Soitin auttavaan puhelimeen ja petyin

Ajattelin joskus lapsena, että olisin soittanut jostain varmaankin koulukiusaamisasiasta. Myöhemminkin elämässä olisi tarvetta ollut puhua. Mutta juuri tuon takia en ole koskaan uskaltanut, jos sieltä vastaa Marja-Riitta 65v. eikä se jaksa kuunnella ja sanoo, että voi voi koeta kestää ja heippa. Tai vielä pahempaa jotenki väheksyy tai alkaa paasaamaan. En kestäisi. Huonoa apua muutenkin saanut mielenterveyspalveluista, yksi hoitaja ei osannut käsitellä lapsuuden traumojani. Traumaterapeutti osasi, mutta yksi kerta on sieltäkin jäänyt mieleen, kun olin perjantain viimeisin asiakas eikä olisi varmaan enää jaksanut minua kuunnella. En viitsinyt enempää vaivata, taidettiin puhua säästä ja lähdinkin aikasemmin. 

Voimakkaita näkemyksiä puolin ja toisin, kuten aina näissä mielenterveyteen liittyvissä ketjuissa.

Toisin tähän kaksi tärkeää piirrettä jotka on hyvä tietää, mutta joita tässä ketjussa ei ole juuri käsitelty:

1.) Mikäli jokin negatiivinen tapahtuma/kokemus tulee tahtomatta mieleen ja vaikuttaa kielteisesti henkilön elämänlaatuun vielä 18 kuukauden jälkeen itse tapahtumasta, voidaan nyrkkisääntönä sanoa että kyse on traumasta jonka prosessointi saattaa vaatia ulkopuolista ammattiapua.

Se että mieli nostaa asian pöydälle kertoo siitä ettei asia ole käsitelty vielä mielelle riittävällä tarkkuudella. Mieli ei ole vielä tyydyttynyt vaan etsii vastauksia, eikä mieli valehtele.

Samasta syystä traumojen vaimentaminen ei paranna niitä - ainoastaan trauman kohtaaminen vapaaehtoisesti, halukkaasti sekä riittävällä tarkkuudella (traumasta ja sen syvyydestä riippuen) voi tyydyttää mielen sisäsyntyisen tarpeen yrittää ymmärtää itseään ja sen suhdetta ulkopuoliseen maailmaan.

2.) Puhuminen - tai vielä laajemmin, ajatusten konkretisointi - on tärkeä osa ajattelua. Siksi "puhuminen helpottaa". Samoin jos ajatuksiaan siirtää paperille tai muuhun konkreettiseen muotoon. Se auttaa ajattelemaan.

Kuuntelijan tärkein ominaisuus tässä kontekstissa olisikin olla "hyvä kuuntelija" joka kaikessa laajuudessaan tarkoittaa henkilöä joka toiminnallaan luo ilmapiirin jossa on helppo puhua mahdollisimman avoimesti. Mikäli puhetta rajoitetaan, tai mikäli (tässä tapauksessa) soittaja kokee ettei voi puhua täysin vapaasti/vapautuneesti, puheen funktio ajattelun osana rampautuu eikä itse asiaan päästä käsiksi.

Eli yhteenvetona, jos on joku asia joka kaivertaa kohtuullista enemmän (ks. yllä), niin puhu asiasta jollekulle jonka seurassa pystyt puhumaan 100% avoimesti ja rehellisesti. Mikäli tällaista ihmistä (voi myös olla terapeutti) ei heti löydy, aloita kirjoittamalla ajatuksiasi ylös mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Ei siksi että niitä pitäisi jälkikäteen kenenkään lukea, vaan siksi että saat oman mielesi ehjäksi kyseisen asian ympäriltä.

Jokainen meistä voisi myös harjoitella hyvän kuuntelijan ominaisuuksia, vaikka oman arvioini mukaan me suomalaiset olemme siinä parempia kuin ehkä kuvittelemme.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on täysi tabu mutta harvalle siitä kriisipuhelimesta on mitään hyötyä. Olen omilta asiakkailtani kuullut tarpeeksi tuosta toiminnasta, aivan samantyyppisiä kokemuksia ollut kuin tässäkin ketjussa. Todella monesti on käynyt niin että ihmisen vointi on vain huonontunut.

Juuri näin. Olen itsekin alalla ja todella epämääräinen olo jäi heidän ammattimaisuudesta ja osaamisesta.

Tekstiäni ei julkaistu, koska sisälsi ilmeisesti kiellettyjä sanoja. Yritetään uudestaan kiertoilmauksin. Tosin jotenkin huvittavaa kirjoittaa tosi elämän tapahtumaa, missä oikeita sanoja ei voi käyttää tapahtumista, koska ne ovat kieltolistalla.

Sisarukseni oli ottanut yliannostuksen ja harhaili autolla toisella paikkakunnalla. En saanut häneen yhteyttä (häkeen oli soitettu jo). Samassa yhteydessä puhuin isäni kanssa joka ilmoitti, että ei aio itseään periaatteen vuoksi poistaa elävien kirjoista, mutta hoitaa asian juomalla alkoholia niin paljon, että noutaja saapuu. Menin jonkinlaiseen shokkiin, olin saanut samaisena ajanjaksona paljon traumatakaumia lapsuudestani, joka oli monenlaisen väkivallan ja alkoholismin täyttämä. Luultavasti myös dissosioin, en keksinyt muuta kuin soittaa kriisikeskukseen, psyykkeeni oli murtumispisteessä. 

 

Luurin päässä ollut typy lässytti vaan, että menet vaan nukkumaan, painat pään tyynyyn ja simmut kiinni ja nukkumaan. Juu, shokissa ja dissosiatiivisessa tilanteessahan se uni tuleekin ihan vain painamalla simmut kiinni. Apu oli ohi muutamassa minuutissa ja se oli ainut mitä sain.

Myöhemmin tein kirjallisen valituksen, nimettömänä, koska koin sen nöyryyttäväksi, että olisin joutunut käymään tilannetta läpi kenties saman henkilön kanssa. Vuosia tapahtuman jälkeen kävin asian läpi kriisikeskuksen johtajan kanssa, joka pahoitteli ja sanoi, että saamani kohtelu ei ollut asianmukaista.

Vaikka miten hommaa pyöritettäis vapaaehtoisilla, niin kyllä siellä silti pitäis olla edes perus järkevää ja perus empatiataidoilla varusteltuja ihmisiä. Kuka tahansa normi älykäs tajuaa, että jos perhekuviot ovat tällaiset, ihmisellä on lukuisia traumaattisia kokemuksia alla ja pitää varmistaa, että onko soittaja itse avun piirissä ja ylipäätänsä kysyä millaista apua soittaja itse tarvitsee. Pitäisi olla ihan vähimmäisvaatimuksena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne ovat tavallisia vapaaehtoisia jotka kuuntelevat ilmaiseksi. Eivät koulutettuja terapeutteja.

Mutta ei tälläisiä saisi olla päivystämässä. Heistä ei ole apua ihmisille. Päinvastoin, joskus tulee vain kurjempi olo. Yhtä hyvin voisin olla itse päivystämässä, ei koulutusta eikä osaamista. Tätä se on suomalainen mielenterveystyö ollut jo pitkään 

Voisit vetää aika huiman johtopäätöksen, uskallatko?

Mielenkiintoista keskustelua ja toisaalta samalla aika silmiä avaavaa. Olen hieman surullinen siitä kuinka usein apua tarvitseva joutuukin päättämään puhelun tuntien olonsa vielä huonommaksi kuin soittopäätöksen tehdessään. Ja näin äitinä tulee pakostakin pala kurkkuun ajatellessa lapsia, nuoria, jotka hakevat näistä tällaisista vapaaehtoisvoimin pyöritetyistä paikoista apua ja mahdollisesti joutuvat pettymään samalla tavalla. Entä jos oma lapseni päätyisi joskus elämässään soittamaan tällaiseen numeroon, ja lopputulos saisi hänet voimaan vielä pahemmin? Toki toivoisin, että oma numeroni olisi hänelle se, jonka hän silti näppäilisi ensimmäisenä.

Valitettavasti tilanne tuskin tulee paranemaan, jos näistä kokemuksista ei anneta palautetta. Vain palautteen kautta kyseiset vapaaehtoiset saisivat mahdollisesti enemmän koulutusta tai ohjausta työhönsä. Kysyä voinee silti, että kuinka moni jo valmiiksi väsynyt ja elämänsä erinäisten haasteiden kanssa kamppaileva jaksaa antaa sen palautteen?

Kaikki kunnioitus silti myös auttajia kohtaan. Joskus halu auttaa voi olla suurempi kuin varsinaiset kyvyt siitä suoriutumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä oli myös aika tyly puhelu, kun kerroin itsemurha-ajatuksista ja toivottomuudesta. Oli sen verran karu kokemus etten soita enää uudelleen.

Mikä palveu oli kyseessä? Entä ap, mihin sinä soitit?

Vierailija kirjoitti:

Nämä auttamisjärjestöjen vapaaehtoiset ovat yleisesti ylimielisiä ja tuomitsevia, ja siten aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Siksi kannatan lämpimästi hallituksen suunnittelemia säästöjä järjestöjen rahoituksesta.

Juuri näin. Ei rahaa järjestöjen toimintaan. Vähäiset paukut on suunnattava ammattimaiseen, viranomaisten hyväksymään terapiatoimintaan ja mielenterveystyöhön. Järjestöt on täynnä huuhaata ja harrastelijoita.

Samoja kokemuksia. Ehkä isokin osa noista vapaaehtoisista hakeutuu työhön väärin perustein, ja luulee että toiselle riittää kun hän hyvää hyvyyttään suostuu niitä tylsiä ongelmia kuuntelemaan osaamatta sanoa niihin juuta tai jaata. 

Tosin, eipä ne psykiatriset sairaanhoitajatkaan osaa kovin suurissa ongelmissa auttaa. Sopivat työssäkäyvälle yleensä pärjäävälle ihmiselle, jonka puoliso on vaikka jäänyt työttömäksi ja se ahdistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Juu, soitin kriisipuhelimeen kun en saanut kaupan parkkipaikalla itkua loppumaan ja tolppaan ajaminen kotimatkalla alkoi tuntua lohdulliselta ajatukselta. Kotona useampi lapsi joista yksi pitkäaikaissairas, ja niin pahasti pakko-oireileva puoliso että hänestä ei ole vanhemmuuteen ollut juuri apua vuosiin.

Minulla ehdotettiin että jos vaikka ottaisin vähän omaa aikaa, voisiko isä viedä lapset tekemään x tai y, tai ehkä jos vain murehtisin vähemmän. Öö, ongelma oli nimenomaan se että minulla ei ole omaa aikaa, mies saa juuri ja juuri huolehdittu itsestään, ja (sairaasta lapsesta) murehtimista en pysty lopettamaan. En minä toki odottanut että sieltä langan päästä olisi osattu parantaa lasta tai miestä, mutta silti jäi aika... mitätöity olo. Että jos ongelma ratkeaisi sillä että lähetän miehen ja lapset ulkoilemaan niin olisin vaikka saattanut sen jo tehdä. 

Jos olisi joku joka haluaisi auttaa ja antaa omaa aikaansa, niin mitä apua toivoisit jos saisit vapaasti toivoa?

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin joskus lapsena, että olisin soittanut jostain varmaankin koulukiusaamisasiasta. Myöhemminkin elämässä olisi tarvetta ollut puhua. Mutta juuri tuon takia en ole koskaan uskaltanut, jos sieltä vastaa Marja-Riitta 65v. eikä se jaksa kuunnella ja sanoo, että voi voi koeta kestää ja heippa. Tai vielä pahempaa jotenki väheksyy tai alkaa paasaamaan. En kestäisi. Huonoa apua muutenkin saanut mielenterveyspalveluista, yksi hoitaja ei osannut käsitellä lapsuuden traumojani. Traumaterapeutti osasi, mutta yksi kerta on sieltäkin jäänyt mieleen, kun olin perjantain viimeisin asiakas eikä olisi varmaan enää jaksanut minua kuunnella. En viitsinyt enempää vaivata, taidettiin puhua säästä ja lähdinkin aikasemmin. 

No jos nyt totta puhutaan, Marja-Riitta 65 v. on todennäköisesti parempi kuuntelija kuin Sami 40 v. tai Miisa 30 v.

Minulle on käynyt noin vaikka kuinka monta kertaa. Sen takia en soita enää niihin.

On joskus ollut ihan kivakin päivystäjä, mutta ne ovat vähemmistönä.

Tuo kuulostaa kyllä henkiseltä väkivallalta ja vähättelyltä.  Vaikeista asioista pitää saada puhua ja tunteet käydä läpi ajan kanssa.   Ei ne ole mitään tahdonasioita, jotka voi ohittaa vain päättämällä, että ei murehdi enää jne.  

Miksi puhut 30 minuuttia tuollaisen kanssa? Kannattaa lyödä luuri kiinni heti kun huomaa, että keskustelu ei johda mihinkään. Sitten voi soittaa vaikka uudestaan ja toivoa, että saa langan päähän eri henkilön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voihan olla että tämä tyyppi oli jo 8 tuntia kuunnellut ihan samoja juttuja, mitä sinä hänelle kerroit ja häneltä rupesi työaika loppumaan.

Niin se varmaan on. Mielestäni ei pitäisi kyseistä duunia tehdä jos ei kiinnosta ihmisten juttua kuunnella. Hänelle tuli varmaan tärkeämpää tekemistä. 

siellä saattaa olla tietyt ohjeet puhelun maksimikestolle, lähes jokainen tietää tyypin joka vatvoisi ongelmiaan tuntikausia jos siihen vaan annetaan mahdollisuus. Muuten ne ehtisi ottaa vuoron aikana vain muutaman puhelun. Ap voi alkaa vaikka kirjoittamaan ongelmansa ylös joka päivä ehkä joku päivä tulee raja vastaan kun ei viitsi enää vatvoa.

Kunpa jokainen tännekin kirjoittanut kuuntelisi läheisiään niin ei tarvittaisi auttavia puhelimia. Vaikka sen puoli tuntia.

Voihan niistä antaa palautetta, jos palvelu on pelannut huonosti. Yleensä joku lomake tms. löytyy netistä.

Vierailija kirjoitti:

Kunpa jokainen tännekin kirjoittanut kuuntelisi läheisiään niin ei tarvittaisi auttavia puhelimia. Vaikka sen puoli tuntia.

eiköhän ne ole puhuneet läheisensä jo suohon. Lisäksi nämä, joilla on kova tarve puhua, jaksavat harvemmin kuunnella muita eli aika yksisuuntainen katu. Moni ei kovin pitkään tällaista jaksa. Pitäisi perustaa joku tekoälypohjainen puhelinpalvelu/chatti joka jaksaa "kuunnella" tuntikausia.

Huono kokemus täälläkin. Soitin vaikealla masennusjaksolla ja puhuin siitä etten enää jaksa ylä ja alamäkiä kun mania ja masennus heittelee ja että olin juuri saanut diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olin oikeasti aivan hajalla ja itkenyt jo monta tuntia. Olin tuolloin myös erittäin itsetuhoinen ja peloissani kun mulla menee masennusjaksoilla muisti ja päivät häviää kokonaan.

Nainen puhelimen päässä yritti kyllä auttaa, mutta hän puhui siitä, että kaikilla on ylä ja alamäkiä ja välillä ihminen kokee vastoinkäymisiä, jotka vaikuttaa mielialaan kun tulee pettymyksiä yms. Olin ollut puhelussa n. 5min kun tajusin, ettei hän tiedä mikä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Yritin selittää mikä sairaus on kyseessä ja sitä, että kun syy on mun pään sisällä eikä missään ulkosessa tekijässä. Hän ei tajunnut. Masennuksesta sai jotenkuten kiinni, mutta selvästi sekin oli sitä mitä on oppikirjat opettanut. Ja kuulemma kannattaa jatkossa jo lievän masennuksen aikana alkaa käymään kävelyllä niin helpottaa. Yritin selittää että mulla ei ole lieviä masennuksia vaan kaksisuuntainen ja illalla voin olla maniassa ja aamulla vakavassa masennuksessa. Hän sanoi, etten vaan vielä ole oppinut tunnistamaan lievää masennusta.

Loppujen lopuksi en jaksanut enää yrittää selittää itseäni ja kuuntelin 30min hänen neuvojaan siitä miten elämän voi nähdä positiivisemmin. Miksi kuuntelin näin kauan? Koska olin väsynyt kaikkeen ja koska ymmärsin hänen oikeasti yrittävän auttaa ja halusin ettei hänelle tule pahamieli siitä, ettei osaa auttaa minua. Puhelun jälkeen satutin itseäni, niin säälittävää kun se onkin, varsinkin kun olin jo yli 30v. 

Jälkeenpäin ajateltuna on todella vaarallista, että noin osaamattomia on auttavassa puhelimessa. Jotain pitäisi tietää myös mielenterveyshäiriöistä siellä työskennellessä, kaksisuuntainenkin on kuitenkin todella yleinen. Lisäksi ainoa oikea asia mitä kuuntelun lisäksi tossa tilanteessa hänen olisi pitänyt tehdä olisi ollut ohjata jonnekin mt kriisipuolelle tms koska olin aivan selvästi itsetuhoinen ja osan aikaa lähes hysteerinen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi puhut 30 minuuttia tuollaisen kanssa? Kannattaa lyödä luuri kiinni heti kun huomaa, että keskustelu ei johda mihinkään. Sitten voi soittaa vaikka uudestaan ja toivoa, että saa langan päähän eri henkilön.

Voi joutua jonottamaan kauankin ennen kuin saa yleensä ketään langan päähän. Sen jälkeen on korkea kynnys katkaista puhelu kesken ja aloittaa jonotus uudestaan.