Ahdistaa olla tekemisissä äitini kanssa, kun hän tartuttaa katastrofiajattelunsa minuun

Vierailija kirjoitti:

Tunnustan, kun lapset menevät ilman minua mökille kertaan pellin laittamiset, jättäkää rakoa ettei tule häkää. Olen lapsesta asti puljannut puulämmityksen kanssa, lapset vasta kun ostimme vanhan mökin. Ja harvoin siellä ovat.  Samoin kertaan tuhka-astian ja paikan, mihin se viedään kansi päällä jos otetaan lämmintä tuhkaa. 

Se voi ärsyttää heitä mutta aikuisille sattuu näitä häkävahinkoja, oliko niin että jotkut kertakäyttögrillillä grillasivat teltassa ja kuolivat häkään.

Ja aikuiset ihmiset polttavat tuhkalla ( ja kynttilöillä)  talojaan ja parvekkeitaan.

Ei tämä ole edes paha. Mun isä on samanlainen vaikka oon mökkeillyt ikäni. Ei se edes ärsytä. Se on ihan eri asia kuin vaatia olemaan jatkuvasti tavoitettavissa ja hönkiä aikuisen lapsen niskaan niin, että tällä tulee nurkkaan ajettu olo ja mielenterveys on koetuksella. 

Vierailija kirjoitti:

Niinpä niin ,ja teistä lapsista ,jotka tänne kirjoitatte ärsyttävästä äidistänne, teistä ei ikinä tule samanlaisia. Vain teidän äitinne on se yksi äiti maailmassa,joka voi olla noin ärsyttävä.

 

Itse asiassa tämä on yksi suurista peloistani, en todellakaan halua olla hänen kaltaisensa ja pyrin hoitamaan elämän niin, ettei minusta sellaista tule. Itseni ja lasteni vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on katastrofiajattelustaan huolimatta ihan hyvää tarkoittava, eikä ole koskaan kritisoinut elämänvalintojani tms. Tuntuu ihan aidosti pitävän minusta, mutta välillä mietin, ettei hän oikeastaan edes tunne mua, kun ei jotenkin erota, että olemme eri ihmiset ylipäätään.

Jos äitini ei pidä jostain ruuasta, niin minäkään en pidä ja sillä sipuli, vaikka olisin miljoona kertaa sanonut sen olevan lempiruokaani. Näitä esimerkkejä olisi lukuisia ja mikään määrä vastaan väittämistä ei käännä hänen päätään. 

Joten aina kun äitini kertoo mistä pidän ja mistä en pidä, vastaan vaan "niinpä". Pääsee helpommalla. 

Onko muiden äideillä tällaista ja mistä tuo johtuu? 

On, joo. Jos ostaa mulle lahjan, niin ostaa jotain mistä itse pitää, vaikka meillä on täysin eri maku, kiinnostukset ja ajatusmaailma. Ei tosiaan tunnu erottavan, että olemme kaksi eri ihmistä. Kertoo rajattomuudesta, mikä taas kertoo narsismista, valitettavasti, enkä sano tuota siksi että se on muotidiagnoosi, vaan tämän asian kohdalla se on ihan totta.

Äärimmäisen raskas ihminen tuo äitisi. Hirveä energiasyöppö tosiaan. Jos mikään puhe ei auta, kuinka sinunkin meielnterveys kärsii tuosta sekoilusta, niin ottaisin ihan reilusti etäisyyttä. 

Mikä upea valtava äitien superjoukko onkaan kahde-kolmenkymmenen vuoden kuluttua ,kun olette sitten nykyisten äitienne ikäisiä. Se on ihan kuin paratiisissa lapsenne sit saa olla ja elää. Onnittelen!

Mä olen tuollainen kuin äitisi ja osaksi siksi olen lapseton. En ensinnäkään kestäisi sitä jatkuvaa huolta "mitä kaikkea voikaan tapahtua", ja toisekseen ei tulisi normaalia lasta minun seurassa. Kyseessä yleinen ahdistuneisuushäiriö, joka juontaa mulla jo lapsuuden hirveistä kokemuksista. Osin nonverbaalilta ajalta, joten terapiasta ollut vain rajallisesti apua. Lääkitys pitää pahimmat kuvitelmat poissa, joten se saattaisi auttaa äitiäsikin. Neuroottisuuden tasossa on ihan biologisiakin eroja, joten voi olla ihan synnynnäistäkin.

Mun mies on taas vastakohta. Minä tsekkailen nukkumaan mennessä saunan, että onhan varmasti pois päältä, kun hän taas jatkuvasti puskee pyykkikorin kiukaaseen kiinni huomaamatta edes koko asiaa, tai jättää usein uunin tai levyn päälle. Niitä sitten tarkastelen perässä myös..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä just kun on PAKKO vastata tai ainakin soittaa pian takaisin. Ihan vain kohteliaisuudesta, juu. Monta kertaa oon ollu niin väsynyt raskaan päivän jälkeen, että on noussut itku kurkkuun kun tiedän, että vielä pitää jaksaa soittaa äidille takaisin ja leikkiä pirteää.

Heti kysyy, oletko väsynyt, vaikka kuinka mielestäni onnistuin feikkaamaan ääneni pirteäksi ja kimeäksi. Kutsun tätä pikkuoravaääneksi. Missään nimessä ei saa olla ikinä väsynyt, koska se tarkoittaa syöpää ja aivohalvausta, syynä ei voi olla esimerkiksi tuplavuoro ja keskiyö. 

Samaistun niin paljon. Se ahdistus, kun tietää että nyt ei ole äiti hetkeen soittanut, että kohta se puhelu tulee ja siihen on pakko vastata, tai muuten sieltä tulee toinen, kolmas, neljäs puhelu, sitten tekstari, sähköpostia, mitä lie.

Kerran oli puhelin räjäytetty päiväunien aikana täyteen vieste

Samanlaista täällä. Mikähän tuon voi oikein selittää? 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

Tiedätkö, ensimmäistä kertaa muutamia päiviä sitten ajattelin, että voiko äiti olla jonkinlainen narsisti tms. persoonallisuushäiriöinen. Minäkin olen asettanut tiukempia rajoja kommunikoinnin suhteen, joten hän käy kyttäämässä pihallani. Oikeasti!

Olen muutenkin huomannut, että kaikenlainen rajojen asettaminen on vain bensaa liekkeihin. Esim. jos olen sanonut, että en ole tavoitettavissa kahteen päivään, pidän miniloman ja suljen puhelimeni, hurjistuu hullunmylly ihan uskomattomiin sfääreihin. 

 

En ole mikään lääkäri, joten en tietysti pysty diagnosoimaan mitään, mutta voin kyllä sanoa ettei tuollainen toiminta ole normaalia tai tervettä. Kun kirjoitit siitä, miten paljon ahdisti ja itketti kun äidille oli "pakko" soittaa, mietin vain omaa menneisyyttäni kun olin ihan samassa tilanteessa.

Tuo pihalla kyttääminen

Minä muutin enkä kertonut äidilleni uutta osoitettani, koska juurikin tuo pihalla kyttääminen ahdisti niin paljon eikä mikään sanominen saanut sitä loppumaan. Osoitetietoni on salaiset. Muutaman kuukauden meni ihan hyvin muuton jälkeen. Mutta sitten kun eräänä päivänä tulin töistä kotiin oli äitini siinä pihassa kyttäämässä asuntoni sisälle. Kävi ilmi, että hän oli eräältä ystävältäni onnistunut painostamalla onkimaan osoitteeni selville. Eli eipä auttanut muuttokaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on katastrofiajattelustaan huolimatta ihan hyvää tarkoittava, eikä ole koskaan kritisoinut elämänvalintojani tms. Tuntuu ihan aidosti pitävän minusta, mutta välillä mietin, ettei hän oikeastaan edes tunne mua, kun ei jotenkin erota, että olemme eri ihmiset ylipäätään.

Jos äitini ei pidä jostain ruuasta, niin minäkään en pidä ja sillä sipuli, vaikka olisin miljoona kertaa sanonut sen olevan lempiruokaani. Näitä esimerkkejä olisi lukuisia ja mikään määrä vastaan väittämistä ei käännä hänen päätään. 

Joten aina kun äitini kertoo mistä pidän ja mistä en pidä, vastaan vaan "niinpä". Pääsee helpommalla. 

Onko muiden äideillä tällaista ja mistä tuo johtuu? 

On, joo. Jos ostaa mulle lahjan, niin ostaa jotain mistä itse pitää, vaikka meillä on täysin eri maku, kiinnostukset ja ajatusmaailma. Ei tosiaan tu

Tämä on kiinnostava juttu, koska minunkin äidillä, joka on kuin aapeen äiti, on juuri tuota samaa mitä sinä kuvaat, lähtien lahjan ostamisista. 

Voisiko kuitata keskustelun ihan vaan huumorilla. Vai onko/saako olla sellaista enää olemassakaan?

Tyyliin: No ni mutsi, taas lähti käsistä. Koitas ny rauhoittua. Ja sit siirtyy seuraavaan aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko kuitata keskustelun ihan vaan huumorilla. Vai onko/saako olla sellaista enää olemassakaan?

Tyyliin: No ni mutsi, taas lähti käsistä. Koitas ny rauhoittua. Ja sit siirtyy seuraavaan aiheeseen.

Lievissä tapauksissa voi varmaan kuitata huumorilla, mutta en minäkään osaisi niin pahassa tilanteessa kuin aloittajan ja parin muun tässä ketjussa pelkällä huumorilla asiaan suhtautua.

Ne ymmärtää, joilla on samanlaista. Muut oikein ei. 

Olen kouluttanut vanhaa äitiäni, ettei joka päivä ja monta kertaa päivässä saa soittaa. En vastaa joka päivä. En pyöritä päivystävää puhelinpalvelua äidilleni. Tulee toisinaan myös pihalleni kyttään ja soittaan ovikelloa, jollen ole vastannut ja hänellä on joku muka niin tärkeä asia. 

Tuo lahjan ostamisjuttu on tuttua, osti minulle aina sellaisia lahjoja, joista itse pitää ja jollainen haluaisi minun olevan. Ei koskaan mitään oikeasti makuni mukaista. Onneksi ei enää jaksa ostella mitään.

Tuokin on tuttua, että tuntuu, ettei äitini tunne minua ollenkaan. On pitänyt aina käyttäytyä kuten äiti haluaa ja olla äidin kanssa samaa mieltä. Toisenlaisia tapoja ajatella ei ole hyväksytty. Itsensä jatkeena minua kuusikymppistä pitää vieläkin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluttanut vanhaa äitiäni, ettei joka päivä ja monta kertaa päivässä saa soittaa. En vastaa joka päivä. En pyöritä päivystävää puhelinpalvelua äidilleni. Tulee toisinaan myös pihalleni kyttään ja soittaan ovikelloa, jollen ole vastannut ja hänellä on joku muka niin tärkeä asia. 

Tuo lahjan ostamisjuttu on tuttua, osti minulle aina sellaisia lahjoja, joista itse pitää ja jollainen haluaisi minun olevan. Ei koskaan mitään oikeasti makuni mukaista. Onneksi ei enää jaksa ostella mitään.

Tuokin on tuttua, että tuntuu, ettei äitini tunne minua ollenkaan. On pitänyt aina käyttäytyä kuten äiti haluaa ja olla äidin kanssa samaa mieltä. Toisenlaisia tapoja ajatella ei ole hyväksytty. Itsensä jatkeena minua kuusikymppistä pitää vieläkin. 

Mistä tuo lahjajuttu ja muu vastaava voi johtua? Minunkin äiti nimittäin kuvittelee, että olen ihan samanlainen kaikessa kuin hän, pidän juuri samoista asioista kuin hän, ajattelen kaikesta samoin kuin hän ja jopa niin että minulla on melkein samat elämänkokemukset kuin hänellä. Vaikka tietenkin oikeasti olen hyvinkin erilainen ihminen, arvomaailmanikin on erilainen. Selitykseksi ei kelpaa, että äitisi nyt vain on narsisti. En pidä diagnoosien viljelystä ylipäätään ja lisäksi minusta joku diagnoosi ei edes selitä sitä että miksi. Diagnoosi vain kuvailee, että millainen. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä tuo lahjajuttu ja muu vastaava voi johtua? Minunkin äiti nimittäin kuvittelee, että olen ihan samanlainen kaikessa kuin hän, pidän juuri samoista asioista kuin hän, ajattelen kaikesta samoin kuin hän ja jopa niin että minulla on melkein samat elämänkokemukset kuin hänellä. Vaikka tietenkin oikeasti olen hyvinkin erilainen ihminen, arvomaailmanikin on erilainen. Selitykseksi ei kelpaa, että äitisi nyt vain on narsisti. En pidä diagnoosien viljelystä ylipäätään ja lisäksi minusta joku diagnoosi ei edes selitä sitä että miksi. Diagnoosi vain kuvailee, että millainen. 

Ei omaa äitiä ole pakko diagnosoida, eikä kukaan niin voikaan tehdä. Siksi sanon, että omalla äidilläni on "narsistisia piirteitä", koska se pitää paikkaansa myös ilman diagnoosia.

Lahjojen ostaminen oman eikä lahjan saajan mukaan kertoo juuri tuosta, että näkee lapsen itsensä jatkeena, ei omana yksilönään, ja pahoittelen nyt kun sanon sitä mitä et halunnut kuulla, mutta narsistiset piirteet ja ajattelutavat ovat ne jotka tuota aiheuttavat. Koska kyseinen lapsi on vain vanhemman jatke ja osa tätä, niin totta kai hänelle sopiva lahja on se, mitä vanhempi itse haluaa. Tällainen vanhempi ei itse asiassa todennäköisesti edes pysähdy miettimään "pitääkö lapseni tästä?", koska tämä vaatisi lapsen näkemisen erillisenä itsestään.

Sen sijaan lasta ostetaan vain ajatuksella "Onpa ihana (minun mielestäni)", kun ei osta lahjaa kenellekään erilliselle vaan itselleen, ei sen sopivuutta tarvitse miettiä,

Tällaisten vanhempien kohdalla lahja voi olla myös kiristämis/syyllistämisväline. Jos ei kelpaa, olet huono ja kiittämätön, etkö tiedä paljonko tämä maksoi?? Jos kelpaa, muista miten sait lahjan, ja olet sen vuoksi nyt myös jotain velkaa (ystävällisyyttä, sopeutumista, kestämistä, joustamista, sietämistä, käytännössä, et saa sanoa mihinkään vastaan vaan olet entistäkin enemmän linjassa vanhemman kanssa, muuten tulee huutia.)

Tuohan kuulostaa ihan yleistyneeltä ahdistuneisuushäiriöltä. Se on ihan diagnoosi, googletahan. Siihen on olemassa lääkitystä ja terapiaa, mutta motivoituuko äitisi niihin, jos pitää huoliaan oikeutettuna, on eri juttu. Työn kautta on tästä tietoa/kokemusta.

Kiitos tästä ketjusta. Minulla on ihan samanlainen äiti. Maanisen soittelun on onneksi jo lopettanut, mutta ensimmäisinä vuosina itsenäisesti asuessani saattoi äiti soittaa päiväunieni aikana 40 kertaa, sukulaiset pari kertaa ja viesteissä äiti harkitsi jo poliisille soittamista. Olin siis torkkunut jopa 30 minuuttia. Ehkä tällaisen ymmärtäisi, jos olisin jotenkin holhouksen tarpeessa, mutta olen aina ottanut ikätasoisesti vastuuta enkä ole koskaan käyttänyt mitään päihteitä. Edelleen ahdistun, jos joku pommittaa vaikka työpuhelintani ja tekee mieli huutaa, että jos en vastaa, niin en vastaa, yritä vaikka tunnin päästä uudelleen.

Katastrofiajatuksilla ja holhouksella äiti ei osoita välittämistä minusta, vaan välittää vain siitä, ettei hänellä itsellään tulisi paha mieli tai ehkä ettei hän muiden silmissä vaikuttaisi huonolta. Tuntuu ristiriitaiselta, että äiti muistuttaa minua (lähes 4-kymppistä yliopistokoulutettua ja työelämässä edennyttä) siitä, että älyän varmasti laittaa pakkasella pipon, etten saa aivokalvontulehdusta ja keuhkokuumetta ja kuppaa, mutta henkistä tukea en ole koskaan saanut äidiltäni edes yhtä sekuntia. Olen lapsena kokenut oman vanhemman vakavan sairauden, ollut koulukiusattu, minua on petetty parisuhteessa ja olen kärsinyt synnytysmasennuksesta, jotain mainitakseni, mutta äidin kanssa ei ole mistään voinut puhua puolella sanallakaan. Sen sijaan suurin huolenaihe on se, että varmaan tyhmyyttäni ajelen kesärenkailla keskellä talvea tai putoan lomareissulla laivan kannelta. Ettei nyt vaan sattuis mitään, mutta kun on sattunut jo aika paljon.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä ketjusta. Minulla on ihan samanlainen äiti. Maanisen soittelun on onneksi jo lopettanut, mutta ensimmäisinä vuosina itsenäisesti asuessani saattoi äiti soittaa päiväunieni aikana 40 kertaa, sukulaiset pari kertaa ja viesteissä äiti harkitsi jo poliisille soittamista. Olin siis torkkunut jopa 30 minuuttia. Ehkä tällaisen ymmärtäisi, jos olisin jotenkin holhouksen tarpeessa, mutta olen aina ottanut ikätasoisesti vastuuta enkä ole koskaan käyttänyt mitään päihteitä. Edelleen ahdistun, jos joku pommittaa vaikka työpuhelintani ja tekee mieli huutaa, että jos en vastaa, niin en vastaa, yritä vaikka tunnin päästä uudelleen.

 

Katastrofiajatuksilla ja holhouksella äiti ei osoita välittämistä minusta, vaan välittää vain siitä, ettei hänellä itsellään tulisi paha mieli tai ehkä ettei hän muiden silmissä vaikuttaisi huonolta. Tuntuu ristiriitaiselta, että äiti muistuttaa minua (lähes 4-kymppistä yliopistokoul

Varsin ikävä tilanne. Tulee mieleen, että tällainen äiti on emotionaalisesti ihan kyvytön. Ja lapsi joutuu tällaisen äidin kanssa kuin aikuisen rooliin äidin ottaessa (emotionaalisesti) kuin lapsen roolin. Raskasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluttanut vanhaa äitiäni, ettei joka päivä ja monta kertaa päivässä saa soittaa. En vastaa joka päivä. En pyöritä päivystävää puhelinpalvelua äidilleni. Tulee toisinaan myös pihalleni kyttään ja soittaan ovikelloa, jollen ole vastannut ja hänellä on joku muka niin tärkeä asia. 

Tuo lahjan ostamisjuttu on tuttua, osti minulle aina sellaisia lahjoja, joista itse pitää ja jollainen haluaisi minun olevan. Ei koskaan mitään oikeasti makuni mukaista. Onneksi ei enää jaksa ostella mitään.

Tuokin on tuttua, että tuntuu, ettei äitini tunne minua ollenkaan. On pitänyt aina käyttäytyä kuten äiti haluaa ja olla äidin kanssa samaa mieltä. Toisenlaisia tapoja ajatella ei ole hyväksytty. Itsensä jatkeena minua kuusikymppistä pitää vieläkin. 

Mistä tuo lahjajuttu ja muu vastaava voi johtua? Minunkin äiti nimittäin kuvittelee, että olen i

Teillä tuo rajoittuu sentään lapsuudenkotiin. Mulle on jopa oma työkaveri tunnustanut, että hän alkaa jotenkin kuvitella että elän hänen päänsä sisällä 😅 Ja sitten hän kiukuttelee minulle, kun en toimikaan hänen ajatustensa mukaisesti, vaan olen "hankala". Vaikka kyse on pelkästään siitä, että hän ei puhu vaan olettaa asioita ja mitä enemmän hän tuskastuu täysin puuttuviin ajatustenlukukykyihini, sitä enemmän otan etäisyyttä kys. henkilöön...

En ehtinyt lukea koko ketjua läpi, mutta luepa Tunne lukkosi -kirja tai tee tunnelukkotesti netissä, ja houkuttele sitten äitisikin lukemaan.

Nimim. Akateemisen äidin omaishoitaja 24/7 terveitä rajoja etsimässä