Onko se itsellekin henkisesti kuin kuolema kun oma vanhempi kuolee?

Ei sitä voi kuvitella.

Kaikki kuolee.

Osa kuolema mut riippuu tietysti kuinka läheinen olet ko. vanhemman kanssa. 

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Uskon, että kun äiti joskus kuolee tulen itkemään silmät päästäni. Vaikka ei meillä aina ole ollut hyvä suhde, mutta on kuitenkin oma äiti. Sitten häntä ei enää ole. Varmaan todella outo tunne. On jo iäkäs ja huonossa kunnossa joten pelkään että joku päivä se puhelinsoitto tulee että on kuollut.

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Olen pahoillani että elämä on kohdellut sua kaltoin ja tehnyt susta kylmän ja ilkeän, voimia. <3 Oma olo ei kuitenkaan parane ilkeilemällä.

Ei, mutta suuri suru, toki riippuen siitä millaiset on välit heihin.

No ei. Mulla vielä myös molemmat vanhemmat elossa (olen itse 43v) ja tiedän kyllä, että vanhempani mitä todennäköisimmin kuolevat ennen mua. En odota sitä, muttei kyllä jännitäkään.

Ei ollut minulle. Isää kyllä kaipaisin vielä, molemmat siis on kuolleet. En avaa enempää.

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

on epänormaalia jollei lähiomaisen kuoleman käsittelemiseen kuulu huomattavasti surua ja ainakin jonkun verran hämmennystä. Ihan iästä riippumatta. Kertoo jonkinlaisesta sosiopatiasta.

 

Ja aika monien aikuisten vanhemmat eivät ole kasilymppisiä.

Naisena kestät ehkä isäsi kuoleman, paitsi jos oli eka tukipilari. Pojalle pahempaa? Äidin kuolema voisi olla naiselle ihan kamalaa, jos äiti auttoi joskus tai on muuten mukava. Jos on talous kunnossa aikuinen lapsi voisi edes pärjätä, kaikilla ei ole tuloja. Ja pitääkö kontakteja vielä luoda lisää, mihin luottaa.

Isäni kuolema oli ikävää, surullista, kaipaan häntä kyllä, mutta se oli tapahduttava. En koe jääneeni vajaaksi, vaan isäni  viisaus ja ymmärtävä asenne minua kohtaan jätti voiman surra suruni. Tärkeää on sekin, millainen suhde oli vanhempaansa ja oliko se hyvä, turvallinen loppuun asti? Kun näkee, että toinen on huonossa kunnossa ja heikko ei toivo muuta kuin helppoa kuolemaa. Rakkaus on sitäkin, että antaa lähteä. 

Toisen kuolemaan ei voi valmistautua. Se on jokaisella niin erilainen kokemus.  Pelkäsin läheisteni kuolemaa ja yllätyin, miten järkevästi kohtasin läheisteni kuolemat ja osasin surra suruni. Uskon, että siihen on auttanut tapani elää itsenäisesti ja miettiä asioita. 

Molemmat kuolleet, eipä kyllä vaikuttanut mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Olen pahoillani että elämä on kohdellut sua kaltoin ja tehnyt susta kylmän ja ilkeän, voimia. <3 Oma olo ei kuitenkaan parane ilkeilemällä.

Sivusta: millä tavoin hän ilkeili? 😳 Puhui tasan niin kuin asia on.

Mulle se oli henkisesti uusi syntymä kun molemmat vanhempani kuolivat. Meillä oli hyvät ja lämpimät välit eikä vanhempani puuttuneet millään lailla elämääni mutta kun kuolivat pitkän sairauden jälkeen olin lähinnä helpottunut ja onnellinen. Tunsin, että vihdoin olin aikuinen ja täysin vastuussa omasta elämästäni.

Hyväksyn täysin sen tosiasian, että kaikki kuolevat joskus. Tästä huolimatta minäkään en pysty kuvittelemaan millaista tulee olemaan, kun vanhempani kuolevat, mikäli he kuolevat ennen minua siis.

Tuntuu etten sen jälkeen enää mitenkään voi olla se sama ihminen joka olen nyt. Eli että sen koettuani muutun ja olen loppuelämäni melkein kuin toinen ihminen. 

Toisaalta monet ovat menettäneet vanhempansa esim. nuorena aikuisena enkä ole kenenkään kuullut kuvailevan sitä tuolla tavalla.

Toivottavasti ehtivät opettaa käytöstapoja. Prinsessoja on jo ihan riittämiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Olen pahoillani että elämä on kohdellut sua kaltoin ja tehnyt susta kylmän ja ilkeän, voimia. <3 Oma olo ei kuitenkaan parane ilkeilemällä.

Sivusta: millä tavoin hän ilkeili? 😳 Puhui tasan niin kuin asia on.

Mitä nyt haukkui surevia ihmisiä vajakeiksi :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole. Täytyy olla jotenkin vajaa, jos ei aikuisena ihmisenä pysty käsittelemään ja sisäistämään ihmisen elinkaarta ja jokaisen kuolemaa. Yli kasikymppisen kuolema on itsestäänselvyys, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää tai surtavaa. 

Olen pahoillani että elämä on kohdellut sua kaltoin ja tehnyt susta kylmän ja ilkeän, voimia. <3 Oma olo ei kuitenkaan parane ilkeilemällä.

Sivusta: millä tavoin hän ilkeili? 😳 Puhui tasan niin kuin asia on.

Mitä nyt haukkui surevia ihmisiä vajakeiksi :D

No jos se on lähes oman kuoleman paikka vielä keski-ikäisenäkin, niin oikeasti kannattaa hypätä sinne kuoppaan samaan hintaa. Tuskin sitä toleranssia ja resilienssiä löytyy mihinkään muuhunkaan elämän vastoinkäymiseen.

Kun 80v kuolee niin ei siinä sinänsä ihmeteltävää ole mutta surua kylläkin.Kun ihminen on elänyt pitkän elämän niin sen kanssahan sulla niitä yhteisiä muistoja on.Ne satuttaa.Ja ikävä.Ei se että ymmärtää ja hyväksyy että me kaikki kuollaan poista ikävää.