Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Minä olin jo tukevasti naimisissa ennen kuin tajusin läheskään puoliakaan puolisoni kokemuksista ja niiden vaikutuksesta häneen. 

Itsekin olen todella rakastavasta ja terveestä perheestä, uskon että tämä oli tarkoitettu näin. Minä saan syvyyttä ns . täydelliseen elämääni, ja hän taas maistiaisia, miten asiat voisivat olla. Parantaa en ole pystynyt häntä, mutta näinkin pärjäillään.

Helppoa ei totta vie ole, mut pitääkö aina olla kivaa? Syvällisyys on hieno asia, mikään kiiltokuvaliitto ei ole koskaan kiinnostanutkaan.

kohta 30v yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse traumataustainen ja avioliittomme aikana on selvinnyt, että niin on puolisonikin. Traumat liittyvät teini-ikään, lapsuus on kummallakin ollut riittävän turvallinen. Koen, että juuri traumojen aiheuttama herkkyys on se, mikä sitoo meitä toisiimme. Ymmärrämme toisiamme. Mutta kyllähän nämä traumat ovat tulleet pintaan ja tulevat edelleen mitä moninaisilla tavoilla vuosien mittaan. Olemme kuitenkin onnistuneet kasvattamaan lastamme tasapinoisiksi tai ainakin hyvin omillaan pärjääviksi aikuisiksi. Eli pitkä liitto takana jo. Koen, että ihmiset, joille ei ole tapahtunut ikinä mitään pahaa ovat jotenkin toista maata. Herkästi tunnen itseni raskaaksi heidän seurassaan. Samalla saan välähdyksiä siitä, miten keveää elämä voi olla. Olen välillä kateellinen. En ole ikinä seurustellut sellaisen ihmisen kanssa ja läheisimmillä ystävilläni on joku särö. Toki kaikilla on jotain, kun riittävän

"Joskus työtä"? Koko ajan pitää, eikä se työnteko silti aina auta, väkisinkin jotain siirtyy kolmanteen ja neljänteen polveen.

Toki paljon vähemmän kuin silloin, jos ei edes yritettäis välittää asiasta.

Mutta emme elä täydellisyydessä, eli jokaisella enempi vähempi terapian tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse traumataustainen ja avioliittomme aikana on selvinnyt, että niin on puolisonikin. Traumat liittyvät teini-ikään, lapsuus on kummallakin ollut riittävän turvallinen. Koen, että juuri traumojen aiheuttama herkkyys on se, mikä sitoo meitä toisiimme. Ymmärrämme toisiamme. Mutta kyllähän nämä traumat ovat tulleet pintaan ja tulevat edelleen mitä moninaisilla tavoilla vuosien mittaan. Olemme kuitenkin onnistuneet kasvattamaan lastamme tasapinoisiksi tai ainakin hyvin omillaan pärjääviksi aikuisiksi. Eli pitkä liitto takana jo. Koen, että ihmiset, joille ei ole tapahtunut ikinä mitään pahaa ovat jotenkin toista maata. Herkästi tunnen itseni raskaaksi heidän seurassaan. Samalla saan välähdyksiä siitä, miten keveää elämä voi olla. Olen välillä kateellinen. En ole ikinä seurustellut sellaisen ihmisen kanssa ja läheisimmillä ystävilläni on j

 

Niin. Jotkut inhoavat yli kaiken tuota työntekoa ja sanovat että kenenkään ei sitä pitäisi tehdä. Tulos tuosta sitten voi olla mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

 

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

 

Mutta jotkut sanovat että on täysin väärät ihmiset parisuhteessa jos ei ole koko ajan kuplivaa tunnetta ja peuhaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen tuli mieleen, että mitä mieltä olette siitä kuinka paljon kumppani voi "patistaa" ammattiavun piiriin?

Kumppani tosiaan myöntää, että avusta voisi olla hyötyä, kun näistä asioista on keskusteltu sen myötä kun on paremmin avannut menneisyyttään. Samalla hän kuitenkin vähättelee kaikkea kokemaansa ja on sitä mieltä, että nyt jo monet paljon enemmän apua tarvitsevat eivät saa resurssipulan takia tarvitsemaansa apua. Nyt tämän keskustelun myötä olen alkanut pohtimaan, että kuinka paljon tuossa on pelkoa kohdata menneet ja toisaalta tarvetta ripustua nyt käytössä oleviin selviytymistapoihin?

Tuntuu tosi pahalta ajatukselta vain odotella, että toinen romahtaa niin pohjalle, että jotain on pakko tehdä. Toisaalta tuntuu myös vaikealta alkaa ehdottelemaan mihinkään hoitoon hakeutumisesta. Tulee sellainen fiilis, että asetan itseni jotenkin yläpuolelle jos

Mitähän mä just luin? Totta hemmetissä kumppania saa ja pitää rohkaista hakemaan apua, koska kenties se on ainoa keino, miten parisuhde voi jatkua. Kyllä, saa pelätä että suhde kariutuu. Mmutta mistä uskomuksesta puhut? Ihan faktaa on, että traumataustainen voi olla aivan liian raskas kenenkään toisen kumppaniksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

 

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

 

Mutta jotkut sanovat että on täysin väärät ihmiset parisuhteessa jos ei ole koko ajan kuplivaa tunnetta ja peuhaamista.

Totta, ja itsekin tällaista ajatusmaailmaa kummeksun. Pitää olla aika pintaliitoihminen, että ajattelee noin.

syväsukelluksia rakastava

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

 

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

 

Mutta jotkut sanovat että on täysin väärät ihmiset parisuhteessa jos ei ole koko ajan kuplivaa tunnetta ja peuhaamista.

 

Olisiko tuo traumataustaisen sanomana defenssi jolla vältellään omien kipukohtien kohtaamista?

Traumaattisten kokemusten jälkeen voi syntyä/kehittyä muutosta ja kasvua, jolloin elämän pienistäkin asioista kokee iloa enemmän kuin koskaan ennen.

Post-traumaattinen kasvu (PTG) viittaa positiivisiin psykologisiin muutoksiin, joita yksilöt kokevat traumaattisten tapahtumien jälkeen. PTG ei ole sama kuin resilienssi, joka tarkoittaa kykyä palata ennalleen vaikeuksien jälkeen, vaan se kuvaa prosessia, jossa yksilö käy läpi merkittävän henkilökohtaisen muutoksen trauman jälkeen. Tämä voi ilmetä esimerkiksi henkilökohtaisena vahvuutena, uusien mahdollisuuksien löytämisenä, syvemmän hengellisen ymmärryksen kehittämisenä ja parempina ihmissuhteina.

HAH, HAH, HAA... Onkos täällä asialla kyökkipsykologi joka aiheuttanut kunnon perheen tyttikselle hirvittävät traumat ja nyt haluaisi takasin hänen luokseen... täällä on niitä joitakin jotka kaipaa ties mitä exiään. Olisitko sinä? Siinä tapauksessa aloituksesi on virheellinen ja sen kuuluisi kuulua kahden traumoissaan elävän suhteesta - voiko siitä enää tulla mitään... traumat ovat osittain yhteisiä... riidoissa on aina kaksi osapuolta...

 

Vierailija kirjoitti:

HAH, HAH, HAA... Onkos täällä asialla kyökkipsykologi joka aiheuttanut kunnon perheen tyttikselle hirvittävät traumat ja nyt haluaisi takasin hänen luokseen... täällä on niitä joitakin jotka kaipaa ties mitä exiään. Olisitko sinä? Siinä tapauksessa aloituksesi on virheellinen ja sen kuuluisi kuulua kahden traumoissaan elävän suhteesta - voiko siitä enää tulla mitään... traumat ovat osittain yhteisiä... riidoissa on aina kaksi osapuolta...

 

Nyt taisi sulla triggeroitua jokin tässä ketjussa. Mistä se kumpuaa? 

Myös hyvin vaikeista oloista lähtöisin olevat lapset pystyvät muodostamaan tärkeitä kiintymyssuhteita, vaikkei se omien vanhempien kanssa olisi mahdollista. Tämän Sinkkonen näki työskennellessään Pelastakaa Lapset ry:ssä.

Esimerkiksi isovanhemmat, valmentaja tai vaikka opettaja voivat olla tärkeitä.

https://www.hs.fi/elama/art-2000007833418.html

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Ei se liity pelkästään kiintymysuhteisiin vaan aivojen rakenteellisiin kehitysvaiheisiin. Mitä aiemmin traumat on tapahtuneet ja mitä vakavampia ne on ollut, ja riippuen siitä mitä kehitysvaiheita ne ovat tuhonneet, niin aivot ovat voineet muodostua eri tavalla kuin terveessä ympäristössä kasvaneella ihmisellä. Siksi myöhemmällä iällä tapahtuneet traumat vaikuttaa ihmiseen eri tavalla ja usein "pinnallisemmin". Mitenkään vähättelemättä kenenkään kokemuksia, mutta näin se on. Psykologinen trauma on myös aivovamma, fysiologinen sellainen, joka vaikuttaa esim. hippokampuksen kokoon ja amygdalan toimintaan sekä hermoyhteyksien kehitykseen. Sanotaan, että ihmisen aivot on "valmiit" vasta 25-vuotiaana (tosin se ikä muuttuu koko ajan tieteen kehittyessä), eli ainakin ennen sitä aivot on todella alttiit vaurioille. Ja nopeiten aivot kehittyy varhaisessa lapsuudessa ja esim. jatkuva pelossa eläminen jää hermostoon elämään ennen kuin sen käsittelee pois. Mutta kyllä, terveet ihmissuhteet ja normaalin aivokehityksen turvaava ympäristö lapsuudessa on iso suojaava tekijä vanhempana koetuille traumoille. Puhumattakaan siitä, että usein ne pahimpia tuhoja tehneet kokemukset on tapahtunut niin nuorena, ettei niistä ole edes tietoisia muistoja, esim vauva vaan tietää, että isi ja äiti on vaarallisia, mutta ei muista miksi. Ja silti traumoja voi toki tulla myöhemminkin. Sitten on myös se, että "trauma" viittaa enemmän siihen seuraamukseen kuin itse tapahtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen tuli mieleen, että mitä mieltä olette siitä kuinka paljon kumppani voi "patistaa" ammattiavun piiriin?

Kumppani tosiaan myöntää, että avusta voisi olla hyötyä, kun näistä asioista on keskusteltu sen myötä kun on paremmin avannut menneisyyttään. Samalla hän kuitenkin vähättelee kaikkea kokemaansa ja on sitä mieltä, että nyt jo monet paljon enemmän apua tarvitsevat eivät saa resurssipulan takia tarvitsemaansa apua. Nyt tämän keskustelun myötä olen alkanut pohtimaan, että kuinka paljon tuossa on pelkoa kohdata menneet ja toisaalta tarvetta ripustua nyt käytössä oleviin selviytymistapoihin?

Tuntuu tosi pahalta ajatukselta vain odotella, että toinen romahtaa niin pohjalle, että jotain on pakko tehdä. Toisaalta tuntuu myös vaikealta alkaa ehdottelemaan mihinkään hoitoon hakeutumisesta. Tulee sellainen f

Jep. Kuka vain voi olla liian raskas parisuhteeseen, miksi ihmeessä ei myös traumataustainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Roskiin vaan kaikki trauman kokeneet. Vain hyvien perheiden lapsille parisuhde koska he "ansaitsevat" sen sillä, etteivät ole joutuneet kokemaan vaikeita asioita.

Olen hyvän perheen lapsi, jolla on traumatausta. Traumoja on erilaisia. Omani tulee siitä, kun isompi sisarukseni kuoli väkivaltaisesti ollessani esiteini. Tämän jälkeen vielä sukulaisia sairastui ja kuoli syöpään useampi lyhyen ajan sisään.

Siinä olet tavallaan provossasi jäljillä, että aidosti hyvien perheiden lasten on varmasti helpompi selvitä traumoistaan ja kyetä parisuhteeseen, koska heillä on todennäköisemmin kuitenkin terve kiintymyssuhde vanhempiinsa ja mahdollisiin sisaruksiinsa. 

Ei se liity pelkästään kiintymysuhteisiin vaan aivojen rakenteellisiin kehitysvaiheisiin. Mitä aiemmin traumat on tapahtuneet ja mitä vakava

Vanhemmilla siis iso vastuu. Valitettavasti kaikista traumataustaisista siihen vastuunkantamiseen ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

 

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

 

Mutta jotkut sanovat että on täysin väärät ihmiset parisuhteessa jos ei ole koko ajan kuplivaa tunnetta ja peuhaamista.

 

Olisiko tuo traumataustaisen sanomana defenssi jolla vältellään omien kipukohtien kohtaamista?

Itsekin voisin ihmetellä samaa enkä ole traumataustainen. Ehket ole sattunut lukemaan sellaisia ketjuja, mutta oikeasti monet ihmiset ajattelevat juuri noin, eli jos parisuhteessa pitää tehdä työtä/nähdä vaivaa, niin se on merkki että olet väärän ihmisen kanssa. Kuulemma pitäisi olla helppoa, eikä saisi tuntua työstöltä. Asiat kuulemma menee ihan itsestään mukavasti silloin, kun on "sen oikean" kanssa. 

Olen täysin eri mieltä edellisten kanssa, uskon nimenomaan vahvasti siihen, että parisuhteisiin kuuluu aina enempi vähempi hankalia ja työstettäviä asioita. Koska olemme epätäydellisiä, ja jo koska taustamme, tottumuksemme ja toimintatapamme on erilaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin se, etteivät kaikki traumatisoidut käyttäydy samoin, eikä haasteet parisuhteissa ole samat, joten ei leimattaisi kaikkia traumatisoituneita parisuhdekelvottomiksi. Jossain asia ei näy juuri lainkaan, joissain näkyy paljon negatiivisesti, joku taas on ylikiltti ja ylisopeutuva. Joku triggeröityy arjessa, joku ei. 

Itse pysyn hyvin tasapainossa normaalissa elämässä. Trauma ei vaikuta suhteessa toimimiseen oikeastaan mitenkään sen enempää kuin ihmisillä on omat kotkotuksensa. Se, missä traumataustani nousee pintaan, on riitatilanteet, sellaiset oikeat, vakavat. Sellaiset, joita traumatonkaan ihminen ei katselisi, mutta minä olen jäänyt katselemaan osaamatta vaatia parempaa kohtelua tai jos olen osannutkin, olen antanut sen anteeksi. Nyt alkaa rima olla oikealla tasolla ja olen opetellut puolustamaan itseäni. Tosin tasapainoisessa suhteessa ei mennä sinne triggeriasteelle edes. Ja se, miten toimin triggeröityneenä, ei

Tämä juuri.

Jotenkin outoa kuinka joissain kommenteissa aloittajan miehelle on soviteltu jo narsistiviittaa, vaikka tietoa miehen käytöksestä ei edes pahemmin ole. Trauma jättää ihmiseen ja hänen käytökseensä jäljen, mutta aina ihmisestä ei tule toisia huonosti kohtelevaa ihmisrauniota.

Lisäksi toivoisin myös, että muistettaisiin se, että vaikka on lähtöisin hyvästä perheestä, ei sekään tarkoita että olisi elämää ymmärtämätön "kermaperse". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse traumataustainen ja avioliittomme aikana on selvinnyt, että niin on puolisonikin. Traumat liittyvät teini-ikään, lapsuus on kummallakin ollut riittävän turvallinen. Koen, että juuri traumojen aiheuttama herkkyys on se, mikä sitoo meitä toisiimme. Ymmärrämme toisiamme. Mutta kyllähän nämä traumat ovat tulleet pintaan ja tulevat edelleen mitä moninaisilla tavoilla vuosien mittaan. Olemme kuitenkin onnistuneet kasvattamaan lastamme tasapinoisiksi tai ainakin hyvin omillaan pärjääviksi aikuisiksi. Eli pitkä liitto takana jo. Koen, että ihmiset, joille ei ole tapahtunut ikinä mitään pahaa ovat jotenkin toista maata. Herkästi tunnen itseni raskaaksi heidän seurassaan. Samalla saan välähdyksiä siitä, miten keveää elämä voi olla. Olen välillä kateellinen. En ole ikinä seurustellut sellaisen ihmisen kanssa ja läheisimmillä ystävilläni on joku särö. Toki kaikilla on jotain, kun riittävän

Siirtyy solutasolla traumat, lapsiin 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten teillä on sujunut ja millainen ihminen hän on? Jos mitään ongelmia ei ole, niin älä tuomitse häntä kokemustensa vuoksi.

 

Öh.. luuletko että on olemassa parisuhde, jossa ei olisi mitään ongelmia? Ja luuletko, että traumataustaisella voisi ikinä olla suhde, jossa ei ole ongelmia? Selkeästikään et nyt ymmärrä ihmisyyden ja traumojen perusolemuksia. Kuka laittaisi tänne keskustelua, jos mitään, ongelman häivääkään ei olisi?

 

Mutta jotkut sanovat että on täysin väärät ihmiset parisuhteessa jos ei ole koko ajan kuplivaa tunnetta ja peuhaamista.

 

Olisiko tuo traumataustaisen sanomana defenssi jolla vältellään omien k

Itsekin voisin ihmetellä samaa enkä ole traumataustainen. Ehket ole sattunut lukemaan sellaisia ketjuja, mutta oikeasti monet ihmiset ajattelevat juuri noin, eli jos parisuhteessa pitää tehdä työtä/nähdä vaivaa, niin se on merkki että olet väärän ihmisen kanssa. Kuulemma pitäisi olla helppoa, eikä saisi tuntua työstöltä. Asiat kuulemma menee ihan itsestään mukavasti silloin, kun on "sen oikean" kanssa. 

Olen täysin eri mieltä edellisten kanssa, uskon nimenomaan vahvasti siihen, että parisuhteisiin kuuluu aina enempi vähempi hankalia ja työstettäviä asioita. Koska olemme epätäydellisiä, ja jo koska taustamme, tottumuksemme ja toimintatapamme on erilaisia. 

Tässä on se, että sillä työnteolla ja vaikeuksilla on ihan eri kontekstit eri ihmisillä. 

Traumalapsi luultavasti näkee sen todella rauhallisena ja tasapainoisena ja vaivattomana suhteena, jossa on sitä normaalin parisuhteen työtä, koska hänelle suhteessa tehtävä työ tarkoittaa sitä, että käsitellään sitä, että toinen on väkivaltainen, kontrolloiva, katoilee, käyttää päihteitä jne. Eli sellaista työtä, jota terve ja tasapainoinen ihminen ei suostu tekemään hetkeäkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että muistettaisiin se, etteivät kaikki traumatisoidut käyttäydy samoin, eikä haasteet parisuhteissa ole samat, joten ei leimattaisi kaikkia traumatisoituneita parisuhdekelvottomiksi. Jossain asia ei näy juuri lainkaan, joissain näkyy paljon negatiivisesti, joku taas on ylikiltti ja ylisopeutuva. Joku triggeröityy arjessa, joku ei. 

Itse pysyn hyvin tasapainossa normaalissa elämässä. Trauma ei vaikuta suhteessa toimimiseen oikeastaan mitenkään sen enempää kuin ihmisillä on omat kotkotuksensa. Se, missä traumataustani nousee pintaan, on riitatilanteet, sellaiset oikeat, vakavat. Sellaiset, joita traumatonkaan ihminen ei katselisi, mutta minä olen jäänyt katselemaan osaamatta vaatia parempaa kohtelua tai jos olen osannutkin, olen antanut sen anteeksi. Nyt alkaa rima olla oikealla tasolla ja olen opetellut puolustamaan itseäni. Tosin tasapainoisessa suhteessa ei mennä sinne triggeriastee

Tämä juuri.

Jotenkin outoa kuinka joissain kommenteissa aloittajan miehelle on soviteltu jo narsistiviittaa, vaikka tietoa miehen käytöksestä ei edes pahemmin ole. Trauma jättää ihmiseen ja hänen käytökseensä jäljen, mutta aina ihmisestä ei tule toisia huonosti kohtelevaa ihmisrauniota.

Lisäksi toivoisin myös, että muistettaisiin se, että vaikka on lähtöisin hyvästä perheestä, ei sekään tarkoita että olisi elämää ymmärtämätön "kermaperse". 

Haluan sanoa sen verran, että olen kirjoittanut siitä, että mies VOI OLLA narsisti, koska olosuhteet ja mahdollinen geeniperimä ovat juuri sellaiset, jotka todella voimakkaasti altistavat narsismin synnylle. Siitä, onko toinen narsisti vai ei, ei välttämättä pääse selville pitkään aikaan. Siksi halusin muistuttaa ap:ta, että on todella tarkkana ja ottaa kaikki red flagit ja oudot tuntemukset todesta. Narsistin kanssa ei kannata jäädä tukemaan ja ymmärtämään, koska se on loppuelämän pesti, joka sairastuttaa kumppanin. 

Voi myös olla, ettei mies ole narsisti ja sen osalta kaikki ok.