Löytyykö täältä ihmisiä jotka eivät kaipaa omien lastensa pikkulapsiaikaa?

Nukkeleikin takiahan lisäännytään. On hirveää kun toiselle ihmiselle kehittyy oma tahto ja yksityisyys, eikä voi enää itse määrätä niistä :(

Miksi haluaisin kotiini toisen pikkuaikuisen parittelemaan huoneessaan kun itse tekisi mieli vielä leikkiä hänellä kotileikkejä. Aika menee nopeesti :(

No, en ehkä kauheasti kaipaa omien lapsieni pikkulapsiaikaa, mutta kyllä katson, että voi ihme ja että näitä pieniä lapsia ja silti muistelen että on mahtavaa ja ihanaa kun on näitä pikkulapsia. Ihanan sööttejä söpösiä pöpösiä. Kyllä jos minulta nyt ihmiset kysyvät, että hoidatko, autatko, pidätkö huolta, pidän, hoidan ja todellakin välitän. Muistan miten rankkaa oli itsellä lasten ollessa pienenä ja muistan myös, miten lapsena jo oletettiin että hoitaa toisten lapsia ja miten kivaa se oli, kun tiesi, että vanhemmat tulivat sitten kotiin hoitamaan itse.

Vierailija kirjoitti:

Nukkeleikin takiahan lisäännytään. On hirveää kun toiselle ihmiselle kehittyy oma tahto ja yksityisyys, eikä voi enää itse määrätä niistä :(

Miksi haluaisin kotiini toisen pikkuaikuisen parittelemaan huoneessaan kun itse tekisi mieli vielä leikkiä hänellä kotileikkejä. Aika menee nopeesti :(

Hanki ammattiapua

Upp

Elämä on ihan hemmetin paljon helpompaa kun ei tartte joka hetki huolehtia mukuloiden henkiin jäämisestä. 

Isillehän tämä tunne on mahdollinen per aina, mutta äidille vasta kun lapset on aikuisia.

En todellakaan kaipaa sitä varhaista pikkulapsiaikaa, jolloin lapsen luonnehäiriöinen isä riepotteli lasta kolmen eri asunnon väliä, väittäen, että lapsella on kolme kotia: yksi meidän kotona, yksi äitinsä kotona ja yksi omistamassaan sijoitusasunnossa, jossa asui vuokralainen. Ei auttanut mitään, vaikka kuinka vastustin lapsen viemistä ja lapsi itki äidin syliin. Isä vei, minne halusi.

Sitä seurasi avioeroprosessi ja huoltajuusriidat oikeudessa. Raskasta aikaa sekin oli, mutta nautin, kun sain kokea lapsen mielikuvituksen rajattomuuden ja aidon, vapautuneen lapsen ilon. Edelleen nautin teinini seurasta silloin, kun hän sitä minulle suo!

ADHD, autismi ym. En kaipaa.

No en mä ainakaan kaipaa mitään lasteni pikkulapsiaikaa, mutta en myöskään mitenkään vihannut lapsiani silloin, tai ajatellut, että onpa jotenkin kauheaa. Varmaan voi naureskella jotain muistoja ja silleen. Voin hoitaa muita pikkulapsia ja sietää, että heillä on vaippapöksyt ja silleen, ihan ei mitään hätää. Vanhoilla sukulaisillani on taas vaippapöksyt ja voi olla ihan kakkavaipat enkä pidä minään. Koitan olla aikuinen ja hoitaa asiat asiallisesti.

Itse en mitenkään kaipaa, vaikka hyvät muistot onkin omien kahden lapseni pikkulapsiajasta.

Olin yh siitä asti kun nuorempi oli 4, enkä sen jälkeen ole ollut parisuhteessa. Lapset meni aina kaiken edelle ja kun he alkoivat olla jo isoja olin niin tyytyväinen vapaaseen elämääni etten missään tapauksessa ole halunnut sitoa itseäni enää mitenkään.

Meillä oli ja on edelleen erittäin läheiset ja hyvät välit, meillä kolmalla ja kummankin kumppaneista pidän tosi paljon.  En yleensä mieti menneitä vaan elän tätä päivää ja nautin siitä.  Sanottakoon vielä että en ole koskaan ollut mitenkään lapsirakas, omat oli tietenkin kaikki kaikessa mutta muitten pennuista en ole koskaan ollut kiinnostunut..

Omat on sanoneet kumpikin että lapsia eivät hanki. Tyttärellä vaativa ja paljon aikaa vievä työ ja poika  vaimoineen eivät ole kiinnostunteet muuten vaan. Ja se on minulle täysin OK. Järkeviä ovat ja tekevät itse omat päätöksensä.

En kaipaa. Se oli todella kamalaa aikaa. Olin masentunut ja tunsin olevani vankina neljän seinän sisällä. En uskaltanut pyytää ulkopuolista apua, koska koin velvollisuudekseni pitää yllä hyvän isän illuusiota ties missä huitelevan mieheni puolesta.

Se väsymys... Ei ei ei

Vierailija kirjoitti:

Traumat jäi. Se sitovuus. Se, kun mihinkään ei pääse lähtemään helposti ilman lasta. Aina hirveä säätäminen aikataulujen kanssa; millon puoliso tulee kotiin että vuorostaan pääsee itse omille menoille, mistä saisi lapsenvahdin jos on yhteinen meno johonkin tilausuuteen mihin lapsi ei sovi mukaan.

Samaa mieltä

Olihan se raskasta aikaa. Vaaleanpunaisten lasien ja ajan kultaamien muistojen läpi jos alkaisi miettiä, olisi pitänyt nauttia enemmän. Siitä kiireettömyydestä ja ihan vaan vauvan kanssa olemisesta. Päivälenkeistä vaunujen kanssa ja päiväkahveista vauvan nukkuessa. Juu ei. Ei mennyt näin. Ensimmäinen ei syönyt pulloa tai tuttia, roikkui tississä kiinni koko ajan.Muuten ehkä oli helpoin ja itsekin oli nuorempi. Toinen ei suostunut nukkumaan iltaisin omaan sänkyyn, ei sitten millään, vaan piti nukuttaa syliin ja tässä vaiheessa oli kaksi pientä lasta. Ihan varmasti kun toinen esim. nukkui päiväunia, toinen ei nukkunut. Ei hetken rauhaa itsellä. Kolmannella oli refluksi ja koliikki, eikä suostunut olemaan missään muualla kuin sylissä pystyasennossa ensimmäiset kuukaudet, joiden jälkeen olin niin väsynyt, että loppu äitiysloma meni aivan usvassa enkä saanut missään vaiheessa nukuttua univelkoja pois. Siinä vaiheessa kun on ovat sen verran kasvaneet, että on vähän järkeä päässä, eikä tarvitse koko ajan pelätä, että joku juoksee auton alle tai putoa laiturilta ja kukaan ei roiku tississä tai oksenna 24/7 ja huuda yötä päivää, on helpottanut ja olen kaikista hetkistä pystynyt nauttimaan eri tavalla. Mutta ihan pikkulapsiaikaa, sitä en kaipaa. Uuden vauvan tuoksuttelua ehkä ja sitä paria ensimmäistä viikkoa kun hormonit pitävät supervirkeänä synnytyksen jälkeen.

Uppp

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Odotin silloinkin pitkään ja hartaasti, että olisivatpa jo siinä iässä, että on omatoimisuutta, itsenäisyyttä edes jonkin verran ja tolkkuakin päässä. 

Jep, kammottavaahan se on kun pitää jatkuvasti vahtia ja "älä tee sitä, älä mene sinne, ei, tule nyt tänne". 

Nostoa

Upp

Ihan ihmettelen että silloin oli niin jaksava ja aikaansaava että ne oli parhaimpia vuosia. Nyt kun on itse jo iäkkäämpi niin ei kyllä enää yhtään jaksaisi.

Ehkä sitä omaa nuoruutta ja parempaa jaksamista voisi kaivata.

Uppp

Nosto