Miten koulukiusaus on vaurioittanut sinua?

Koulukiusaamista vähätellään puhumalla koulukiusaamisesta, vaikka oikeasti kyseessä on RIKOS. Kiusaajia hyysätään kuten näissä teloitustapauksissakin syytetään pyöveliä eli sitä kiusattua eikä kiusaajia, jotka on todettu syylliseksi.

Myös väkivaltaan suhtautuminen"poikien nujakointina" on vähättelevää ja väkivallan hyväksyvää asennoitumista. Jokainen joka hyväksyy"poikien nujakoinnin" hyväksyy myös valtioiden väliset raa,at hyökkäyssodat.

Ei ole isoa väkivaltaa tai pientä väkivaltaa, on vain väkivaltaa ja sinä joko hyväksyt sen tai et.

Termit kohdilleen:

Kiusaus: houkutus, mieliteko, ("Enpä langennut kiusaukseen ostaa suklaata, vaikka mieli teki ja oli tarjouksessakin")

Kiusaaminen: toistuvaa, pahantahtoista, nöyryyttävää henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omia lapsia en halunnut. Miehelläni on 2 nyt jo aikuista lasta. Koko avioliiton ajan olen miellyttänyt miestäni. Jos hän joskus korottaa ääntään minä jotenkin menen kipsiin enkä osaa sanoa mitään.

Olet unelmavaimo. Olisipa Suomessa enemmänkin kaltaisiasi naisia.

Uu tais naistenhakkaaja ilmoittautua?

Termi"naistenhakkaaja" on äärimmäisen seksistinen ja sovinistinen. Ei ole mitään"naistenhakkajia" tasa-arvon maailmassa, on vain hakkaajia. "Naistenhakkaaja" termillä myönnetään naisten olevan heiveröisiä ja avuttomia miehiin nähden.

Hmm. Okei.

No, minä en ole tuota ajatellut. Hyvä huomio. Itselläni vaan kiehahti kommentin:

"Jos hän joskus korottaa ääntään minä jotenkin _menen kipsiin enkä osaa sanoa mitään_.

_Olet unelmavaimo. Olisipa Suomessa enemmänkin kaltaisiasi naisia_."

kaipaus naisesta, joka juuri EI OSAA puolustaa itseään.

Eli tavallaan, puhuimme samasta aiheesta, kuitenkin sen sisällä olevista eri aiheista.

Eli minä puhuin juuri tästä yksittäisestä kommentinheittäjästä, joka selkeästi kaipaa naista, jota SAA ALISTETTUA, koska tämä EI PYSTY puolustautumaan.

Eri asiansa ja ihan totta toki on tuo termin sisältämä sävy lähtöasetuksesta ja sen oikeellisuudesta. Minusta ei vain ole ollenkaan oikein, että tuollaisia ihmisiä huutelee ylpeydellä, olevansa paska ihminen, joka HALUAA ALISTAA toista ihmistä. (Joka nyt sattui hänen tapauksessaan olemaan toiveidensa mukaisesti nainen, siksi sanoin "naisten"- termillä)

Pahoittelut tästä, enpä tullut suutuspäissäni miettineeksi aiheen moninaisuutta. Myös siksi, että itselläni on kokemusta.

Muisto omasta nuoruudesta:



Vanhempi ysiluokkalainen potkaisi toista päähän maiharit jalassa. Tämä sitten terkkariin sekavana ja oksentelevana. Onneksi selvittiin aivotärähdyksellä.



Homma kuitattin "poikien nujakointina". Tyyliin soo soo ethän tee tätä toiste.

Nuorilla on käytännössä täysi diplomaattinen koskemattomus. Kukaan ei saa puuttua mihinkään, ei rikollisoikeudellista vastuuta.



Kuitenkin touhu on kuin suoraan alamaailmasta. Ihan oikeasti ammattirikollisetkin ihmettelevät ettei heidän piireissään toimittaisi noin julmasti, etenkään ilman syytä.



 

En ollut erityisen kiusattu, mutta yläkouluiässä yksi entinen luokkakaveri alkoi uusien kavereidensa kanssa pilkata vähän kaikkia. Se mitä on ehkä jäänyt on, että en tykkää näin vuosikymmenten päästäkään kävellä nuoriso- tai juoppoporukoiden ohi, kun odotan vaan, että perään huudetaan jotain kommenttia ulkonäöstä tms. Uskon sen johtuvan siitä, että tuo kyseinen tapaus harrasti tällaista.

Miten te jaksatte jankata? Minä opin pitämään puoleni, ihan ok oppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omia lapsia en halunnut. Miehelläni on 2 nyt jo aikuista lasta. Koko avioliiton ajan olen miellyttänyt miestäni. Jos hän joskus korottaa ääntään minä jotenkin menen kipsiin enkä osaa sanoa mitään.

Olet unelmavaimo. Olisipa Suomessa enemmänkin kaltaisiasi naisia.

Uu tais naistenhakkaaja ilmoittautua?

Termi"naistenhakkaaja" on äärimmäisen seksistinen ja sovinistinen. Ei ole mitään"naistenhakkajia" tasa-arvon maailmassa, on vain hakkaajia. "Naistenhakkaaja" termillä myönnetään naisten olevan heiveröisiä ja avuttomia miehiin nähden.

Naiset ON heiveröisiä miehiin nähden. Hormonitoiminta tekee sen eron. Sille ei voi mitään. Mies on terävämpi, nopeampi ja vahvempi. Miehet painii ja nyrkkeilee eri sarjoissa kuin naiset.

Naiset on nykyään niin valtavia vuoria, että monella on varmasti tällainen illuusio, että mies ei edes pärjäisi heille. Eipä ole vaikutusta... Kun pieni mies iskee nyrkillä päähän, lähtee neiti 100kg samalla tavalla henki kuin neiti 50kg. Läski ei suojaa siltä. 

Olin osin koulukiusattu, mutta pääsääntöisesti harrastuskiusattu ja myös aikuisiälläkin kiusattu. En luota oikein kehenkään, enkä kerro itsestäni juurikaan mitään. Olen kyllä ymmärtäväinen ja empaattinen mutta käytän niitä vain harvoja kohtaan. Ilkeitä ihmisiä väistelen. Puolustan myös heikompaa aina. Oli se sitten eläin tai vaikkapa vanhus.

Vierailija kirjoitti:

Miten te jaksatte jankata? Minä opin pitämään puoleni, ihan ok oppi.

Kaikki eivät pysty pitämään puoliaan.

Ei ole erillistä koulumaailmaa, johon lait eivät ylety. Koulukiusaaminen on rikos, puolustauduit tai et.

En päästä ketään ihan oikeasti lähelle, en vain pysty.

Rehellisesti sanottuna epäilen, että minulla on jonkin sortin aivovaurio ja tunnen itseni jotenkin jälkeenjääneeksi. En enää mitään muista peruskoulun jutuista ja oppiminen oli vaikeaa, mutta toisaalta minulla oli aika kivinen koulupolku värikkään diagnoosihistorian: oli ollut jopa lievä kehitysvamma diagnoosina kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet, myös autismi löytyy, ja tunnistan ja olen reflektoinut kouluaikaiset tilanteet, joissa sosiaalinen jäykkyys tuli esiin, sosiaalisissa tilanteissa vielä jotain haasteita jäljellä. Mekaanisia taitoja kyllä oli, ja yläastelaisena jaksoin lukea kokeisiin vain, jos aihe kiinnosti tai oli helppo. Alunperin piti koko opetussuunnitelma yksilöllistää, muttei sitä koskaan tapahtunut. Yläasteelta pääsin 7,5 keskiarvolla, ja kaksi ainetta (matematiikka ja fysiikka) olivat yksilöllistettyjä. Ei vaan silti enää muistu mieleen yläaateen jutut, ei ne historian tai yhteiskuntaopin jutut, joissa olin 7:n tai jälkimmäisessä jopa 8:n tasoinen. Äidinkieli oli 8. 

Niinkin pitkälle menneen johtopäätöksen olen tehnyt, että potisin ikäregressiota. Tämänkin johtopäätöksen vedin nähtyäni videot edesmenneestä laulajasta, Michael Jacksonista, joissa hän käyttäytyy kuin pieni lapsi leikkien vesipyssyllä ja puissa kiipeillen. Ne videot nähtyäni mietin vain, että apua, olenko ihan samanlainen sillä erotuksella, että kaipaan välillä teini-ikää toivoen saavani elää sitä ikää uudelleen, mutta se ei näy mitenkään konkretiassa lukuun ottamatta nuorekasta pukeutumista: ei minulla ole mitään pakkomiellettä tunkea nuorille suunnattuihin tiloihin eikä käyttäytyä kuin teinit, ei minun suusta koskaan tule sellaista vastausta kuin "en halua" tai "ei huvita", kun pitää maksaa laskuja, tehdä esimiehen pyytämä tehtävä, lyhentää opintolainaa jne. vaan osan toimia jos en voi maksaa laskua ajallaan eikä minulla käy mielessä toisen omaisuuden kavaltaminen tai kodin irtoimiston tuhoaminen, koska "mä nyt voin ja haluan". 

Joku vaiva minulla selkeästi on, mutta mikä jos se ei ole traumaperäinen stressihäiriö testien mukaan, jonka yhteydestä koulukiusaamiseen olen oivaltanut 25 vuoden iässä. Itse aiemmin mielsin traumaperäisen stressihäiriön sotilaan syndroomaksi, ja olen törmännyt sellaiseen tietoon, että autismin ja traumojen päällekkäisyys tekee tilanteesta kinkkisen oireiden samankaltaisuuden takia, mutta toisaalta autistisella on isompi riski trauma-alttiudelle. Minun pitää rehellisesti tunnustaa, että olen turruttanut jopa ikäviä muistoja pitäen niitä arkoina ja vaikeina puheenaiheina, minua on myös hävettänyt, olen pitänyt jopa itseäni syyllisenä näihin asioihin: lapsuudessa parisuhdeväkivallan todistaminen ja neljännestä yhdeksänteen luokkaan jatkunut henkinen kiusaaminen, ja kiusaaminen näkyi siten, että sain joka hetki kuulla sen haukkumanimen, jonka sain yhdestä jutusta, ihan kuin olisin tullut saastaiseksi sen myötä. Jälkikäteen olen antanut itselleni diagnoosit sosiaalisten tilanteiden pelko ja lievä/keskivaikea masennus, itse asiassa näitä epäilin jo yläkoululaisena mutten koskaan saanut vastausta mietteisiini. Sosiaalisten tilanteiden pelkoon uskon oirekuvan ollessa selkeä: aloin yläasteikäisenä pelätä kaupassa käymistä ja keskustassa liikkumista, koska oli mahdollisuus kohdata koulusta tuttuja ihmisiä, jotka alkoivat aukomaan päätään, jolloin lähdin kotiin pidättäen itkua ja lukittauduin neljän seinän sisälle. Muualle päin muuttaminen tepsi tähän, mutta jotain on vielä jäljellä ja paljonkin: epävarma luonne, ei uskallusta heittäytyä mihinkään, ei uskallusta haastaa saati kehittää itseään. 

En ollut edes pahimmasta päästä kiusattu, monella oli paljon huonommin. Silti ne muutama vuosi teki sen, että oletin nuorena lähtökohtaisesti, etten kelpaa kellekään parisuhteeseen ulkonäön takia. Näin silti, että muuten on melko ongelmaton suhde omaan kroppaan. Uskoin vain sen, mitä minulle toistettiin ja osoitettiin.

Aikoinaan kasvatin aika kovan kuoren enkä pahemmin osoittanut ihmisille empatiaa. Muutama vuosi sitten aloitin psykoterapian ja erilaiset itseinhon ja häpeän tunteet ovat hälvenneet. Mutta aika pitkän aikaa olin sitä mieltä, että ihmisten pitää vain kestää vaikeudet, niin minäkin tein.

Oikean käden rystysistä tuli verta.  Kiusaajalla oli useampi kohde, mutta ysillä oli koulun disco.  Siellä osat vaihtui illan mittaan, kaveriksi tuli ulkopuolisiakin.  Kiusaaminen loppui, nolona tuli kouluun.

Miksi puhutaan pelkästä koulukiusaamisesta. Entä muualla tapahtunut kohtelu.

Tipahtanut selvästi kärryiltä, niin etten tajua mitä ympärilläni tapahtuu enkä ymmärrä sosiaalisista tilanteista mitään. Koululaisena sulkeuduin omaan kuoreeni, ei kiinnostanut koulu ja arvosanat. Tämä alkoi yläasteella. Ihan jopa epäilyttänyt, että olenko jotenkin tyhmentynyt. Peruskoulussa olin hyvä oppilas, arvosanat laski yläasteella, jopa niissä mieliaineissa ysistä seiskaan. Lukiota yritin käydä muttei siitä tullut mitään, ja vaihdoin ammattikouluun. Olin ammattikoululaisenakin aika epävarma ja vaikka sain ammatin harrastukseni, valokuvauksen parissa, tuntuu että silti on jokin aivoissa vialla. Muisti pätkii, ei tahdo jäädä asiat päähän vaikka miten kiinnostava aihe olisi. Onko tämä varhaista tyhmentymistä? Päätäni en ole mihinkään iskenyt enkä ole ollut onnettomuudessa, joten älykkyyden aleneminen onnettomuuden seurauksena on poissuljettu. 

Traumaperäinen stressihäiriö koulukiusaamisen seurauksena on tuntematon aihe, vaikka siitäkin on alettu puhumaan jonkun verran. 

Minä olen tullut yliherkäksi kaikelle paskamaisuudelle, ja reagoin heti asiattomuuksiin suoraan. Sitä samaa mitä peruskoulussa jouduin 7- ja 8- luokilla kestämään en enää ota vastaan keneltäkään. Se kiusaaminen loppui silloin kun tajusin, miten sen saa loppumaan, mutta jälkensä se jätti. Enää en ole niin kiltti ja sopeutuvainen kuin lapsena.

En luota ihmisiin tai halua päästää ketään lähelleni tai kertoa asiostani. Tunnen oloni toisten seurassa jännittyneeksi ja epämukavaksi. Mietin etten kuitenkaan kelpaisi porukkaa tai joku alkaisi puhua pahaa. Seurustelusta en viitsi oikeasti edes haaveilla, koska koen ettei kukaan voisi oikeasti pitää minusta siinä mielessä, koska mietin ettei kukaan pitäisi minusta edes ystävänä jos näkisi kuka oikeasti olen. Välillä mietin silti, ettei tämä voi olla totta, kun monella ikävällä ihmisellä on seuraa. Silti mietin olevani jotenkin täysin ulkona muihin tutustumisesta ja sosiaalisesta elämästä. Olin lähes yksin yläkoulun ja lukion. Näin minulla ei ollut edes mitään nuoruutta. En käynyt oikeastaan missään. Pari harratusta tosin oli, mutta koko muu elämä mitä nuorilla usein (en tarkoita päihteitä) ja kokemukset jäivät pois. Ei ole paljon mitään muisteltavaa. Nykyisin elän elämääni varovaisesti. En kaipaa yhtään ikäviä kokemuksia ihmisistä ja näin vältän tilanteita mitkä itselleni vaikeita. Samalla elämä ei edisty.

En ehkä koskaan enää pysty olemaan rennosti muiden kanssa. Osa selittyy sillä ette koskaan olisi rohkein, mutta monet asiat menevät ikävien kokemuksen piikkiin. Itseni kohdalla en puhuisi kiusaamisesta vaan lopulta jo kunnianloukkauksesta, koska ikävät valheet ja puheet ovat haitanneet elämääni ja värittävät sitä edelleen. Jatkunut myös, kun olen ollut jo aikuinen. Tämä myös vaikuttaa elämääni. Tutustu siinä muihin jos jotkut ovat puhuneet sinusta mitä sattuu ja et voi ikinä tietää kuka on kuullut mitäkin. Nämäkin puheet laajalle levinneitä ja aiheuttaneet paljon surua ja jopa häpeää, vaikka olen ole syyllinen mihinkään ja syytä häpeään ei olisi.

Silti päässäni oleva ristiriita siitä, että jotkut luulevat minun olevan puheiden mukainen on välillä liikaa. Kuin joku sanoisi, että olet varas ja puhuisi siitä monille ja sinulla ei olisi mitään keinoa todistaa muiden olevan väärässä. Tämä nyt vaan esimerkkinä. Tosin minun olisi pitänyt kuvata ja ikävät huutelut yms niin olisi edes todisteita.

Olen myös todennut, että Suomi on ikävän pieni maa jos on oikeasti kyseessä se, ettet esim tahtoisi tavata tai muutenkaan kohdata tiettyjä ihmisiä tai tahtoisit saada uutta alkua elämääsi. Oikeastaan jos elät Suomessa niin joudut hyväksymään sen ettet välttämättä ikinä pääse eroon tästä kaikesta ja joku aina tuntee jonkun. Nämä omia, kokemuksia.