Kuinka kauan burn-outista toipumiseen menee?

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Menin töihin, esitin siellä niin normaalia kuin pystyin. Sanoin, että toki hoidan jotain, mutta joko se jäi kesken tai en aloittanut edes.

Kävin itkemässä vessassa monta kertaa päivässä. Kotona makasin muut ajat kuin ihan välttämättömät sängyssä. Eli tilasin monta kertaa viikossa Happy mealit lapsille ja iltapesut hoidin myös. Muut ajat lapset tuijotti telkkua tai tablettia.

En jaksanut puhua kenellekään tai peseytyä itse. Viikonloput makasin sängyssä koko päivän. Mies hoiti kaiken. 

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Nro 43 vastaa. Eli töiden jälkeen ja viikonloppuisin kirjaimellisesti makasin sängyssä suurimmaksi osaksi. Oli esim radiota päällä tai äänikirjaa tai tv-sarja vaikka en niihin jaksanutkaan keskittyä. Ruokaa en tehnyt moniin moniin kuukausiin, pelkkä ajatuskin siitä oli ylivoimainen. Siivousten välit piteni viikkoihin ja silloin kun siivosin, niin en jaksanut imuroida edes koko kaksiota kerralla, kun voimat loppui. Suihkussa käynti otti koville, ja kädet väsyi hiuksia pestessäkin niin, että piti levätä välillä. Olin siis fyysisestikin aivan loppu. Sitä vain oli kotona sellaisessa "koomassa", lepäsi lepäämästä päästyään. Olin todella typerä, kun en hakenut apua ja sairauslomaa ajoissa. En muka kehdannut... 🙄

Kyllä siinä viikkoja meni, että sai niitä voimia takaisin niin, että jaksoi edes jotain tehdä. Mutta vieläkin puolen vuoden jälkeekin joudun lepäilemään päivittäin pitkälläni ihan peruskotihommien jälkeen. Edelleenkään en montaa asiaa jaksa yhtenä päivänä tehdä. Esim kaupassa käynti, tiskaus ja siivoaminen yhden päivän aikana vie jo voimat.

Mutta eihän kenenkään tietenkään pidä verrata omaa vointiaan muiden vointiin arvioiden, että missä on menossa tai miten pitkälle pystyy vielä pingottamaan. Se viimeinen niitti saattaa tulla nopeamminkin kuin uskookaan, ja jotkuthan tyyliin romahtaa suorilta jaloilta, kun stoppi on niin yht'äkkinen. Toiset taas hiipuu pikkuhiljaa aivan loppuun. Ja sitten on kaikki näiden välimaastot. On vain hölmöä vetää itseään niin piippuun, että on jo siinä romahduspisteessä. Jos huomaa itsessään  varoittavia merkkejä, esim kivat harrastukset jää pois tai arkirutiinit tuntuu jo vaikeilta suorittaa yms, niin siihen pitää jo herätä.

Me ollaan kaikki niin yksilöllisiä, että kunkin on kuunneltava vain sitä omaa kehoaan ja mieltään, ja toimittava sen mukaan. Kaikenlainen vertailu "olenko vielä samassa jamassa kuin tuo tai tää", ja sen mukaan ajattelu ja meneminen on todella pahasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Menin töihin, esitin siellä niin normaalia kuin pystyin. Sanoin, että toki hoidan jotain, mutta joko se jäi kesken tai en aloittanut edes.

Kävin itkemässä vessassa monta kertaa päivässä. Kotona makasin muut ajat kuin ihan välttämättömät sängyssä. Eli tilasin monta kertaa viikossa Happy mealit lapsille ja iltapesut hoidin myös. Muut ajat lapset tuijotti telkkua tai tablettia.

En jaksanut puhua kenellekään tai peseytyä itse. Viikonloput makasin sängyssä koko päivän. Mies hoiti kaiken. 

Eipä kovin hääppöistä elämää ollut. Voin noin vuoden todella huonosti ennen romahdusta. Sitä ennen oli jo muutenkin pitkittynyt stressi usean vuoden, perheenjäsen kuoli todella raa'alla tavalla ja asia oli keskeneräinen pitkään. 

6kk - 2 v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun aivot menee rikki, ne menee lopullisesti rikki. Niissä tapahtuu sellaisia peruuttamattomia fysiologisia ja hormonaalisia muutoksia, että siitä ei toivu ikinä. Mutta burnoutin kanssa oppii elämään kun on armollinen itselleen ja hyväksyy sen, että ei kykene suoritamaan enää puoliakaan siitä mitä ennen ilman vakavia terveydellisiä seuraamuksia.

Ei. Ei tule enää samanlaista ihmistä koska tuo kokemus on muuttanut käsityksiäsi. Jos unohdat ne, palaat ehkä samanlaiseksi mut aina ne ovat muistissa. Niiden kanssa täytyy vain kehittyä elämässä ja oppia vetämään rajat sekä tunnistaa omat voimavarat eikä yliarvioida niitä enää missään vaiheessa.

 

Ei se riipu kokemuksesta vaan on fyysinen todellisuus. Keho ei anna tehdä, alkaa kaatuilla, törmäillä seiniin ja lopulta tippuu tajuttomana tai on lataamoreissu edessä vielä tuon jälkeen. Sitä ei kierretä millään mielikuvaharjoitteilla tai tsemppaamalla. Päässä sammuu kaikki, keho lopettaa toiminnan, on rikki ihan konkreettisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Paljon todella hyviä kommentteja

"Burn out auttoi myös tunnistamaan sen, että mikään ei ole niin tärkeää kuin oma terveys. Ja että minulla on se selkäranka ja rohkeus, milloin tahansa lähteä koska oma terveys on tärkein. Rahalla ei tee mitään ilman terveyttä ."

Tämä on totta, uskokaa, älkää upotko siihen suohon.

 

Joo. Ja parempi vaikka työttömänä kelan rahoilla, jos se itselle sopii. Voi tulla yhteiskunnallekin halvemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Minullekin se "en tehnyt mitään" tarkoitti kirjaimellisesti, että en tehnyt mitään ellei ollut ihan pakko. Makasin sängyssä kaiken vapaa-ajan, kun ei ollut pakottauduttava johonkin (eli töihin tai käytettävä koiraa ulkona). Minulta kysyttiinkin kerran, että jaksanko tehdä töistä päästyäni muuta kuin maata sohvalla telkkaria katsoen, niin en kehdannut vastata, että en jaksa tehdä edes sitäkään. Ajattelin olevani maailman ainoa ihminen joka makoilee päivät ja illat pitkät vaan sängyssä, mutta en "onneksi" ollutkaan, kun on täällä näköjään muitakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon todella hyviä kommentteja

"Burn out auttoi myös tunnistamaan sen, että mikään ei ole niin tärkeää kuin oma terveys. Ja että minulla on se selkäranka ja rohkeus, milloin tahansa lähteä koska oma terveys on tärkein. Rahalla ei tee mitään ilman terveyttä ."

Tämä on totta, uskokaa, älkää upotko siihen suohon.

 

Joo. Ja parempi vaikka työttömänä kelan rahoilla, jos se itselle sopii. Voi tulla yhteiskunnallekin halvemmaksi.

Tämä on se kamalin ajatus, kun olen tottunut tietynlaiseen elämäntasoon. Mutta jos pitää valita sen väliltä, että kuoleeko vai elääkö vähällä rahalla, niin valitsen jälkimmäisen. 

Sain kolme vuotta sitten raivokohtauksen töissä. Jälkeenpäin kuulin mitä olin huutanut, en muistanut tilannetta. Saikkkua, lääkkeitä, kuntoutusta, terapiaa. Kaiken keskellä rassasi työterveysneuvottelut, sairauspäivärahan hakeminen, työnantajan vedätysyritykset, kuntoutustuen hakeminen, KELA-korvausten haku. Kaikenlainen lappulippujen (sähköisesti) täyttäminen. Aikojen tilaaminen psykologille, lääkärille, laboratorioon. Myös fyysisiä sairauksia hoidettiin.  Tuntui, että kun on heikoimmillaan, pitää puskea koneistossa, yksin. Se päivä kun sain osatyökyvyttömyyseläkkeen oli helpotus. Nyt käyn töissä 50%, entiselleni en tule, mutta välillä on normaali olo. Lääkitystä haluaisin vähemmäksi, turruttaa ja kaventaa tunteita.

Mä paloin loppuun gradua ja yötyötä yhtä aikaa tehdessä. Samaan aikaan syntyi lapsi. Siinä tuli siihen päälle avioero 6 v sitten ja rankka oikeusprosessi. Jätin gradun kesken. Meni valmiiksi pedattu jatko-opiskelupaikka. Ja työt lopetin, eikä uutta työtä ole. Nyt työttömänä, keski-ikäisenä ja yksinasuvana oon kuitenkin elämääni tyytyväisempi kuin koskaan. Yleisin tunne on rauha. Ensimmäistä kertaa huolehdin terveydestäni ja liikunnasta. Vielä parannettavaakin, kuten unirytmi. Sanoisin, että olen toipunut. En kuitenkaan pysty enää palaamaan suorituskeskeuseen elämään, ja itseään pitää kuulostella ja kohdella kuin ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Nro 43 vastaa. Eli töiden jälkeen ja viikonloppuisin kirjaimellisesti makasin sängyssä suurimmaksi osaksi. Oli esim radiota päällä tai äänikirjaa tai tv-sarja vaikka en niihin jaksanutkaan keskittyä. Ruokaa en tehnyt moniin moniin kuukausiin, pelkkä ajatuskin siitä oli ylivoimainen. Siivousten välit piteni viikkoihin ja silloin kun siivosin, niin en jaksanut imuroida edes koko kaksiota kerralla, kun voimat loppui. Suihkussa käynti otti koville, ja kädet väsyi hiuksia pestessäkin niin, että piti levätä välillä. Olin siis fyysisestikin aivan loppu. Sitä vain oli kotona sellaisessa "koomassa", lepäsi lepäämästä päästyään. Olin tod

Mulla napsahti just aika suorilta jaloilta. Aloin usean muun tavoin itkeä konttorinnurkassa, enkä sitten saanut sitä itkua loppumaan. Tyyliin viikkoon. 

Onneksi selvisin aika lyhyellä saikulla ja korjasin tuosta pian työsopimusta vähempiin tunteihin, mikä auttoi jo paljon. Jos olisi ollut etätyöaika, olisikin ollut iso riski että itkeskelee vain töitään tehdessä ja ehtii pahaksi olot. Omalla vanhemalla oli aikanaan pahempi burnout ja melkein vuoden sairaslomat. 

Ei kannata testata rajoja, ei voi etukäteen tietää miten juuri oma kroppa reagoi. Toisaalta omasta nurjertumisestani olen jopa osin kiitollinen, opetti ihan tarpeellista nöyryyttä ja jeesusasenteesta luopumista. Eikä tarvitse enää olla paras, kunhan suunnilleen pärjäilee. 

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Mulla se tuli hitaasti hiipien. Pystyin loppuun asti tavallaan pitämään kasvoni ja esittämään normaalia, mutta työ ei enää sujunut. Koodaan työkseni. Menin koneelle normaaliin aikaan, oli kovat tavoitteet mitä teen, mutta en vaan pystynyt. Pakkomielteen omaisesti poikkesin koodaamisesta twitteriin, tai tänne Vauvalle, tai lukemaan verkkohesaria, ihan mitä vaan. Mulla ei ollut tällaisia ongelmia koskaan ennen, vaan olin tehnyt aina työaikana tunnollisesti työtä. Nyt prokrastinoin eli vitkastelin pakkomielteisesti. Prokrastinoin myös lukemalla artikkeleita ja jopa kirjoja prokrastinaatiosta työaikana :D En ollenkaan tajunnut, että ongelmani olisi burn-out. Minä ajattelin, että se on vaan se prokrastinaatio, jota nyt moni varmaan kokee jossain vaiheessa, ehkä vähän leipääntyessään työhönsä kun sitä on vuosia tehnyt.

Sitten kun olin päiväni vältellyt työtä noin, vaikka pohjimmiltani olisin halunnut tehdä työtä, täytyi toki venyä illalle ja yölle, koska pakkohan ne työt on tehdä. Usein vitkastelu jatkui, kunnes kello oli jotain 22 tai 23, jolloin lopulta deadlinepaine sai aikaan niin kovan paineen, että sain pakotettua itseni tekemään sen työn. Kovalla ahdistuksella ja tuskalla, mutta kuitenkin. Joskus kaljan avullakin. Unet jäi muutamaan tuntiin yössä, koska tosiaan jouduin tekemään sen työpäiväni yöllä, minkä lisäksi päivät lusin toimistolla teeskentelemässä työntekoa ja välttelemällä työn tekemistä. Itsekin uskoin että olen lähinnä laiska. Minua ei esim. itkettänyt tai ollut muutenkaan edes erikoinen mieliala. Olin normaalin sosiaalinen, rento, osallistuin keskusteluihin innokkaasti palavereissa. Oikeastaan kompensoin oikean tekemisen puutetta sillä, että hakeuduin suunnittelukokouksiin ja koulutuksiin jne, annoin sillä itsestäni ahkeraa ja innostunutta kuvaa, peittääkseni sitä että en enää saanut oikein aikaan itse työtä. 

Lopulta vaan sitten kävi niin, että edes deadlinepaine ei riittänyt, että olisin saanut työtä tehtyä. Yritin kompensoida edelleen teeskentelemällä tosi osallistuvaa ja aktiivista, mutta lopulta projektista jossa olin ilmoitettiin minun esimiehelleni, että työpanokseni ei ole sellainen, mitä ihmiseltä minun koulutuksella ja kokemusvuosilla voidaan edellyttää. Sain kirjallisen varoituksen. Kieltäydyin työterveyshuollon tukitoimista, ja sanoin että kaikki on ok. Valitin että siinä projektissa oli vikaa, sen vetämisessä ja tehtävien jakamisessa. Hyökkäsin puolustautuakseni. Mutta ymmärsin samalla, että en osaa itse ratkaista tätä ongelmaa ja tulen saamaan potkut hyvin pian. 

Loppujen lopuksi ratkaisin ongelmani itse, mutta se vaati työpaikan vaihdon, jolloin sain ottaa rennosti jonkin aikaa irtisanomisen jälkeen ja ennen uuden työn alkamista, ja uudessa työssäkin oli aika pitkään perehdytystä ja muuta, missä ei ollut vielä tulospainetta. Kyllä uudessa työssäkin oli taistelua ja on oikeastaan vieläkin, että saa tehtyä, koska kaikki työt joista odotetaan tulosta ahdistaa. Mutta olen pystynyt toistaiseksi riittävällä tasolla tekemään. Täytyy vaan varoa, etten kuormita itseäni yhtään millään ylimääräisellä. 

Auttoi kun pidin pitkän sapatin (onneksi oli mahdollisuus), vaihdoin työtehtäviä ja luovuin erinäisistä urapolkuun ja ikään liittyvistä ulkokohtaisista tavoitteista. Välillä edelleen tuntuu, että alisuoritan, mutta tuntuu myös tarve siihen. En halua ottaa riskiä uuteen totaalikosahtamiseen. Yritän olla tyytyväinen siihen, että 30h työaika kevyehkössä työssä sujuu. 

On tää hirveätä miten ihmisiä kaatuu ja miksi? Mikä tähän johtaa? Kasvatus? Yhteiskunnan paine? 

M E N E   T Ö I H I N

Vierailija kirjoitti:

Miten teidän romahtaneiden päivät kului? Antakaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun "en tehnyt mitään" on monille niin eri asia. Osaisi edes vähän suhteuttaa tätä omaa vointia. Ja menikö siinä pahimmassa jamassa miten pitkään? 

Jos muistelen romahdusta edeltäviä aikoja, niin päivät, viikot ja kuukaudet etenivät sumuisina, kuin jatkuva krapulatila olisi ollut päällä. Fyysisesti olo oli voimaton ja hutera, flunssia ja vaivoja tuli normaalia helpommin, tuntui että niinä vuosina vanhentui tuplanopeudella.

Yksityiselämässä suhtautumisen asioihin oli välinpitämätöntä, näköalatonta, ajoittain edesvastuutonta. Alkoholista yritin ajoittain etsiä helpottajaa, turhaan toki. 

Mistään ei osannut nauttia, elämässä ei ollut värejä, iloa tai rakkautta (vaikka oikeasti olisi ollutkin), mikään ei tuntunut oikein miltään. Jos elämäntilanne olisi mahdollistanut, olisi tehnyt mieli lähinnä nukkua, nukkua ja vielä kerran nukkua, toisaalta nukahtamisen kanssa oli suuria ongelmia. Usein nukkui joko aivan liian paljon tai aivan liian vähän. 

Töissä olin vielä uupumuksen alkuaikoina (vuosia) ylitunnollinen suorittaja, lopulta kyyninen alisuorittaja, jonka luovuus ja optimistisuus olivat kadonneet, jota ei kiinnostanut enää pätkääkään ammatillinen kehittyminen tai ammatilliset asiat. Pinna oli luonnollisesti töissäkin lopulta herkemmällä, vastoinkäymisten sietokyky ja ongelmanratkaisukyky huomattavasti alentuneet. Ihan kuin olisi taantunut älyllisesti, ehkä taantuikin. 

Jokaiselle samassa tilanteessa kamppailevalle suosittelen, että hakekaa apua matalalla kynnyksellä, vaalikaa terveyttänne kaikin keinoin, vaihtakaa rohkeasti ammattia tai lähtekää opiskelemaan, ottakaa vuorotteluvapaata, hakeutukaa lääkäriin heti kun oireita alkaa ilmaantumaan, älkää vajotko syvään päätyyn, ihmiset eivät kauaa muistele sorvinsa ääreen "sankareina kuolleita", itsellenne vain kaivatte kuoppaa. 

Asiat, joita kohtaan osoittaa suurta ymmärtämättömyyttä, voivat olla jo nurkan takana. Tämä niille, jotka ...

Tunti.

Neljä vuotta meni. Nyt olen täysin työkykyinen. 

Ja miten?? Kertokaa miten?? Mitään apua ei saa mistään!