Te jotka olette parisuhteessa, niin kuinka pitkään tunsit nykyisen kumppanin ennen kuin aloitte parisuhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tapailu on just sitä seurustelua. Nykyään on jotain ihme kiertelyä. Ollaan jossain tapailusuhteessa tai muussa, vietetään aikaa yhdessä, harrastetaan seksiä jne mutta omasta mielestä ei sitten kuitenkaan seurustella. 

Mitä väliä jos joku pitää sitä vasta tapailuna eikä määritä suhdetta seurusteluksi?

On siinä sellainen väli, että tapailu on tekosyy pitää suhde avoimena. Pelätään sitoutumista ja siksi "tapaillaan" kuukausikaupalla. Minusta se on takaportin auki pitämistä ja iso varoitusmerkki, jos ihminen ei pysty sitoutumaan seurustelusuhteeseen, vaan pitää tapailla kuin jotkut yläkouluikäiset. 

t. eri

No en pidä kovin suljettuina mitään parisuhte

Mitä se sitoutuminen sitten tässä yhteydessä tarkoittaa?

Jokainen määrittelee se mitä sitoutuminen siinä omassa parisuhteessa tarkoittaa. Jollekin se varmasti ensisijaisesti tarkoittaa sitä että niitä muita kumppaneita ei ole.

Itselleni se että onko muita (satunnaisia) seksi suhteita ei ole kynnyskysymys. Minulle sitoutuminen on enemmän puolison arvostusta ja kunnioittamista omana ajattelevana yksilönä jonka mielipiteet ei aina vastaa omiania. Se on avoimuutta ja kykyä keskustella asioista joita suhteessa on menossa. Se on luottamusta siihen että palaute on rehellustä toinen sanoo sekä sen mitä arvostaa suhteessa ja myös sen että ei ole tyytyväinen suhteessa johonkin. Luottamusta siihen että yhdessä sovituista asioista pidetään kiinni ja samalla luottamusta siihen että turhia lupauksi (luoaus pysyä yhdessä loppuelämän) joista ei välttämättä pidetä kiinni ei anneta.

22-vuotta tunnettiin, oltiin kavereita, sitten ystäviä, joitakin vuosia taukoa ettei pidettykään yhteyttä kun maailma vei erilleen.. ja sitten kävi jotain. Viestimäärät lisääntyivät, tavattiin pitkästä aikaa ja se oli siinä. Nyt vuosia jo yhdessä, erottamattomina, hyvin helppo ja hyvä olla. Joskus se suurin onni voi ollakin koko ajan jo elämässäsi..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava tämä sivukeskustelu tapailusta ja seurustelusta suhteessa sitoutumiseen. Sai minut miettimään omia ongelmiani. Sori että käytän ketjua omaan avautumiseeni, mutta liittyy siihen sivupoluun.

Minulle seurustelu on iso asia ja ihmettelen, miten helposti muut löytävät uusia kumppaneita. Osasyy nopeaan pariutumisen voi olla se, että monet todella suhtautuvat seurusteluun kepeästi, että siinä tutustutaan vasta. Minulle seurustelu on suuri virstanpylväs johon kohdistan isot odotukset ja paineet.

Ei tosiaankaan kyse ole siitä että olisin muiden kanssa tapailuvaiheessa, mutta minua jostain syystä ahdistaa ja jopa nolottaa eroaminen. Seurustelu on sitoutumista joka sisältää myös julkisen statuksen ystävien ja sukulaisten silmissä. Eihän läheisiä oikeasti kiinnosta muut kuin ihmisten onni ja tuttavia ei kiinnosta senkään vertaa, mutta jostain syystä tarvitsen varmuutta tunnustaaksen

Se, että seurustelee ja on siitä sopinut, ei tarkoita että sukulaisille tms. pitää vielä asiasta mainita. Varsinkaan, jos kokee jotain paineita siltä suunnalta. Seurustelu on yksityinen asia niin kauan kuin sen haluaa olevan. Me mentiin naimisiinkin kahdestaan, vaikka oli kovaa painostusta häiden järjestämiseksi.

Kiitos kommentista. Mietin asiaa. On totta, että eihän sitä statusta tarvitsisi ulkopuolisille kertoa, mutta oikeastaan kukaan muu ei edes kohdista mitään paineita eikä ketään edes kiinnosta millaisesta suhteesta on sovittu. On ihan selvää että en tapaile muita samaan aikaan kun hyvä että edes tämä yksi ihminen kiinnostaa. Kaikki paineet kasaan ihan itse itselleni, ja niitä helpottaa se että saan kutsua tarpeeksi pitkään suhdetta tapailuksi, vaikka minun tapailu tarkoittaisi muille seurustelua. En tiedä onko se minun seurustelu sen vakavampaa kuin muillakaan seurustelijoilla, mutta siinä vaiheessa minulla on sellainen luottamus että ei kohta erota. Vaikka eihän se kuvitelma mitään takaa. On joskus alettu heti riidellä ja erottu pari kuukautta seurustelusta sopimisen jälkeen. :D

Muut tapailevat sillä mielellä että ihana tutustua ja elää alkuhuumaa, ja minä etsin koko ajan jotain hylkäävää suurta virhettä ja olen sitten helpottunut kun tapailu päättyy. Tapailu on kuitenkin jonkinlainen itsepetos, jolla joskus pystyn sinnittelemään alun epäilyjeni yli.

Olenkohan ainoa joka on tällä tavalla vinksahtanut?

Mielestäni riippuu tosi paljon iästä ja ihmisestä. Ensimmäinen suhteeni oli 18-vuotiaana, kesti 3 vuotta. Tuona aikana meni melkein 6kk ennen kuin virallisesti seurusteltiin. Toinen suhteeni oli 22-vuotiaana, meni pari kuukautta, että seurusteltiin virallisesti ja suhde kesti 7 vuotta. Tapasin nykyisen mieheni 29-vuotiaana. Tiesimme molemmat mitä haluamme parisuhteelta ja elämältä, olimme molemmat olleet pitkissä parisuhteissa aiemmin, joten keskustelimme hyvin suoraan heti alusta alkaen. Periaatteessa aloitimme siis seurustelun heti ekoilta treffeiltä. Nyt suhdetta on takana 7 vuotta, 5 niistä avioliitossa.

Tutustuimme 1992, seurustelu alkoi 1999 

Tutustuttiin kun koulu alkoi. En enää tarkkaan muista missä vaiheessa oltiin virallisesti kimpassa. Kesä asuttiin kuitenkin jo yhdessä. Toisen kouluvuoden joulukuussa mentiin kihloihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huvittaa ihmisten asenne seurusteluun nykyään, eli toisille on ilmeisesti ihan ok harrastaa seksiä useiden kanssa tapailuvaiheessa ja sitä ei osata "pelätä" ollenkaan, mutta sitoutuminen yhteen ihmiseen jotta tutustuisi tähän paremmin (eli seurustelu) on joku järjetön mörkö.

Irtoseksi  sinkkuna on ok, mutta ajatus siitä, että sitoutuu johonkuhun eksklusiivisesti loppuiäkseen, ON TIETENKIN miettimisen arvoinen asia.

Miehet on yleensä toimineet toisinpäin, sitoutuneet miettimättä ja siinä sivussa harrastaneet sitten  huoripukkikeikkaa. 

Onko tämä mielestäsi älykkäämpää?

Moniko ajattelee sitoutuvansa loppuiäkseen vaikka sanoisikin olevansa parisuhteessa? Eikä minusta edes pidäkkään. Sitoudutaan niin pitkäksi aikaa kuin suhde toimii.

Kyllä ainakin omassa kaveriporukassani (35-vuoden hujakoilla kaikki) ovat sitoutuneet parisuhteessa loppuelämäksi. Toki jos tilanne muuttuu, niin sitten erotaan, mutta ei kukaan ole suhteessa, jonka ei usko kestävän loppuelämän.

Ehkä tämä perustuu siihen, että nykyään on niin ok olla sinkku, joten harva ryhtyy parisuhteeseen/avioliittoon ellei se oikeasti anna jotain positiivista lisää elämään. Toisaalta taas tilanteen mahdollisesti muuttuessa on ok erota, mutta yksikään tuntemani nainen ei seurustele sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa ei näe itseään loppuelämän.