että minun kokemukseni olisivat objektiivisesti vähäpätöisempiä kuin hänen?

Kyllähän jokainen objektiivisesti ajatatteleva tietää, että lapsen menettäminen on traumatisoiva elämää järisyttävä kokemus kun taas lemmikin menettäminen on ihan loogisella järjellä odotettavissa oleva tapahtuma!!! 

Ahaa eli kaikkea pitää verrata johonkin muuhun?