Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Olen itse traumataustainen ja avioliittomme aikana on selvinnyt, että niin on puolisonikin. Traumat liittyvät teini-ikään, lapsuus on kummallakin ollut riittävän turvallinen. Koen, että juuri traumojen aiheuttama herkkyys on se, mikä sitoo meitä toisiimme. Ymmärrämme toisiamme. Mutta kyllähän nämä traumat ovat tulleet pintaan ja tulevat edelleen mitä moninaisilla tavoilla vuosien mittaan. Olemme kuitenkin onnistuneet kasvattamaan lastamme tasapinoisiksi tai ainakin hyvin omillaan pärjääviksi aikuisiksi. Eli pitkä liitto takana jo. Koen, että ihmiset, joille ei ole tapahtunut ikinä mitään pahaa ovat jotenkin toista maata. Herkästi tunnen itseni raskaaksi heidän seurassaan. Samalla saan välähdyksiä siitä, miten keveää elämä voi olla. Olen välillä kateellinen. En ole ikinä seurustellut sellaisen ihmisen kanssa ja läheisimmillä ystävilläni on joku särö. Toki kaikilla on jotain, kun riittävän pitkään on elänyt. 

Niinpä. Kun tekee joskus työtä parisuhteen ja perheen eteen niin traumat eivät siirry lapsiin.

Toivoisin, että muistettaisiin se, etteivät kaikki traumatisoidut käyttäydy samoin, eikä haasteet parisuhteissa ole samat, joten ei leimattaisi kaikkia traumatisoituneita parisuhdekelvottomiksi. Jossain asia ei näy juuri lainkaan, joissain näkyy paljon negatiivisesti, joku taas on ylikiltti ja ylisopeutuva. Joku triggeröityy arjessa, joku ei. 

Itse pysyn hyvin tasapainossa normaalissa elämässä. Trauma ei vaikuta suhteessa toimimiseen oikeastaan mitenkään sen enempää kuin ihmisillä on omat kotkotuksensa. Se, missä traumataustani nousee pintaan, on riitatilanteet, sellaiset oikeat, vakavat. Sellaiset, joita traumatonkaan ihminen ei katselisi, mutta minä olen jäänyt katselemaan osaamatta vaatia parempaa kohtelua tai jos olen osannutkin, olen antanut sen anteeksi. Nyt alkaa rima olla oikealla tasolla ja olen opetellut puolustamaan itseäni. Tosin tasapainoisessa suhteessa ei mennä sinne triggeriasteelle edes. Ja se, miten toimin triggeröityneenä, ei vahingoita sitä toista mitenkään, koska se kääntyy sisään päin. 

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin se, etteivät kaikki traumatisoidut käyttäydy samoin, eikä haasteet parisuhteissa ole samat, joten ei leimattaisi kaikkia traumatisoituneita parisuhdekelvottomiksi. Jossain asia ei näy juuri lainkaan, joissain näkyy paljon negatiivisesti, joku taas on ylikiltti ja ylisopeutuva. Joku triggeröityy arjessa, joku ei. 

Itse pysyn hyvin tasapainossa normaalissa elämässä. Trauma ei vaikuta suhteessa toimimiseen oikeastaan mitenkään sen enempää kuin ihmisillä on omat kotkotuksensa. Se, missä traumataustani nousee pintaan, on riitatilanteet, sellaiset oikeat, vakavat. Sellaiset, joita traumatonkaan ihminen ei katselisi, mutta minä olen jäänyt katselemaan osaamatta vaatia parempaa kohtelua tai jos olen osannutkin, olen antanut sen anteeksi. Nyt alkaa rima olla oikealla tasolla ja olen opetellut puolustamaan itseäni. Tosin tasapainoisessa suhteessa ei mennä sinne triggeriasteelle edes. Ja se, miten toimin triggeröityneenä, ei

Arvostelu on kohdistunut sellaiseen käytökseen jossa puolison kaltoinkohtelun tuomittavuutta selitellään pois omalla traumataustalla. Se on alhaista ja kertoo todella epäkypsästä ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin se, etteivät kaikki traumatisoidut käyttäydy samoin, eikä haasteet parisuhteissa ole samat, joten ei leimattaisi kaikkia traumatisoituneita parisuhdekelvottomiksi. Jossain asia ei näy juuri lainkaan, joissain näkyy paljon negatiivisesti, joku taas on ylikiltti ja ylisopeutuva. Joku triggeröityy arjessa, joku ei. 

Itse pysyn hyvin tasapainossa normaalissa elämässä. Trauma ei vaikuta suhteessa toimimiseen oikeastaan mitenkään sen enempää kuin ihmisillä on omat kotkotuksensa. Se, missä traumataustani nousee pintaan, on riitatilanteet, sellaiset oikeat, vakavat. Sellaiset, joita traumatonkaan ihminen ei katselisi, mutta minä olen jäänyt katselemaan osaamatta vaatia parempaa kohtelua tai jos olen osannutkin, olen antanut sen anteeksi. Nyt alkaa rima olla oikealla tasolla ja olen opetellut puolustamaan itseäni. Tosin tasapainoisessa suhteessa ei mennä sinne triggeriastee

Arvostelu on kohdistunut sellaiseen käytökseen jossa puolison kaltoinkohtelun tuomittavuutta selitellään pois omalla traumataustalla. Se on alhaista ja kertoo todella epäkypsästä ihmisestä.

Joo, halusin vain muistuttaa, että kaikki traumataustaiset eivät ole parisuhdekelvottomia. Moni on työstänyt ongelmiaan eikä osa ole ollut hankala parisuhteessa koskaan, 

En tiedä.

Ehkä se on miinus, kun käsittelen ptsd:ni ja sen syyt, seuraukset ja vaikutukset terapiassa kuten ennen parisuhdettanikin.

Ehkä se on miinus, että en tee numeroa esimerkiksi nukkumattomuudestani saati vaadi mitään sen perusteella.

Kumppaninikaan ei taida tietää aivan tarkalleen. Välillä toivoo, että puhuisin hänelle enemmän tietyistä asioistani mutta ei voi niille mitään ja tulee niistä vihaiseksi ja surulliseksi. 

En tiedä, mikä on oikein. Milloin kyse on asioista puhumisesta ja milloin vain levitetään kauheutta ja pahuutta laajemmalle kuin on tarpeellista.

Puolisoni perheen ja suvun kanssa nautin todella siitä idyllistä. Minulla ei ole mitään halua ravistella sitä kenenkään kohdalla. Ei edes puolisoni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.

Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.

Ei ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää

Taulukko kuvaa arkipäiväisiä, jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämää koskevia tapahtumia. Missä esim. onnettomuuden tai rikoksen uhriksi joutuminen, toistuva pahoinpitelyn tai muun räikeän laiminlyönnin kohteeksi joutuminen? Mikähän näiden stressiluku olisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.

Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.

Taulukko kuvaa arkipäiväisiä, jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämää koskevia tapahtumia. Missä esim. onnettomuuden tai rikoksen uhriksi joutuminen, toistuva pahoinpitelyn tai muun räikeän laiminlyönnin kohteeksi joutuminen? Mikähän näiden stressiluku olisi?

Se onkin stressitaulukko eikä traumataulukko, mikä kirjoittajalta jäi huomaamatta. Samoin voi lapsuustraumoja ACE-pisteyttää. Ne ovat suuntaa antavia, miten ihmiset keskimäärin tai jollain todennäköisyydellä reagoivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.

Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.

Ei ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää sille mikä on pahinta mitä ihminen voi joutua kok

Jep, väkivaltainen parisuhde on ihan tarpeeksi paha. Ei paljoa kiinnosta jonkun fleksaus siitä että on itse kokenut jotain paljon rankempaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.

Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.

Ei ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää

Väkivaltaisesta suhteesta voi ottaa ja lähteä/erota. Lapset ovat vanhempien armoilla ennen sijoitusta. Oman lapsen kuolemaa ei voi peruuttaa mitenkään. Eikä vakavaa sairauttakaan kukaan valitse.

 

Onko sitten pahempi, kun sodassa lapset ensin rais**taan äidin silmien edessä ja sitten tapetaan? Aina löytyy joku, jolla on pahemmin. Siksi on ihan turha vertailla niitä traumojen laatua. 

Ja hyvä, että tämä äiti on selvinnyt lapsensa kuolemasta. Monet selviävät. Kaikki eivät. 

Muut aina sanovat, etteivät kestäisi, mutta oikeasti heidän olisi vaan kestettävä, kun se tilanne olisi päällä. 

Niin paljon väärinymmärtämistä tässä ketjussa. Triggeröi toisten ihan vain omat kokemukset.

Olen menettänyt oman lapseni, mutta keksin silti heti paljon pahempia asioita mitkä vaikuttaa elämään vielä enemmän. Lapseni menettäneenäkin minulla oli koti, muita läheisiä, tarpeeksi ruokaa, lämpöä ja muita perustarpeet täyttäviä asioita, taloudellinen tilanne ok jne.

Vierailija kirjoitti:

Olen menettänyt oman lapseni, mutta keksin silti heti paljon pahempia asioita mitkä vaikuttaa elämään vielä enemmän. Lapseni menettäneenäkin minulla oli koti, muita läheisiä, tarpeeksi ruokaa, lämpöä ja muita perustarpeet täyttäviä asioita, taloudellinen tilanne ok jne.

Niinpä. Minäkään en masentunut minua traumatisoineista asioista vaan ihan vaan muista syistä. 

Osanottoni <3

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Näin se on. Ja ehjään perheeseen tulisi aina pyrkiä.

On kuitenkin lukuisia ja lukuisia perheitä, joissa puolisot ovat onnistuneet parisuhteessaan tekemään toisin kuin vanhempansa ja kasvattamaan lapsensa toisin kuin vanhempansa - katkaisemaan kierteen. 

Vierailija kirjoitti:

On kuitenkin lukuisia ja lukuisia perheitä, joissa puolisot ovat onnistuneet parisuhteessaan tekemään toisin kuin vanhempansa ja kasvattamaan lapsensa toisin kuin vanhempansa - katkaisemaan kierteen. 

Juuri näin. Se vaatii pitkäjänteistä työtä. Ennen kaikkea itsensä kanssa. Ei pidä laittaa päätä pensaaseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Näin se on. Ja ehjään perheeseen tulisi aina pyrkiä.

Hyvä ja osuva havainto!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Näin se on. Ja ehjään perheeseen tulisi aina pyrkiä.

Niinhän sitä pitäisi. Mutta kannattaa muistaa, että kaikilla EI OLE sama pyrkimys. Moni narsistin uhri jää liian pitkäksi aikaa suhteeseen, koska pitää itsestään selvänä sitä, että narsistikin pyrkii ehjään perheeseen ja siksi hänen käytöksensä ei käy järkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Näin se on. Ja ehjään perheeseen tulisi aina pyrkiä.

Niinhän si

Pitää täysin paikkansa. Narisistin kanssa ei pidä olla suhteessa vaan lähteä.