Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa
15.07.2024 |
Voi olla vähän hakuammuntaa, mutta kokeillaan olisiko täällä linjoilla ihmisiä joilla on kokemusta tai muuta tietoa traumataustaisen henkilön kanssa seurustelusta.
Uuden kumppanin kanssa yhteistä taivalta takana vuosi ja tässä alkaa koko ajan selviämään enemmän asioita hänen menneisyydestään. Toki olen tiennyt jo valmiiksi, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ovat olleet miinusmerkkisiä, mutta mittakaava on alkanut hahmottua nyt paremmin.
Itse tulen lähes siirappisen hyvästä ydinperheestä, joten uuden äärellä ollaan ja siksi kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia.
Kommentit (493)
Kyllä on omituisia kommentteja ja uskomuksia kommentoijilla. Ensinnäkin määrittely traumataustaiseksi on jo redusoivaa. Sitten ne uskomukset, että traumoja kokeneet olisivatkin kategorisesti kaltoinkohtelijoita. Kyllä tässä maailmassa on paljon kusipäisiä ihmisiä, jotka ilman mitään traumoja vahingoittavat muita. Koska voivat. Tämä on toki vauvapalsta, jossa liikkuu monenlaista käsitystä. Yksinkertaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet vain selittelevät kusipäisyyttään sillä traumataustalla.
Minulla on kaksi todella traumaattisia asioita kokenutta ystävää.
Molempia yhdistää traumojen ja tapahtuneiden asioiden käsittelemättä jättäminen, mikä näkyy harmillisen paljon heidän arkipäiväisessä olemisessaan. Tapahtuneet vaikuttavat selvästi heidän vuorovaikutukseensa muiden kanssa.
Molemmat käyttävät päihteitä "tavallista" enemmän ja olen huomannut, että molemmat pyrkivät hyvin usein nostamaan menneisyyden tapahtuneet uudelleen ja uudeelleen keskusteluissa esiin. Oli keskustelunaihe mikä tahansa, johonkin väliin heittävät hyvin usein kommentin "minullepa kävi näin ja näin ja näin", ja toivovat keskustelun jatkuvan tästä traumaattisesta tapahtumasta ja heidän kokemuksestaan siihen liittyen. Joskus keskustelu jatkuu, joskus taas ei.
En sano, ettei asioista saisi tai voisi keskustella ystävien ja kavereiden kesken, päin vastoin, puhuminen tekee hyvää, mutta ystäville avautuminen ei useinkaan riitä asian käsittelyyn. Kuunteleminen on myös ystävälle kovin raskasta, eikä ystävältä voi velvoittaa sellaisen tuen antamista, mihin hänellä ei ole riittävää osaamista tai edes voimavaroja.
Ammattilaisen tuki on minusta välttämätöntä. Ystävä tai läheinen ei voi toimia terapeutin roolissa tai pelkkänä kuuntelijana, jonka niskaan tunteet vyörytetään yhä uudelleen ja uudelleen, pääsemättä eteenpäin..
Vierailija kirjoitti:
Monet vain selittelevät kusipäisyyttään sillä traumataustalla.
Antaa selittää ja antaa olla kusipää. Sittenhän kusipäisyys on ihan oma valinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumoja ja taustoja voi olla niin monenlaisia. Entinen puolisoni koki olevansa traumaattisen lapsuuden elänyt koska hänen äitinsä kuoli hänen ollessa 12v. Tämä näkyi parisuhteessa ja muutenkin siten, että hyvin helposti hänellä lähti jutut aina siihen suuntaan että ai sulla on vielä molemmat vanhemmat, niinpä tietysti kun olet tuollainen onnekas ja onnellisen lapsuuden elänyt joka ei ole koskaan joutunut kokemaan vaikeuksia.
Hän oli tällainen sekä kavereilleen että minulle. Esimerkiksi kun ystäväpariskuntamme kärsi lapsettomuudesta alkoi hän kertoa miten hänen äitinsä kuoli. Sama homma kun toisen ystävämme isä kuoli äkillisesti, hän vertaili sitä äitinsä kuolemaan ja sanoi ihan ääneenkin, että eihän vanhemman menettäminen melkein kolmekymppisenä enää ole mitään, hän menetti äitinsä 12-vuotiaana. Tuntui, että se oli hänen elämänsä kiintopiste minkä kautta hän eli ja k
Äidin menettäminen lapsena on tragedia jota ulkopuoliset ei osaa edes kuvitella, en käsitä miten voit olla noin ilkeä puolisoa kohtaan. Sinulta puuttuu kaikki se elämänkokemus mitä puolisollasi on.
Ei minulla tietenkään ole niitä samoja kokemuksia kuin hänellä. Sen sijaan minulla on omat kokemukseni. Minusta ei ole ilkeyttä todeta tosiasioita ja sitä, että hän kohteli huonosti muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Tuo on juuri sitä sellaista syyllistävää uhripuhetta. Unohdatko, että myös sillä toisella osapuolella on se oma elämänsä ja oikeus elää sitä tasapainoisessa ympäristössä? Ei trauma ole mikään oikeutus kaikelle mahdolliselle hautaan saakka. Sitä pitää itse pyrkiä korjaamaan aktiivisesti ja myöskin ymmärtämään jos sen aiheuttamaa käytöstä ei joku toinen ole valmis ottamaan vastaan.
Ei tämä eroa jostain synnynnäisestä tai saadusta vammasta yhtään. Olisi tosi paljon kivempaa elää ilman vammaa, ja onhan se ihan epistä että toisilla on vamma, toisilla ei. Mutta ei se silti ole toisen yksilön vika tai vastuulla.
Parisuhteessa molemmat joutuu mukautumaan toisen tapoihin, kasvatuksen tai sen puutteen jättämiin vinoumiin, erilaisiin kiintymysmalleihin jne. Ei näistä mikään välttämättä ole sen helpompaa käsitellä kuin se että kumppanilla on ollut traumaattinen lapsuus.
Jokaisen aikuisen omalla vastuulla on se että ei siedä minkäänlaista kaltoinkohtelua vaikka sitä olisi joutunut lapsuudessaan kokemaan, eikä myöskään pidä kumppania lika-astiana johon voi dumpata kaikki mitä mieleen tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumoja ja taustoja voi olla niin monenlaisia. Entinen puolisoni koki olevansa traumaattisen lapsuuden elänyt koska hänen äitinsä kuoli hänen ollessa 12v. Tämä näkyi parisuhteessa ja muutenkin siten, että hyvin helposti hänellä lähti jutut aina siihen suuntaan että ai sulla on vielä molemmat vanhemmat, niinpä tietysti kun olet tuollainen onnekas ja onnellisen lapsuuden elänyt joka ei ole koskaan joutunut kokemaan vaikeuksia.
Hän oli tällainen sekä kavereilleen että minulle. Esimerkiksi kun ystäväpariskuntamme kärsi lapsettomuudesta alkoi hän kertoa miten hänen äitinsä kuoli. Sama homma kun toisen ystävämme isä kuoli äkillisesti, hän vertaili sitä äitinsä kuolemaan ja sanoi ihan ääneenkin, että eihän vanhemman menettäminen melkein kolmekymppisenä enää ole mitään, hän menetti äitinsä 12-vuotiaana. Tuntui, että se oli hänen
Ei minulla tietenkään ole niitä samoja kokemuksia kuin hänellä. Sen sijaan minulla on omat kokemukseni. Minusta ei ole ilkeyttä todeta tosiasioita ja sitä, että hän kohteli huonosti muita ihmisiä.
Vanhempien ero tai isän kuolema 80vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Juu, he ovat sitä parempaa väkeä, hyviä ihmisiä.
Kaikki vaikeita asioita kokeneet ei puhu itsestään traumataustaisina. Koetut vaikeat asiat ei anna etuoikeuksia eikä oikeuta mitä tahansa käytöstä.
Vähän jännä valita verbiksi oikeutus. Onko sokealla oikeutus olla näkemättä? Onko invalidilla oikeutus olla kävelemättä?
Kaikki eivät traumatisoidu, mutta osa traumatisoituu. Se on silloin häiriö ja häiriö on häiriö, aiheuttaa häiriötä toimintaan. Kukaan ei valitse traumatisoitua. Ja vain osa valitsee kuntoutuksen.
Sanotaan näin, että sokealla on oikeutus olla näkemättä ja edellyttää mm yhteiskunnalta palveluita joiden avulla voi elää suhteellisen normaalia elämää sekä kumppanilta hänen näkövammansa ottamista huomioon arjessa, kun kerran näkövammaisen on puolisoksi valinnut.
Sokealla ei ole oikeutusta vaatia vaikkapa puolisoa lukemaan hänelle kirjaa 3 h joka ilta, vaikka näkevänä hän siihen pystyy, toisin kuin vaatija. Pyytää voi, muttei vaatia, painostaa, syyllistää jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Tuo on juuri sitä sellaista syyllistävää uhripuhetta. Unohdatko, että myös sillä toisella osapuolella on se oma elämänsä ja oikeus elää sitä tasapainoisessa ympäristössä? Ei trauma ole mikään oikeutus kaikelle mahdolliselle hautaan saakka. Sitä pitää itse pyrkiä korjaamaan aktiivisesti ja myöskin ymmärtämään jos sen aiheuttamaa käytöstä ei joku toinen ole valmis ottamaan vastaan.
Ei tämä eroa jostain synnynnäisestä tai saadusta vammasta yhtään. Olisi tosi paljon kivempaa elää ilman vammaa, ja onhan se ihan epistä että toisilla on vamma, toisilla ei. Mutta ei se silti ole toisen yksilön vika tai vastuulla.
Tuo sarkasimiaan täydellisistä ihmisistä viljelevä tyyppi ei ole itse päässyt omasta uhripositiostaan pois. Veikkaan että hän on itse ollut traumataustainen kaltoinkohtelija parisuhteissaan ja saanut siitä kritisoivaa palautetta muilta. Siksi agressio täällä.
Vierailija kirjoitti:
Alkuperäinen kommenttihan kuului näin:
"Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita."
Ihme oletus, että "hyvien perheiden" lapset eivät olisi joutuneet kokemaan vaikeita asioita. Monet ihmiset joutuu kokemaan vaikeita asioita, vaikka ne ei ulkopuolisille näkyisikään.
Juuri näin. Läheiseni hyyssäsi elämän kolhimaa seurustelukumppania ja koki hirveät syyllisyydentuskat kun viimein päätti erota tuosta huonostivoivasta suhteesta. Hän selitti aivan silmät kirkkaana kuinka paljon jättämänsä nainen on kokenut kaikenlaista kurjaa elämänsä aikana, eikä yhtään tajunnut, ettei siinä ole mitään niin raskasta etteikö hän itse olisi kokenut vastaavaa. Vanhemman ennenaikainen kuolema, sairaudet, oma vakava sairaus, puolison pitkäaikainen salasuhde ja sitä seurannut ero, lapsettomuus, yksinäisyys, koko rakennetun elämän romahtaminen yllättäen jne. Hän ei vaan koskaan ollut mieltänyt itseään traumataustaiseksi tai mitenkään erityisen raskaita asioita läpikäyneeksi kun toinen taas piti yllään traumataustaansa kuin jättimäistä huutomerkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.
Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.
Tuo on juuri sitä sellaista syyllistävää uhripuhetta. Unohdatko, että myös sillä toisella osapuolella on se oma elämänsä ja oikeus elää sitä tasapainoisessa ympäristössä? Ei trauma ole mikään oikeutus kaikelle mahdolliselle hautaan saakka. Sitä pitää itse pyrkiä korjaamaan aktiivisesti ja myöskin ymmärtämään jos sen aiheuttamaa käytöstä ei joku toinen ole valmis ottamaan vastaan.
Ei tämä eroa jostain synnynnäisestä tai saadusta vammasta yhtään. Olisi tosi paljon kivempaa elää ilman vammaa, ja onhan se ihan epistä että toisilla on vamma, toisilla ei. Mutta ei se silti ole toisen yksilön vika tai vastuulla.
Niin. Vahva ihminen katkaisee ylisukupolvisen kaltoinkohtelun, pahoinpitetyn, ilmentyvät ne missä muodossa tahansa, ja traumat ja valitsee johdonmukaisesti läheistensä hyvinpitelyn elämässään.
Ei se itse tekemänsä kaltoinkohtelu ole perusteltavissa omilla traumoilla.Koskaan. Se on yksiselitteisesti tuomittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monet vain selittelevät kusipäisyyttään sillä traumataustalla.
Ja monet ihan normaaleista perhetaustoista on kusipäitä ilman mitään selittelyjä. Ihmisiä on moneen lähtöön.
Mulla on kakkostason trauma. Itse en ole paljoa kertonut kenellekään, mitä on tapahtunut. Yksikseni olen elänyt. Jäin lopullisesti eläkkeelle vähän päälle nelikymppisänä. Pärjään kunhan on päivärytmi ja rauhallinen ympäristö. Tuhotulle perustalle ei paljoa voi rakentaa. Lääkkeitä tai viinaa ja muitakaan päihteitä en käytä.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.
Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.
Ei ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää sille mikä on pahinta mitä ihminen voi joutua kokemaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.
Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.
Alapeukut tuolle lapsensa menettäneelle kertoo kommentoijien mielen laadusta. Onko traumataustaa vai ihan puhdasta kusipäisyyttä? No empatiakyvyttömyyttä ainakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kumppani on voinut ihan suremalla päästä yli menetyksistään ja kipeistä kokemuksistaan. Ja hänellä on ollut turvaa sijoituksessa. Suru on se tunnetyö, jonka hän joutunut kokemaan ja käymään läpi. Siihen ei kannata kumppanin mennä mestaroimaan omine kuvitelmineen ja eläytymisineen, koska toisen sisäinen todellisuus on hänen omaa kokemustaan.
Esim. minulta on kuollut lapsi ja se on sellainen kokemus, johon ei pääse toinen sisälle. Se on yleisesti tiedetty olevan rankinta, mitä ihminen joutuu kokemaan ja monet sanoivatkin minulle, että he eivät kestäisi. No se suru ja menetys on ollut sanoinkuvaamatonta, mutta vuosien myötä elän sen kanssa hyväksyen sen tosiasiana. Eikä minusta tullut kaltoinkohtelijaa eikä uhriutujaa. Enkä ole vain lapsensa menettänyt ihminen.Ei ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää sille mikä on pahinta mitä ihminen voi joutua kok
Holmesin ja Rahen stressiasteikko on yksinkertainen ja toimiva instrumentti, jota monet lääkärit ja psykologit käyttävät. Se on hyvin perustasoinen, luotettava työkalu.
Olen itse traumataustainen ja avioliittomme aikana on selvinnyt, että niin on puolisonikin. Traumat liittyvät teini-ikään, lapsuus on kummallakin ollut riittävän turvallinen. Koen, että juuri traumojen aiheuttama herkkyys on se, mikä sitoo meitä toisiimme. Ymmärrämme toisiamme. Mutta kyllähän nämä traumat ovat tulleet pintaan ja tulevat edelleen mitä moninaisilla tavoilla vuosien mittaan. Olemme kuitenkin onnistuneet kasvattamaan lastamme tasapinoisiksi tai ainakin hyvin omillaan pärjääviksi aikuisiksi. Eli pitkä liitto takana jo. Koen, että ihmiset, joille ei ole tapahtunut ikinä mitään pahaa ovat jotenkin toista maata. Herkästi tunnen itseni raskaaksi heidän seurassaan. Samalla saan välähdyksiä siitä, miten keveää elämä voi olla. Olen välillä kateellinen. En ole ikinä seurustellut sellaisen ihmisen kanssa ja läheisimmillä ystävilläni on joku särö. Toki kaikilla on jotain, kun riittävän pitkään on elänyt.
"Mutta traumataustaisilla on aivan sama vastuu teoistaan kuin muillakin.
Ei se että on traumataustainen tee esimerkiksi parisuhteessaan tekemiä vahingollisia tai jopa todella suurta kaltoinkohtelua ja/tai henkistä väkivaltaa puolisoa kohtaan yhtään vähemmän tuomittavaksi kuin normaalilla ihmisellä."
En tiedä miksi puhut minulle kuin olisin väittänyt jotain muuta :D Kukaan ei saa olla mäntti, eiköhän se ole ihan se peruslähtökohta. Nyt en ihan saa kiinni siitä miksi sinä kuvittelet traumasta puhumisen tai oman traumataustan tiedostamisen tarkoittavan automaattisesti että henkilö on joku pahoinpitelijä itse? Siinä on sinulla joku kummallinen ennakkoluulo, työstäpäs sitä.