Kuinka kauan burn-outista toipumiseen menee?

Ei siitä ennalleen toivu. Mutta johonkin järkevään kuntoon meni abt 2v, uusiutuu kyllä helposti. 

Saman verran kuin sen syntymiseen. Eli mitä kauemmin huonoa työtilannetta jaksaa ennen romahdusta, sitä kauemmin palautuminen kestää. Kun taas ne, jotka ei kestä juuri mitään, kuitenkin myös toipuvat nopeasti. 

Ex työkaverilta meni luokkaa 3 v. Sitten oli duunissa suhteellisen normaalisti reilut 2 v päätyen kesken työpäivän lataamoon. Palasi töihin 2 v jälkeen, mutta ei edelleenkään ole entisellään. Kysymys on joka tapauksesa vuosista, ei kuukausista.

Ei siitä toivu ikinä, itsellä jatkunut jo 15 vuotta.

on.

Miksi haluat tietää?

Itselläni ei ole ollut, mutta tunnen muutaman kollegan. Kaikilla tuntemillani on kroonistunut, eli siitä ei toivu entiselleen.

Ja palstapersulle tiedoksi: Burnout on todellinen tilanne. Se ei ole luulottelua eikä työnteon välttelyä. Ei myöskään sama kuin päihdeongelma.

11. vuosi menossa.

Ei siitä toivu.

Toipuu siitä jos löytää keinot.

7 vuotta itselläni meni, ennen kuin tunsin voimieni ja ilon palanneen elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Toipuu siitä jos löytää keinot.

Vinkkejä otetaan vastaan.

Mulla oli noin 15 vuotta sitten työperäinen burnout. 5 kk tarvitsin sairaslomaa, jonka aikana ja jälkeenkin psykoterapiaa, jotta toivuin takaisin työkuntoon. 

Mutta mutta. Ei minusta koskaan ole tullut enää samanlaista kuin olin. Mulla on vieläkin taipumusta, että aivot pelkää uutta ylikuormittumista niin paljon, että helposti lyövät liinat kiinni jos tulee vähänkään enempää kuormitusta. Esim. töissä kiireellinen tai erityisen haastava tehtävä, ja minun on äärimmäisen vaikea pakottaa itseni tekemään sitä, koska ne loppuunpalamiselta suojelevat mekanismit saa prokrastinoimaan, välttämään uhkaavaa tehtävää. En ole tähän ongelmaan keksinyt parempaa keinoa kuin alkoholi. En ota siis työpäivän aikana, mutta työn jälkeen teen kotona illalla sen pelottavan työn, muutaman kaljan voimin. Kalja laskee ahdistusta ja pelkoa sen verran, että pystyn tarttumaan toimeen. Onneksi tätä ei tarvi usein tehdä, ehkä kerran kuussa.

Ja myös, olen nykyään ihan keskinkertainen tekijä vaan, koska en pysty venymään ja tekemään ylitöitä mitä alallani odotetaan, enkä painamaan kovaa tahtia. Ennen burnoutia olin guru ja sankari, palkittiin useita kertoja kuukauden tai vuoden onnistujana, nousin tosi nuorena hyvään asemaan jne. Nyt olen sitten keski-ikäinen perustekijä, kun ei enää hermot muuta kestä.

Ei siinä mene kun muutama sekunti ja renkaat on lämpöiset ( kun väri on vaaleanharmaa) sitten siitä vaan hissukseen kohti lähtövaloja. Tavallisella renkaalla burnis ei ole kannattavaa 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole ollut, mutta tunnen muutaman kollegan. Kaikilla tuntemillani on kroonistunut, eli siitä ei toivu entiselleen.

Ja palstapersulle tiedoksi: Burnout on todellinen tilanne. Se ei ole luulottelua eikä työnteon välttelyä. Ei myöskään sama kuin päihdeongelma.

Joo, on se tietysti näinkin. Mutta pössyttelevällä halvan hanaviinin palstavasurilla puolestaan vuorottelee burnout ja boreout joka toinen päivä.

Ehkä siitä paranee sitten eläkkeellä.

Pelottaa tämä asia myös, sillä viimeisen 3v aikana olen joutunut itse huolehtimaan aikuisista perheenjäsenistäni, kouluttautumaan uudelle alalle Koronan vuoksi, kouluttautumisen ohella tekemään töitä koska asuntolaina, ottamaan kotitöistä ja puolisostani vastuun koska puolisoani kohtasi suuri suru. Ja olen alle 30v nainen. Sairaslomaa tarvisin, mutta en kehtaa ottaa, sillä häpeäisin itseäni laiskottelusta firman piikkiin. Tuntuu, että tämän pitkäaikaisen stressin vuoksi ÄO on laskenut 50%, enkä kestä enää yhtään kuormitusta.

 -ohis

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole ollut, mutta tunnen muutaman kollegan. Kaikilla tuntemillani on kroonistunut, eli siitä ei toivu entiselleen.

Ja palstapersulle tiedoksi: Burnout on todellinen tilanne. Se ei ole luulottelua eikä työnteon välttelyä. Ei myöskään sama kuin päihdeongelma.

Itse sairastuin noin 2,5 vuotta sitten enkä ole vieläkään täysin kunnossa. Meni pitkään ennen kuin tajusin että se loputon väsymys ja ahdistus mikä ei viikonloppujen levon jälkeenkään hävinnyt oli paljon vakavampaa kuin pelkkää univelkaa. Korona-ajan etätyöt vain lisäsivät sitä ahdistusta. Tyypillisen tunnollisena ja ahkerana työntekijänä halusi kuitenkin tehdä työnsä mahdollisimman hyvin mikä sekään ei ollut hyvä juttu.

 

Aivoille tulisi antaa tuon stressin sijaan jotain hyvää ja itse olen huomannut että esim. lempimusiikin kuuntelu vaikuttaa aivoissa miellyttävän kemiallisen reaktion mikä parantaa olotilaa. Muita keinoja esim. kävely rauhallisessa ympäristössä, piirtäminen, maalaus, tanssiminen jne. Kaikenlaisten stressiä aiheuttavien asioiden välttely ja toisaalta sellaisen toiminnan tekeminen josta nauttii parantaa olotilaa.

Mun työuupumuksesta on n. 15 vuotta, mutta en ole edelleenkään entiseni ja olen jo luopunut toivosta, että koskaan palaisinkaan semmoiseksi energiapakkaukseksi, joka olin. Pystyn tekemään töitä (olen korkeasti koulutettu ja aika vaativalla alalla), mutta kuormitun helposti ja siksi joudun tekemään työn aika kevyellä otteella. En voi enää olla kunnianhimoinen ja opiskella koko ajan uutta. Enkä ole enää se paras. Itse asiassa taidan olla aika huono, koska minut irtisanottiin tänä keväänä. Nyt yritän kerätä voimia kuntoilemalla ja syömällä niin terveellisesti kuin tässä masennuksen tilassa pystyn. Uskoisin, että hyvä fyysinen kunto auttaisi myös mieltä tervehtymään ainakin jossakin määrin.

5 kuukautta meni mulla, että pystyin menemään taas töihin, ja silloin tein vain 25 tuntia viikko. Työn kuva vaihtui täysin myös. En pysty tekemään 100% työaikaa enää, en edes 80%. Haluan tehdä työtä kyllä, mutta en liikaa enkä niin että siihen menee kaikki voimat.

Burniksen oireet olivat lähinnä hirvittävä stressi mikä ei lakannut hetkeksikään ja muuttui hyvin keholliseksi, olin siis paniikissa koko ajan. En tajunnut että voin mennä saikulle, irtisanouduin, sitten olin vain työtön joitain kuukausia, kunnes tunsin olevani taas valmis töihin.

Työttömyydestä siirryin keikkailemaan 16 tuntia viikossa, kuukauden päästä vaihdoin tuohon 25 h työaikaan toisessa yrityksessä. Työ oli luonteeltaan hyvin fyysistä ja koen että se paransi tuota henkistä tilannettani paljon.

Sitten menin taas 80% sijaiseksi toiseen paikkaan ja olenkin jaksanut nyt vaihtelevan hyvin, kun olen saanut määritellä, mitä vuoroja teen. En kestä enää mitään velvollisuuksia ennen puoltapäivää. Olen itse nämä kaikki jaksamishavainnot itsestäni tässä vuoden aikana tehnyt, ja uskon että voin jatkaa työelämässä, kunhan langat ovat omissa käsissäni tekemäni työn määrän ja aikojen suhteen.