Kuinka kauan burn-outista toipumiseen menee?

Vierailija kirjoitti:

7 vuotta itselläni meni, ennen kuin tunsin voimieni ja ilon palanneen elämääni.

Lähes sama juttu. Karmivaa aikaa.

Riippuu aika monesta asiasta. Fyysisesti toipuu aika nopeastikin, psyykkinen puoli voi kestää kauemman ja vaatia esim. terapiaa että alkaa ongelmat ratketa. 

Itse paloin loppuun it-alalla, meno oli hurjaa ennen kun tuli stoppi. Nukuin vain 3-4 tuntia yössä, muuten tein töitä, viikonloppuna välillä "nollasin aivot" viinalla. Tiimissä oli muitakin kaltaisiani, ja me naureskeltiin sitä kuka on laittanut koodia sisään versionhallintaan klo 4 aamuyöstä, kenen kädet oli turvonnut selittämättömästi ja lääkäri oli sanonut että syynä on luultavasti stressi, kuka joutui tarkistelemaan että hella on pois päältä 10 kertaa kotoa lähtiessä koska aivot oli niin "toasted" kovasta duunin painamisesta. Koska oli muutama muukin työnarkomaani, minä aloin pitää sitä paitsi normaalina, myös välttämättömänä: tällä alalla ja tässä tiimissä ei pärjää, jos ei tee noin. Ja omalla sairaalla tavallaan siitä tulee myös lopulta riippuvaiseksi, kun esim. unettomuus ei enää aiheutakaan väsymystä, vaan melkein maanisen ylipirteän tilan jossa on levoton ja haluaa tehdä lisää ja lisää. Jaksoin tuota lähes 10 vuotta, sitten tuli stoppi ja eräänä aamuna en pystynyt kuin itkemään, eikä mikään sisäinen puhe, että nyt tartut työtehtävään ja alat tehdä auttanut. Mieli ei totellut, tuli vain itku.

Fyysisesti työterveyden yleislääkäriltä saamani viikon saikku ja hyvät unet uni- ja rauhoittavien lääkkeiden tukemana palauttivat voimat aika hyvin. Mutta sairas asenne ei ollut poistunut mihinkään. Ajattelin, että tarvittaessa syön loppuikäni niitä lääkkeitä, kunhan edes niiden avulla saan painaa töitä kunnolla. Työterveyslääkäri vaan ei määrännyt niitä lisää, vaan lähetti minut psykiatrille. Psykiatri kirjoitti, melkeinpä vastoin tahtoani (minusta henkisistä syistä saikku oli luuserien hommaa ja minä en halunnut olla luuseri) pitkän sairasloman ja laittoi intensiiviseen terapiaan. Siellä terapiassa vasta mulle alkoi valjeta, kuinka vinksahtaneet minun arvot ja elämäntapa oli olleet. Ei ollutkaan niin, että pärjätäkseen tai saadakseen pitää työpaikkansa on pakko ryynätä niin. Se kaikki oli minun, ja muutaman työnarkomaanikollegan, päässä. Samassa firmassa oli saman tehtävän ihmisiä, jotka teki 9-17 ja hyvin harvoin ylitöitä. Ei heitä potkittu pois tai halveksittu.

Olen edelleen samassa tehtävässä kuin ennen burnoutia. Mutta tunnistan tuon mitä yllä joku sanoi, että joku sellainen henkinen jarru on tullut, joka estää isommat sankarivenymiset työelämässä. Ei pysty, aivot varjelee itseään loppuunpalamiselta väkisin, jos ajatteleva mieli yrittääkin niitä ajaa tekemään liikaa.

Kun aivot menee rikki, ne menee lopullisesti rikki. Niissä tapahtuu sellaisia peruuttamattomia fysiologisia ja hormonaalisia muutoksia, että siitä ei toivu ikinä. Mutta burnoutin kanssa oppii elämään kun on armollinen itselleen ja hyväksyy sen, että ei kykene suoritamaan enää puoliakaan siitä mitä ennen ilman vakavia terveydellisiä seuraamuksia.

Vierailija kirjoitti:

Toipuu siitä jos löytää keinot.

Tai jos toipuu. Itsekin olen kärsinyt tästä kroonisesta uupumuskierteestäni jo 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli noin 15 vuotta sitten työperäinen burnout. 5 kk tarvitsin sairaslomaa, jonka aikana ja jälkeenkin psykoterapiaa, jotta toivuin takaisin työkuntoon. 

Mutta mutta. Ei minusta koskaan ole tullut enää samanlaista kuin olin. Mulla on vieläkin taipumusta, että aivot pelkää uutta ylikuormittumista niin paljon, että helposti lyövät liinat kiinni jos tulee vähänkään enempää kuormitusta. Esim. töissä kiireellinen tai erityisen haastava tehtävä, ja minun on äärimmäisen vaikea pakottaa itseni tekemään sitä, koska ne loppuunpalamiselta suojelevat mekanismit saa prokrastinoimaan, välttämään uhkaavaa tehtävää. En ole tähän ongelmaan keksinyt parempaa keinoa kuin alkoholi. En ota siis työpäivän aikana, mutta työn jälkeen teen kotona illalla sen pelottavan työn, muutaman kaljan voimin. Kalja laskee ahdistusta ja pelkoa sen verran, että pystyn tarttumaan toimeen. Onneksi tätä ei tarvi usein tehdä, ehkä kerran kuussa.

 

Just tämä. Tunnollinen erinomainen työntekijä suurimmassa vaarassa. Tahkoaa töissä oman terveytensä kustannuksella. Työnantajalle tämän pitäisi olla iso huutomerkki. Ne työntekijät jotka tekee vaan juuri ja juuri ne pakolliset ja välttämättömät eivät koskaan sairastu tähän tautiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole ollut, mutta tunnen muutaman kollegan. Kaikilla tuntemillani on kroonistunut, eli siitä ei toivu entiselleen.

Ja palstapersulle tiedoksi: Burnout on todellinen tilanne. Se ei ole luulottelua eikä työnteon välttelyä. Ei myöskään sama kuin päihdeongelma.

 

Joo, on se tietysti näinkin. Mutta pössyttelevällä halvan hanaviinin palstavasurilla puolestaan vuorottelee burnout ja boreout joka toinen päivä.

Et ole ikinä suorittanut mitään siihen asti, että loppuunpalaisit toistuvasti, koska kulutat muita ihmisiä ja käytät niitä hyväksi. Kaltaisesi laiskiaiset ei uuvukaan ikinä kun ei ole mistä uupua. Tekisit joskus jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli noin 15 vuotta sitten työperäinen burnout. 5 kk tarvitsin sairaslomaa, jonka aikana ja jälkeenkin psykoterapiaa, jotta toivuin takaisin työkuntoon. 

Mutta mutta. Ei minusta koskaan ole tullut enää samanlaista kuin olin. Mulla on vieläkin taipumusta, että aivot pelkää uutta ylikuormittumista niin paljon, että helposti lyövät liinat kiinni jos tulee vähänkään enempää kuormitusta. Esim. töissä kiireellinen tai erityisen haastava tehtävä, ja minun on äärimmäisen vaikea pakottaa itseni tekemään sitä, koska ne loppuunpalamiselta suojelevat mekanismit saa prokrastinoimaan, välttämään uhkaavaa tehtävää. En ole tähän ongelmaan keksinyt parempaa keinoa kuin alkoholi. En ota siis työpäivän aikana, mutta työn jälkeen teen kotona illalla sen pelottavan työn, muutaman kaljan voimin. Kalja laskee ahdistusta ja pelkoa sen verran, että pystyn tarttumaan toimeen. Onneksi tätä ei

Työkaverin kanssa sama homma. Minä en ehdi kuin kerran käydä syömässä ja senkin teen niin nopeasti, että vatsaan sattuu ruuan jälkeen, että ehdin tehdä päivän aikana työni. Työkaveri hiihtää minne hiihtää, istuu tauolla tuplat ajasta ja joka välissä on selaamassa puhelinta. Ei varmasti työpäivän jälkeen väsytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toipuu siitä jos löytää keinot.

Vinkkejä otetaan vastaan.

Itselläni oli noin 15 vuotta sitten. Toipumiseen kuului itselläni että tein isoja muutoksia ja luovuin monista asioista.

Omalla kohdallani muutoksia olivat mm. että vaihdoin työpaikkaa, lopetin sivutoimet, lopetin paljon energiaa vievät yhdistys- ja harrastustoimet, jotka tuottivat kyllä iloakin, mutta veivät myös paljon voimia. Noilla muutoksilla sain raivatuksi elämääni niin paljon lisää tilaa ja aikaa, että pystyin tekemään burnoutin jälkeisenä vuonna loppuun yhdet keskeneräiset opinnot, koska niiden keskeneräisyys stressasi, ja vanhassa työpaikassa loppuun tekeminen ei onnistunut, mikä myös stressasi, kuten sekin stressasi, että työssä oli niin kireää ja kiireistä. Opintojen loppuun saaminen puolestaan avasi uusia mahdollisuuksia suunnata työuraa sellaiseen suuntaan, jota toivoin. 

Siinä mielessä voisin olla samaa mieltä noiden kanssa, jotka sanovat, ettei siitä koskaan täysin toivu, että kyllä nuo muutokset ovat olleet aika pysyviä. Tein yli 10 vuotta vain yhtä työtä ja siinäkin oli täysi työ, että sen jaksoi. Pidin välissä vuorotteluvapaankin. Sivutoimen olen uskaltanut ottaa vasta nyt kun on tullut etätyöt, ja päivittäiset työmatkat ovat jääneet pois. Sehän tuo valtavasti lisää aikaa ja vapautta kun ei tarvitse aamulla laittautua ja lähteä ruuhkiin, vaan voi aloittaa päivän sillä että siirtyy kahvimukin kanssa työhuoneeseen ja napsauttaa koneen päälle. Mutta edelleenkään en suostu ottamaan paineita esimerkiksi siivoamisesta tai pihan hoidosta, vaan ostan aika helposti palveluja silloin kun tuntuu että jokin alkaa stressata vähän liikaa. En halua uutta burnoutia. 

Vierailija kirjoitti:

Kun aivot menee rikki, ne menee lopullisesti rikki. Niissä tapahtuu sellaisia peruuttamattomia fysiologisia ja hormonaalisia muutoksia, että siitä ei toivu ikinä. Mutta burnoutin kanssa oppii elämään kun on armollinen itselleen ja hyväksyy sen, että ei kykene suoritamaan enää puoliakaan siitä mitä ennen ilman vakavia terveydellisiä seuraamuksia.

Ei. Ei tule enää samanlaista ihmistä koska tuo kokemus on muuttanut käsityksiäsi. Jos unohdat ne, palaat ehkä samanlaiseksi mut aina ne ovat muistissa. Niiden kanssa täytyy vain kehittyä elämässä ja oppia vetämään rajat sekä tunnistaa omat voimavarat eikä yliarvioida niitä enää missään vaiheessa.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin en halua vieläkään ajatella samanlaisia tehtäviä (koodausta) edes harrastuksena.

Ei helvetti, aivan järkyttäviä tarinoita! Mä tässä parhaillaan Epäilen oisko burn out. Mitään totaalista romahdusta ei ole tapahtunut, siis sellaista että olisin vaan valahtanut työpäivän jälkeen lattialle itkemään tms.

Mut yhtään mitään en jaksa tehdä. Ajatuskin töistä ahdistaa ja itkettää. Loman loppu häämöttää ja olen aivan paskana. Väsymyksen takia verikokeet ym otettu, niissä ei mitään. 

Pelkään että en kykene olemaan asiallinen töissä, kun on tunne että tekee vaan mieli haistattaa kaikille vitut, että älkää pakottako mua tähän, en Kykene!! 

Kaikkea kivaa olisin halunnut lomalla tehdä, mut en ole jaksanut edes ystäviä nähdä kuin kerran, siis Kerran!! Liikuntaakaan en enää jaksa, ennen kävin kolmesti viikossa salilla, nyt ei nouse pieninkään rauta kun alkaa tuskanhikeä pukkaa.

Oisko vinkkejä?? 😓

Joillakin voi olla psd. Se vähenee ehkä joku päivä, muttei siten, että haluaisi vanhan elämän takaisin. Jos pitää työstään, ehkä se menee nopeammin pois. Joskus täytyy ottaa uusi rauhallisempi elämä. 

2v saikulla ja osasairauspäiväraha käytetty loppuun, nyt toista vuotta Kevan rahoilla, eli osakuntoutustuella. 

En osaa enää organisoida, joten en ymmärrä miten voin mitenkään enää sovittaa riittävää lepoa, 100%työaikaa ja perhettä samaan kuvioon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toipuu siitä jos löytää keinot.

Tai jos toipuu. Itsekin olen kärsinyt tästä kroonisesta uupumuskierteestäni jo 10 vuotta.

Ensin täytyy päästä pois taistele tai pakene olotilasta, eli stressistä ja shokkitilasta.

Niihin toimii maadoittuminen, paremmin vielä masennus: Se vetää rajat muihin ihmisiin, rauhoittaa ja ns. ilmassa vellovaan stressiin ja auttaa nukkumaan.

Mutta hankalampaa on oppia pois masennuksesta koska se tavallaan vie voimavarat vaikka samalla kumminkin keräät niitä.

Siihen auttaa liikunta, varsinkin jossa joutuu kyykkimään paljon: Se palauttaa shokkitilasta jääneen aivojen verenvirtauksen normaaliksi ja mieli alkaa virkustua sekö energiatasot lisääntyä. Masentavista ajatuksista ja itsesyytöksistä on hyvä päästä samalla eroon.

Sen jälkeen jää tasapainoittelu omien voimavarojen kanssa. Voit myös etsiä konsteja itsensä rauhoittamiseen tarpeen tullen sekä toisaalta itsensä energisoimiseen tarpeen vaatiessa.

Netistä löytää etsimällä.

Vierailija kirjoitti:

2v saikulla ja osasairauspäiväraha käytetty loppuun, nyt toista vuotta Kevan rahoilla, eli osakuntoutustuella. 

En osaa enää organisoida, joten en ymmärrä miten voin mitenkään enää sovittaa riittävää lepoa, 100%työaikaa ja perhettä samaan kuvioon

Huom naiset! Rauta-arvot pitää tarkistaa ja mulla viimeisen sysäyksen kohti syvyyttä aiheutti esivaihdevuodet, eikä ole mitenkään harvinaista! Nelikymppisiä naisia tippuu työelämästä ja ihan varmasti vaihdevuodet syynä monilla! Varmaan alkoi niin aikaisin kaiken kokemani stressin takia.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole ollut, mutta tunnen muutaman kollegan. Kaikilla tuntemillani on kroonistunut, eli siitä ei toivu entiselleen.

Ja palstapersulle tiedoksi: Burnout on todellinen tilanne. Se ei ole luulottelua eikä työnteon välttelyä. Ei myöskään sama kuin päihdeongelma.

Sinä se et näköjään osaa mitään muuta ajatellakaan kuin persuja... ihme pakkomielle sulla.

Mulla meni ainakin pari vuotta. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli parasta mitä elämässäni on tapahtunut, en tosin sillä hetkellä ajatellut näin, mutta nyt olen sitä mieltä. Joskus on hyvästä, että elämä pistää polvilleen. Se voi tehdä suorituskeskeisestä ihmisestä sellaisen, joka osaa myös nauttia elämästä. Suoritin elämääni yli 40 vuotta. Nyt osaan enempi olla läsnä hetkessä vaikka siis edelleen teen samat työt kuin aiemminkin. Ei ole väliä mitä teet vaan miten teet.

Ota se mahdollisuutena, voit löytää itsesi uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Ei helvetti, aivan järkyttäviä tarinoita! Mä tässä parhaillaan Epäilen oisko burn out. Mitään totaalista romahdusta ei ole tapahtunut, siis sellaista että olisin vaan valahtanut työpäivän jälkeen lattialle itkemään tms.

Mut yhtään mitään en jaksa tehdä. Ajatuskin töistä ahdistaa ja itkettää. Loman loppu häämöttää ja olen aivan paskana. Väsymyksen takia verikokeet ym otettu, niissä ei mitään. 

Pelkään että en kykene olemaan asiallinen töissä, kun on tunne että tekee vaan mieli haistattaa kaikille vitut, että älkää pakottako mua tähän, en Kykene!! 

Kaikkea kivaa olisin halunnut lomalla tehdä, mut en ole jaksanut edes ystäviä nähdä kuin kerran, siis Kerran!! Liikuntaakaan en enää jaksa, ennen kävin kolmesti viikossa salilla, nyt ei nouse pieninkään rauta kun alkaa tuskanhikeä pukkaa.

Oisko vinkkejä?? 😓

Oisko uniapnea?

Sitä ei itse edes tiedosta kun hengityskatkokset tulevat nukkuessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei helvetti, aivan järkyttäviä tarinoita! Mä tässä parhaillaan Epäilen oisko burn out. Mitään totaalista romahdusta ei ole tapahtunut, siis sellaista että olisin vaan valahtanut työpäivän jälkeen lattialle itkemään tms.

Mut yhtään mitään en jaksa tehdä. Ajatuskin töistä ahdistaa ja itkettää. Loman loppu häämöttää ja olen aivan paskana. Väsymyksen takia verikokeet ym otettu, niissä ei mitään. 

Pelkään että en kykene olemaan asiallinen töissä, kun on tunne että tekee vaan mieli haistattaa kaikille vitut, että älkää pakottako mua tähän, en Kykene!! 

Kaikkea kivaa olisin halunnut lomalla tehdä, mut en ole jaksanut edes ystäviä nähdä kuin kerran, siis Kerran!! Liikuntaakaan en enää jaksa, ennen kävin kolmesti viikossa salilla, nyt ei nouse pieninkään rauta kun alkaa tuskanhikeä pukkaa.

Oisko vinkkejä?? 😓

Työterveyshuolto ja esimiehen kanssa keskustelut.

Mitä tarkoitetaan toipumisella? En usko, että koskaan "toipuu" niin, että voi palata olosuhteisiin, jotka uuvuttivat. Jotain täytyy niissä muuttaa.