Miksi joku traumatisoituu ja joku toinen ei?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän enemmän tietoa tästä asiasta kuin yksi TedTalk. :)

Sorry, ei ole. 

Kylläpä sä jaksat vängätä. Loputon pätemisen tarvekin on oire. Et tiedä yhden lyhyen puheen katsomisen perusteella aiheesta oikeasti vielä yhtään mitään. :)

Siis et ole kuullut stressi hormoneista koskaan ja silti väität tietäväsi aiheesta enemmän kuin näitä asioita vuosikymmeniä tutkineet tiedemiehet? Asia harvinaisen selvä. 

Vierailija kirjoitti:

Siis et ole kuullut stressi hormoneista koskaan ja silti väität tietäväsi aiheesta enemmän kuin näitä asioita vuosikymmeniä tutkineet tiedemiehet? Asia harvinaisen selvä. 

Tiedän ihan työni puolesta hormoneista erinomaisen paljon. Mutta pitäisi olla ihan yleistietoa, että asiat eivät mene noin yksinkertaisesti kuin täällä väität. Nimenomaan luen tutkijoiden artikkeleita aiheista, jos sinulla on tarpeeksi pohjatietoa kannattaa tehdä samoin eikä uskoa sokeasti somekeskustelijoita. Tedtalkit ovat aina yksinkertaistuksia, alustuksia aiheeseen. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän enemmän tietoa tästä asiasta kuin yksi TedTalk. :)

Sorry, ei ole. 

Kylläpä sä jaksat vängätä. Loputon pätemisen tarvekin on oire. Et tiedä yhden lyhyen puheen katsomisen perusteella aiheesta oikeasti vielä yhtään mitään. :)

Videolla koottuna viimeisintä tutkimustietoa aiheesta, mutta sinä haluat päteä käymällä henkilöön? Vänkyti-vänkyti. Loppuiko asia-argumentit? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän enemmän tietoa tästä asiasta kuin yksi TedTalk. :)

Sorry, ei ole. 

Kylläpä sä jaksat vängätä. Loputon pätemisen tarvekin on oire. Et tiedä yhden lyhyen puheen katsomisen perusteella aiheesta oikeasti vielä yhtään mitään. :)

Videolla koottuna viimeisintä tutkimustietoa aiheesta, mutta sinä haluat päteä käymällä henkilöön? Vänkyti-vänkyti. Loppuiko asia-argumentit? 

Haloo, yhden videon perusteella ei yhtään kukaan tule asiantuntijaksi yhtään missään aiheessa. 🙄

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän enemmän tietoa tästä asiasta kuin yksi TedTalk. :)

Sorry, ei ole. 

Kylläpä sä jaksat vängätä. Loputon pätemisen tarvekin on oire. Et tiedä yhden lyhyen puheen katsomisen perusteella aiheesta oikeasti vielä yhtään mitään. :)

Videolla koottuna viimeisintä tutkimustietoa aiheesta, mutta sinä haluat päteä käymällä henkilöön? Vänkyti-vänkyti. Loppuiko asia-argumentit? 

Haloo, yhden videon perusteella ei yhtään kukaan tule asiantuntijaksi yhtään missään aiheessa. 🙄

-ohis

Vänkääjän on pakko olla mies. 😂😂😂 "Näin yhden tedtalkin joten asiantuntijat hilijaa!11!1!1!1"

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Minä inhoan tuota omata-sanaa. Suora googlejenkkikäännös. Eikö itseään fiksuna pitävät osaa enää edes suomen kieltä :(

Resilienssikin on sitä sanana, mutta ei ihan niin ärsyttävä.

Ymmärrätköhän lainkaan, että ne keitä syyttelet empatiakyvyttömiksi, usein asettaa asiat paremmin mittasuhteisiinsa. Enkä tarkoita missään tunteidenvellomisikiliikkujassa olevia. On ihan selvää, että nuorena vanhempien menetys on eri mittakaavan tapahtuma kuin vaikka sinun pahamieli, kun poikaystävä jätti.

On eri mittakaavan asia kuolla välillä, toipua siitä, ja opetella perustaidot uudelleen, kuin se, että joku itkee silmät päästään koiran kuolemaa. Itse fyysisesti terveenä.

Vain ne, joilla on kyseenalainen psyyke, eivät ymmärrä asioiden mittasuhteita ja vakavuusasteita. Kutsu sitä millä lainasanalla haluat, mutta se on niin.

Jokaisella on oikeus pahaan mieleen ja harmistukseen. Mutta joku tolkku silti pitäisi olla määrällä ja kestollakin.

Olosuhteet vaikuttaa. Vaikka kokemus olisi periaatteessa sama, voi olosuhteet tehdä kokemuksesta täysin toisenlaisen. Toki myös kaikki yksilölliset tekijät vaikuttaa.

Esimerkiksi ystäväni jäi orvoksi ollessaan ala-asteikäinen, sen lisäksi hän päätyi tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa, oli epäselvyyksiä huoltajuudesta, arvioita jne. Itse menetin toisenkin vanhempani, tosin vähän nuorempana kuin hän, mutta tilanteeseen ei liittynyt mitään sellaista draamaa, vaan ekasta päivästä lähtien olin siellä missä asuin aikuiseksi asti, sisarusteni isästä tuli huoltajani.

Meillä on siis periaatteessa samanlainen kokemus, mutta olosuhteet aikalailla täysin erilaiset.

Tunteet.

Toinen tunteellinen toinen psykopaatti. 

Käsittelevät asiat erilailla. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin, toiset menevät eteenpäin. Miksi jotkut jatkavat aktiivista elämää jouduttuaan pyörätuoliin ja toisille se on maailmanloppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Ymmärrätköhän lainkaan, että ne keitä syyttelet empatiakyvyttömiksi, usein asettaa asiat paremmin mittasuhteisiinsa. Enkä tarkoita missään tunteidenvellomisikiliikkujassa olevia. On ihan selvää, että nuorena vanhempien menetys on eri mittakaavan tapahtuma kuin vaikka sinun pahamieli, kun poikaystävä jätti.

On eri mittakaavan asia kuolla välillä, toipua siitä, ja opetella perustaidot uudelleen, kuin se, että joku itkee silmät päästään koiran kuolemaa. Itse fyysisesti terveenä.

Vain ne, joilla on kyseenalainen psyyke, eivät ymmärrä asioiden mittasuhteita ja vakavuusasteita. Kutsu sitä millä lainasanalla haluat, mutta se on niin.

Jokaisella on oikeus pahaan mieleen ja harmistukseen. Mutta joku tolkku silti pitäisi olla määrällä ja kestollakin.

Miten vanhempien menettäminen liittyy siihen että poikaystävä jättää? Nämähän ovat kaikki toisistaan täysin erillistä asiaa.

 

Haloo, yhden videon perusteella ei yhtään kukaan tule asiantuntijaksi yhtään missään aiheessa. 🙄

-ohis

Vänkääjän on pakko olla mies. 😂😂😂 "Näin yhden tedtalkin joten asiantuntijat hilijaa!11!1!1!1"

Kuka täällä on siis vänkääjä? Se joka antaa esimerkkejä siitä miten traumakokemukset vaikuttavat hormonitasolla ja käyttäytymisenä ja antaa yhden tutkijan/asiantuntijan nimenkin (löytyy myös Wikipediasta) jotta kiinnostuneet voivat itsekin aiheeseen perehtyä, vai se, joka VÄITTÄÄ vauvspalstalla olevansa hormoniasiantuntija ja lyttää esimerkit mutkien suoristuksena? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

On ihan selvää, että nuorena vanhempien menetys on eri mittakaavan tapahtuma kuin vaikka sinun pahamieli, kun poikaystävä jätti.

Vanhempien menettäminen nuorena ei mitenkään liity siihen että poikaystävä jätti viime viikolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksilöt nyt ovat erilaisia. Toinen voi olla herkempi, toisella taas ola parempi resilienssi.

Näin. Ja resilienssiinhän vaikuttaa elämän varrella koetut asiat sekä luonteenpiirteet. Lapsuushan meitä ohjaa paljon vielä aikuisena. Turvallisen ja lasta tukevan lapsuuden elänyt voi selvitä vaikka mistä, kun turvattomammin kasvanut ei selviä yhdestä vastoinkäymisestä. Suuret vastoinkäymiset eivät myöskään kasvata, kuten joskus sanotaan vaan heikentävät resilienssiä. En nyt toki puhu pienistä, normaaleista vastoinkäymisistä vaan sellaisista, joista ihmisen on vaikea selviytyä.

Ei se ole näin suoraviivaista. Vaikean lapsuuden kokenut ei edes odota elämältä tai toisilta ihmisiltä mitään hyvää eli on koko ajan varautunut pahimman varalle ja tottunut vasto

Kuvaat ihmistä, joka ei ole oppinut selviytymään, vaan elää sitä stressiä koko ajan, PTSD tai jokin muu reaktio päällä. Ei kaikki vaikean lapsuuden kokeneet suinkaan elä noin, vaikka sinä eläisit. Suurin osa elää ihan normaalia elämää vaikeankin lapsuuden jälkeen. Traumat vaikuttaa aina jollakin tavalla, mutta ei ole normaalia elää stressitilassa koko ajan, niin kuin tuossa kuvaat. Kyllä vaikeasti traumatisoitunutkin kykenee odottamaan elämältä asioita ja uskomaan tulevaan. Käpertyminen ei ole selviytymistä.

Siinä on se ero, että hän elää myös vaikeaa aikuisuutta eikä ole päässyt siksi kasvamaan pois traumoistaan. 

Omalla kohdalla on kyllä todettava, että ikävuodet 25-50 luulin olevani parantunut lapsuustraumoistani, kunnes vaikeat tapahtumat elämässä aktivoivat ne uudelleen. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun oikeasti parannan niitä perustusta myöten. Se ensimmäinen oli vain parantuneiden olosuhteiden onnenkantamoinen.

Minulta kuoli lemmikki vähän aikaa sitten ja voin sanoa, että se sattui ja sattuu enemmän kuin vanhempani kuolema kun olin parikymppinen. Tuo eläin oli minulle rakkaampi kuin kukaan ystäväni tai jäljellä oleva vanhempani. Olimme 24/7 yhdessä melkein 20 vuotta, opimme ymmärtämään toisiamme todella sujuvasti, ja tein kaikki päätökseni hänen etuaan ajatellen.

Ilmeisesti joidenkin keskustelijoiden mukaan minun tuskani elämäni rakkaimman tyypin menettämisestä on kuitenkin hyttysen ininää verrattuna siihen, jos joku synnyttää esim keskosen ja lapsi kuolee seuraavana päivänä? Eli jotenkin tuo päivän tunteminen on aina isompi juttu kuin vuosikymmenien kumppanuus, koska eläin on aina alempiarvoinen? Tai jos jollain on keh itys vamm ainen lapsi joka kommunikoi tai ymmärtää vähemmän kuin lemmikkini, niin hänenkin kuolemansa on automaattisesti isompi trauma, koska kyseessä ihminen? Ei mun mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Käsittelevät asiat erilailla. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin, toiset menevät eteenpäin. Miksi jotkut jatkavat aktiivista elämää jouduttuaan pyörätuoliin ja toisille se on maailmanloppu.

Traumatisoituminen on siitä vinkeä asia, että se voi tapahtua asiasta, joka objektiivisesti katsoen on jopa aivan mitätön. Toisaalta taas, traumatisoitumista ei välttämättä tapahdu, vaikka ihmistä kohtaisi objektiivisesti katsottuna joku karmea tragedia.

Mutta sitten kun traumatisoituminen on tapahtunut, niin sen aiheuttamat muutokset aivoissa ( jotka siis näkyvät tutkittaessa) ovat keskenään aivan samanlaiset, riippumatta siitä, aiheuttiko traumatisoitumisen "mitätön" vai " karmea" tapahtuma. 

Kyse ei ole itsesäälistä vaan trauma on periaatteessa aivovaurio. Miksi joku saa pahan vaurion jostain pikkujutusta ja toinen ei isostakaan niin siihen ei vielä ainakaan täydellistä vastausta ole. Ja varsinkin kokemusten vertailu ja "pahemmuusjärjestykseen" laittaminen on niin turhaa kuin olla voi.

Kaikella on mittakaavansa, eikä yksikään arvo ole absoluutio.

Kymmenellä tuhannella eurolla on täysin eri merkitys velkavankeudessa elävälle kuin miljardöörille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älykkyydelläkin varmasti osansa. 

Kyllä. Mitä enemmän olen näitä traumojensa invalidisoimia kohdannut, sitä isompana pidän älykkyyden roolia. En tunne ketään oikeasti fiksua, joka olisi jäänyt jumittamaan traumoihinsa. Aihe on varmasti jossain määrin tabu, mutta olisi ehkä ihan hyvä tunnustaa tämäkin tekijä. 

Minut on muutamassakin testissä todettu keskimääräistä älykkäämmäksi, mm olen Mensan jäsen. Ja silti olen traumatisoitunut hirveässä lapsuudessani, kas kummaa. 15 vuotta jatkuvan uhan alla eläminen, jopa hengen menettämisen pelkääminen päivittäin, on jättänyt jälkensä. En oikein tahdo kestää stressiä, uuvun herkästi, työkyky vähän niin ja näin. 

Sivusta sanon, että äly ei varmasti vaikuta siihen traumatisoituuko joku vai ei, mutta ehkä siihen, miten sen trauman tiedostaa, miten sitä käsittelee ja miten se näkyy. Älykäs esim. ehkä ymmärtää syy-seuraussuhteet eikä ehkä katkeroidu esim. vanhempaansa kohtaan samalla tavalla kuin tyhmempi. Älykäs voi myös löytää helpommin selviytymiskeinoja yms. Mutta juuri tuo stressinsietokyvyn ja jaksamisen heikentyminen voi hyvin olla semmoinen, missä se edelleen vaikuttaa. Nuohan ovat pitkälti hermostollisia asioita, eikä niihin älykkyys suoraan auta. Pitää korjata hermoston toimintaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisiä jotka kivenkovaan väittävät selvinneensä "rankasta lapsuudesta", omaavansa resilienssiä, mutta samalla he vähättelee muiden kokemuksia, he vertaavat kaikkien muiden elämänkokemuksia omiin kokemuksiinsa, eivät tunne empatiaa muiden vastoinkäymisiä kohtaan ja etsivät heikkouksia kaikista muista paitsi itsestään.

Esimerkiksi kaverini menetti teini-ikäisenä vanhempansa ja edelleen vuosikymmenien jälkeen hän ottaa sen oman kokemuksensa esiin aina jos jollain toisella on joku vastoinkäyminen ja alkaa selittää, miten toisen pitäisi selvitä tästä asiasta, kun hänkin kerran selvisi vanhempansa menetyksestä ja miten hän oli niin nuori sillin, mutta niin hän siitä vana selvisi. Hän siis käyt omaa kokemustaan läpi muiden kokemusten kautta uudelleen ja uudelleen.

Minä inhoan tuota omata-sanaa. Suora googlejenkkikäännös. Eikö itseään fiksuna pitävät osa

Miten omata liittyy googlejenkkikäännökseen? Ihan vanha suomenkielinen verbi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsittelevät asiat erilailla. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin, toiset menevät eteenpäin. Miksi jotkut jatkavat aktiivista elämää jouduttuaan pyörätuoliin ja toisille se on maailmanloppu.

 

Traumatisoituminen on siitä vinkeä asia, että se voi tapahtua asiasta, joka objektiivisesti katsoen on jopa aivan mitätön. Toisaalta taas, traumatisoitumista ei välttämättä tapahdu, vaikka ihmistä kohtaisi objektiivisesti katsottuna joku karmea tragedia.

Mutta sitten kun traumatisoituminen on tapahtunut, niin sen aiheuttamat muutokset aivoissa ( jotka siis näkyvät tutkittaessa) ovat keskenään aivan samanlaiset, riippumatta siitä, aiheuttiko traumatisoitumisen "mitätön" vai " karmea" tapahtuma. 

Kyse ei ole itsesäälistä vaan trauma on periaatteessa aivovaurio. Miksi joku saa pahan vaurion jostain pikkujutusta ja toinen ei isostakaan niin siihen e

Tämä on muuten totta, minulla on eräs trauma, joka ei monen mielestä varmaan ole "mitään", mutta se on trauma, joka on vaikuttanut esimerkiksi toimintakykyyni, vaikuttanut uneen, jaksamiseen ja kykyyn kokea mielekkäitä asioita. Tällaista traumaa minulla ei ole mistään muusta asiasta.