Soitin auttavaan puhelimeen ja petyin

Ongelma on se että sinne soittelevat , ikävä kyllä, poika/nuorisoporukat pilaillakseen (että mitähän Kriisipuhelimessa sanotaan)  ja paljon muitakin häirikköjä. Kuten hätänumeroonkin. Niin ikävää kuin se onkin.  Kokemuksen myötä osa työntekijöistä kyynistyy koska osa nuorista soittaa, kun kaverinsa Tanja-pertti on sanonut toiselle kaverille sillä lailla niin ja tosi ilkeesti  ja erkki-Sirpa on kommentoinut facessa että on se vaan tyhmä. Sitten geelikynsi  on haljennut ja se on merkki selvästi jostain. Elämä on raskasta ja ahistaa eikä millään jaksa nousta aamulla töihin kun masentaa. Ikävä kyllä aika paljon on tuommoisia soittoja. Elämä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunpa jokainen tännekin kirjoittanut kuuntelisi läheisiään niin ei tarvittaisi auttavia puhelimia. Vaikka sen puoli tuntia.

eiköhän ne ole puhuneet läheisensä jo suohon. Lisäksi nämä, joilla on kova tarve puhua, jaksavat harvemmin kuunnella muita eli aika yksisuuntainen katu. Moni ei kovin pitkään tällaista jaksa. Pitäisi perustaa joku tekoälypohjainen puhelinpalvelu/chatti joka jaksaa "kuunnella" tuntikausia.

 

Aika moni on ihan hiljaa ongelmistaan eikä tosiaan tiedä että läheinen voi kamppailla ja rämpiä todella syvässä suossa.

Miten täällä on niin ilkeitä ja kaikkeen kyrsiintyneitä ihmisiä? 😳

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaista kokemusta. Kerroin sokkitilasta, hulluksi tulemisen pelosta, pelkotiloista yms ja unettomuudesta (vaikea traumaattinen tapahtuma alla). Kuunteli hiljaa ja lopuksi sanoi että kiitos soitosta. Luulin soittaneeni vitsipalveluun. 

Tätä se on toisaalta joskus ihan ammattilaiselle psykiatrilla/psykologillakin.

Mulla on pari tapausta missä oon oikeesti alkanut katselemaan onko jossain piilokameraa kun tilanne on ollut niin absurdi lekurin syyttelyiden takia et menee komiikan puolelle.

Pitäis varmaan muistaa että ihmisiä nekin vaan on, mutta voivat päästä tekemään pahaakin tuhoa herkemmälle ihmiselle.

Jos minulla olisi erityislapsi, etsisin kyllä vertaisryhmää muista vanhemmista itselleni. Avioliittoon vaikka terapiaa sitten

Vaikka olisi kuinka ammattilainen niin eipä niitä kenenkään ongelmia voi toinen ihminen ratkaista. Voimavarat ovat lopulta löydyttävä itsestä. Mitä voisi puhelimessa tehdä tai sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Kiva kun näistä kokemuksista kerrotaan. Noissa hommissa pitäisi osata lukea ihmistä jotenkin mutta ilmeisesti neuvot tuppaa olemaan "kyllä se siitä"?

Kerro ap tänne mikä masentaa?

Oon itsekin miettinyt soittoa (itseasiassa psyk polikin ohjaa soittelemaan kriisipuhelimen) mutta en usko että siellä kukaan osaa mitenkään auttaa.

Kun kyse on siitä, että soittajalla on mielenterveysongelmia, kuten sinulla ja AP.llä on, on selvää, ettei kukaan osaa auttaa. Voi vain kuunnella. Yleensä vielä mikään, mitä sanoo, ei kelpaa. mielenterveysongelmiin kuuluu kuvitelma siitä, että jollain olisi joku ratkaisu, jolla se paha olo lähtisi pois. No ei se lähde. Kun se ongelma on ihmisen sisäinen. Sellaisen ihmisen kuunteleminen on muutenkin raskasta. Eikä siitä kenenkään olo parane, ei sen sairaan eikä kuuntelijan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, soitin kriisipuhelimeen kun en saanut kaupan parkkipaikalla itkua loppumaan ja tolppaan ajaminen kotimatkalla alkoi tuntua lohdulliselta ajatukselta. Kotona useampi lapsi joista yksi pitkäaikaissairas, ja niin pahasti pakko-oireileva puoliso että hänestä ei ole vanhemmuuteen ollut juuri apua vuosiin.

Minulla ehdotettiin että jos vaikka ottaisin vähän omaa aikaa, voisiko isä viedä lapset tekemään x tai y, tai ehkä jos vain murehtisin vähemmän. Öö, ongelma oli nimenomaan se että minulla ei ole omaa aikaa, mies saa juuri ja juuri huolehdittu itsestään, ja (sairaasta lapsesta) murehtimista en pysty lopettamaan. En minä toki odottanut että sieltä langan päästä olisi osattu parantaa lasta tai miestä, mutta silti jäi aika... mitätöity olo. Että jos ongelma ratkeaisi sillä että lähetän miehen ja lapset ulkoilemaan niin olisin vaikka saattanut sen jo tehdä. 

Jos olisi joku joka haluaisi auttaa ja antaa omaa aikaansa, niin mitä apua toivoisit jos saisit vapaasti toivoa?

Tämä kysymys! Kun tämän kysymyksen esittää ahdistuneelle, masentuneelle kenelle tahansa apua hakevalle, ei heillä usein itselläkään ole mitään vastausta antaa. Muiden odotetaan kyllä jotenkin maagisesti auttavan eli ottavan se paha olo pois. Mutta kun se on sisäsyntyistä, siihen ei ole nopeaa keinoa, ja sen eteen on itse tehtävä paljon työtä

Vierailija kirjoitti:

Kunpa jokainen tännekin kirjoittanut kuuntelisi läheisiään niin ei tarvittaisi auttavia puhelimia. Vaikka sen puoli tuntia.

Kyllä noita mt-ongelmaisia on kuunneltukin. On koitetettu auttaa, tukea, kuunnella,mutta kun mikään apu ei riitä

 Ei se ihminen itse halua tai kykene ratkaista ongelmiaan, vatvoo vain. Tuollaiset ihmiset kuormittavat läheisiäänkin todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli myös aika tyly puhelu, kun kerroin itsemurha-ajatuksista ja toivottomuudesta. Oli sen verran karu kokemus etten soita enää uudelleen.

 

Kerrotko vähän tarkemmin?

Eikö noista pitäisi aina lähteä päivystykseen?

 

Kun itsemurha-ajatuksia on joka päivä usean vuoden ajan niin päivystykseen joutuisi lähtemään joka päivä. Itse olen ainakin mieluumin kotona.

Mutta tosiaan vähäteltiin ja käytännössä käskettiin vaan jatkaa elämää, vieläpä hyvin tylyllä äksyllä äänellä :D

 

No mitä sinulle olisi pitänyt sanoa? Eiköhän sinulle ole vuosien aikana sanottu kaikki mahdollinen ja minäpä veikkaan, että kaikki on väärin. Kun kukaan ei sinua voi parantaa. Siihen voit vain sinä itse, ja se ratkaisu ei ole syytellä muita. 

Vierailija kirjoitti:

Olen soittanut auttavaan puhelimeen neljä kertaa elämäni aikana. Kerran nuorempana kun poikaystävä jätti. Tuntui silloin hirveältä kriisiltä, nyt lähinnä hävettää, että soitin.

Kolme muuta kertaa soitin viime vuoden aikana mieheni sairastuttua vakavasti. Ensimmäisellä kerralla jouduin soittamaan hänelle ambulanssin sairaskohtauksen jälkeen ja koska olin kotona vastasyntyneen vauvan kanssa, en voinut lähteä mukaan sairaalaan. Kun ambulanssi kaarsi pihasta pillit huutaen samalla kun vastasyntynyt itkee sylissä, en keksinyt muuta paikkaa minne soittaa. Sain todella ymmärtäväistä ja empaattista tukea. 

Seuraavalla kerralla soitin kun mieheni joutui kahdeksi viikoksi sairaalaan. Kun olin itkenyt viisi tuntia sohvan pohjalla, oli pakko soittaa jollekin. Auttavasta puhelimesta vastasi topakka vanhempj rouva, joka käski minun nyt keskittyä lapseeni ja olla miettimättä miestäni. Olin pöyristynyt ja loukkaantunut, mutta se oikeasti autt

Tämä viesti on kirjoitettu jo eilen. Kuitenkin oma neuvoni tuossa tilanteessa olisi ollut, että viestin kirjoittaja jättää tuon miehen kun tilanne selvästi kuormittaa liikaa ja miehelle olisi ehkä ollut tuon myötä helpompi saada apuakin. Tällaisissa tilanteissa se puoliso usein käytännössä pakotetaan hoitajaksi ja sitten uupumaan kuormituksensa alle, eikä kukaan ole kiinnostunut voinnista, vain sen sairaan voinnissa. Kuormitus kasvaa samalla kasvavien vaatimuksien kanssa.

Yritin itse hakea apua tuollaisesta chatista. En saanut mitään apua, vaan jotain lässytystä. Olin sitä ennen yrittänyt hakea apua ihan virallisilta tahoilta sossusta apua sieltäkään saamatta. Nykyään olen muuten vieläkin huonommassa tilanteessa kuin tuolloin, mutta sitä apua ei ole vieläkään saatavilla yhtään mistään. En tiedä, miten ihmeessä tai mitä ihmettä pitäisi oikein tapahtua, että saisin vihdoin apua. Tilanteeni on vaikea ja se on jatkunut vuosia koko ajan pahentuen. En itse pysty tilannetta muuttamaan, vaikka oikeasti olen yrittänyt. En oikeastaan kaipaa mitään keskusteluapua, vaan käytännön apua ihan kaikkeen. Voin todella huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen soittanut auttavaan puhelimeen neljä kertaa elämäni aikana. Kerran nuorempana kun poikaystävä jätti. Tuntui silloin hirveältä kriisiltä, nyt lähinnä hävettää, että soitin.

Kolme muuta kertaa soitin viime vuoden aikana mieheni sairastuttua vakavasti. Ensimmäisellä kerralla jouduin soittamaan hänelle ambulanssin sairaskohtauksen jälkeen ja koska olin kotona vastasyntyneen vauvan kanssa, en voinut lähteä mukaan sairaalaan. Kun ambulanssi kaarsi pihasta pillit huutaen samalla kun vastasyntynyt itkee sylissä, en keksinyt muuta paikkaa minne soittaa. Sain todella ymmärtäväistä ja empaattista tukea. 

Seuraavalla kerralla soitin kun mieheni joutui kahdeksi viikoksi sairaalaan. Kun olin itkenyt viisi tuntia sohvan pohjalla, oli pakko soittaa jollekin. Auttavasta puhelimesta vastasi topakka vanhempj rouva, joka käski minun nyt keskittyä lapseeni ja olla miettimättä miestäni. Olin p

Tämä viesti on kirjoitettu jo eilen. Kuitenkin oma neuvoni tuossa tilanteessa olisi ollut, että viestin kirjoittaja jättää tuon miehen kun tilanne selvästi kuormittaa liikaa ja miehelle olisi ehkä ollut tuon myötä helpompi saada apuakin. Tällaisissa tilanteissa se puoliso usein käytännössä pakotetaan hoitajaksi ja sitten uupumaan kuormituksensa alle, eikä kukaan ole kiinnostunut voinnista, vain sen sairaan voinnissa. Kuormitus kasvaa samalla kasvavien vaatimuksien kanssa.

Niinhän hänelle oli sanottukin. "Auttavasta puhelimesta vastasi topakka vanhempi rouva, joka käski minun nyt keskittyä lapseeni ja olla miettimättä miestäni"

Tämä neuvo ei hänelle kelvannut. Hän ennemmin itki viisi tuntia, kuin että olisi alkanut toimia ja huolehtinut lapsesta. Kun sille miehen tilanteelle nyt ei voi mitään sillä hetkellä. Ja jos jatkuvasti on noin raskasta ja vaikeaa, niin se ero on todellakin vaihtoehto. Tai sitten on vaan opeteltava ohittamaan asiat, jos aikoo sen miehen kanssa olla

Ja mitähän tämä käytännön apu, mitä tarvitset kaikkeen,  tarkalleen on? 

Vierailija kirjoitti:

Voihan olla että tämä tyyppi oli jo 8 tuntia kuunnellut ihan samoja juttuja, mitä sinä hänelle kerroit ja häneltä rupesi työaika loppumaan.

Sit on ihan väärässä ammatissa!! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kun näistä kokemuksista kerrotaan. Noissa hommissa pitäisi osata lukea ihmistä jotenkin mutta ilmeisesti neuvot tuppaa olemaan "kyllä se siitä"?

Kerro ap tänne mikä masentaa?

Oon itsekin miettinyt soittoa (itseasiassa psyk polikin ohjaa soittelemaan kriisipuhelimen) mutta en usko että siellä kukaan osaa mitenkään auttaa.

Kun kyse on siitä, että soittajalla on mielenterveysongelmia, kuten sinulla ja AP.llä on, on selvää, ettei kukaan osaa auttaa. Voi vain kuunnella. Yleensä vielä mikään, mitä sanoo, ei kelpaa. mielenterveysongelmiin kuuluu kuvitelma siitä, että jollain olisi joku ratkaisu, jolla se paha olo lähtisi pois. No ei se lähde. Kun se ongelma on ihmisen sisäinen. Sellaisen ihmisen kuunteleminen on muutenkin raskasta. Eikä siitä kenenkään olo parane, ei sen sairaan eikä kuuntelijan

ei kaikki ongelmat ole mielenterveysongelmia tai mielenongelmia,eri asioita nuokin. perheväkivalta kuka sitten harjoittaaki,puoliso,oma aikuinen lapsi, kouluväkivalta banhemmankin näkökulmasta, hometalo, raiskaus, epäonnistuneet työtilaisuudet,esimiesongelma, taloyhtiöissäkin voidaan kiusta, lainamkorot, lapsuuden traumat postraumaattisest jn jn ... ne eivät tee ihjne jne ,eivät tee ihmisestä mt asiakasta-saati potilasta oikein, uhri, elämän tuomaa rasitetta, puolison sairaus,oma sairausdiagnooso somaattinen, kuolemat, lapsen kehityshäiriön tuomat haasteet.    auttajan rooli on nähdä näkökulmia ja arvioida jokin muu yksikkö,kuten turvakoti,jossa aikaa järjestellä muuttoa ja oheispalveluja. moni vanhus soittaa kun on yksinäinen, hän ei ole mt tapaus.  sitten neuvoja mistä seuraa löytyisi, huom turvallista seuraa kotiin, ei joka vie rahat.

Kolme kertaa olen soittanut kriisipuhelimeen. Jotain apua olen sanut, olenhan vielä täällä. Ensimmäisellä vastaajalla on lämmin ja parantava ääni. Jo se, että joku puhuu ja sanoo edes jotain, auttaa minua. Kolmannella kerralla soitin kauhistuttavassa takautumassa ja suuressa hädässä. Hädässäni sanoin vapaaehtoisella asioita, joita nyt haluaisin pyytää anteeksi, sillä eihän ketään saa roska-astiana, eikä ketään saa taakoittaa, ei edes kriisipuhelimen päivytäjää.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on se että sinne soittelevat , ikävä kyllä, poika/nuorisoporukat pilaillakseen (että mitähän Kriisipuhelimessa sanotaan)  ja paljon muitakin häirikköjä. Kuten hätänumeroonkin. Niin ikävää kuin se onkin.  Kokemuksen myötä osa työntekijöistä kyynistyy koska osa nuorista soittaa, kun kaverinsa Tanja-pertti on sanonut toiselle kaverille sillä lailla niin ja tosi ilkeesti  ja erkki-Sirpa on kommentoinut facessa että on se vaan tyhmä. Sitten geelikynsi  on haljennut ja se on merkki selvästi jostain. Elämä on raskasta ja ahistaa eikä millään jaksa nousta aamulla töihin kun masentaa. Ikävä kyllä aika paljon on tuommoisia soittoja. Elämä on.

Ei tätä selitystä usko kukaan. Aikuisen äänellä asiallisesti puhuen soittava, ei voi olla mikään nuoriso pilailemassa. Jos kyynistyy ja vattuilee muille, on väärä paikka olla töissä kriisipuhelimessa. Jos joku sanoo että elämä on raskasta, sillä varmaan on raskasta. Jos ei pysty antamaan apua puhelimessa ja keksii näitä selityksiä, menee muuhun hommaan oikeasti. Jos ei ole minkään asteista ymmärrystä, saati tajuntaa tai ammattitaitoa muiden ahdistuksista tai jos jotakuta masentaa. On liian nuori ehkä tai tietoa ei ole tarpeeksi aiheista, tuskin kokemustakaan. Jos joku kokee olonsa painavaksi ja väsyneeksi, joku muu tietää että se on joillekin todellista Suomen olosuhteissa, jos et sinä sitä tajua.

Ei toinen ihminen ole mikään parantava lääke joka kohottaa mielialaa. Eriasia on sellainen ihminen joka on oikeasti panostautunut ihmispsykologiaan, on henkisesti aina läsnä ja joka osaa kysyä oikeat kysymykset. Sellaisella voi olla parantava vaikutus. Kaikkia ei ole tarkoitettu auttavaan puhelimeen, pitävät sitä vain pakollisena pahana, kenties kyllästyneet kuuntelemaan ihmisten pahaa oloa. Se ei ole kuitenkaan tarkoitus varsinkin kun on valinnut työn jossa täytyy kuunnella ja on halu auttaa ihmisiä. Jokaisella ihmiselle on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi yksilönä, ei niin että on joku liukuhihnatapaus joka on saatava nopeasti pois alta. Jokaisen tulisi kohdella toisia niin miten ideaalisesti on paras. Pehmeys, empaattisuus, läsnäolo. 

Jos on tarpeeksi pätevä terapeutti tai kriisityöntekijä, ymmärtää muita. Ei mene mukaan masikseen tai ahdistukseen. Mutta ymmärtää sen ja asiat joista puhutaan. Se että joku kettuilee että "ei sinua mikään ahdista", on kyllä törkeää. Väärä ihminen väärässä paikassa. Sitten voi etsiä paikan jossa toimii asiat eri tavalla, jossa voi kettuilla jotkut keskenään. Kriisiapu ei ole paikka jossa voi ilkeillä muille ja miettiä aikarajaa joka välissä, ettei vain mene yliajalle.

Ehkä hän koki, että pyörität koko ajan samaa levyä - jopa sen puhelun aikana ja koki, että sinua auttaisi parhaiten uuden raidan laittaminen soimaan. EI kukaa masenukseeen tai ahdistukseen saa helpotusta sillä, että jauhaa koko ajan samaa. Se voi tuntua siltä, mutta siitä vaan alkaa uusi kierre pohjalle.