Löytyykö täältä ihmisiä jotka eivät kaipaa omien lastensa pikkulapsiaikaa?

Vierailija kirjoitti:

Älkää ihan hirveästi muistelko näitä lastenne kuullen. Mun äiti aina hoki et "kunhan lapset saa isoiksi" yms. Meitä oli kuitenkin vain kaksi ja isolla ikäerolla.

Vähän tulee sellainen olo, että oisit jättäny meidät tekemättä, jos niin kamalaa oli. 

Asuimme uskovaisenemmistöisellä paikkakunnalla ja mietin joskus et miten nuo jaksaa, joilla on vauva joka vuosi.

Tyypillisesti todella monilapsisissa perheissä lastenhoito on lykätty myös vähänkään vanhemmille lapsille. Eli jaksavat koska eivät hoida kaikkia itse. Näiden vanhempien lasten tilanne sen sijaan on usein aika ikävä, mutta se ei vanhempia taida kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa nyt perheelliset kuitenkin kuinka me velat heitetään elämämme hukkaan kun nukumme yömme rauhassa ja vietämme vapaa-aikamme meille rakkaiden harrastusten ja aktiviteettien parissa.  :-)

Onko siis sinun rakas harrastus ja aktiviteetti notkua täällä palstalla?

Sivusta. Olen käsittänyt, että tämä olisi Suomen suosituimpia keskustelupalstoja, joten varmaan aika moni täällä välillä pyörii. Pyörithän itsekin. Lapsettomalla on oletettavasti välillä myös aikaa turhaan kuten tähän palstaan. Täällä on usein "lapsellisiakin", vaikka heillä aika on kortilla varsinkin lasten ollessa pieniä kuten tästäkin keskustelusta voi päätellä. Suurimmalla osalla ihmisistä on välillä aikaa, jolloin ei ehdi, jaksa ja/tai voi tehdä mitään parempaakaan (esimerkiksi odottelu).

Meillä on 10-vuotias ja 1-vuotias. Lapset ovat ihania ja rakkaita mutta kyllähän elo 10-vuotiaan kanssa on monin verroin mukavampaa kuin pikkulapsen kanssa.

 

En usko että tulen kaipaamaan pikkulapsiaikaa, toki tiettyjä hetkiä ehkä (unisia lämpimiä haleja, hulluja juttuja, pusuttelua ja hassuttelua ja kaiken uuden ihmettelyä) mutta kokonaisuutta en. Kuten moni on täällä kirjoittanutkin, on tosi raskasta olla kiinni toisessa jatkuvasti, valvoa ja varoa ja usein vielä kuolemanväsyneenä. Siihen päälle kestää itkua, kitinää ja uhmakohtauksia, järjestää päiväkotivaatetta, kakkavaippaa, juosta neuvolassa ja herätä öisin itkuun. 

 

Kouluikää varmaan tulen kaipaamaan. Lapsi on jo iso ja omatoiminen, mutta silti kuitenkin vielä pieni lapsi, tulee kainaloon ja viihtyy kotona äidin ja isin kanssa. Ei vielä teini-iän huolia ja kapinointia mutta ei myöskään enää toppahaalaritaisteluita tai järjetöntä uhmaa. 

Isovanhemmuutta kyllä odotan ja toivon kovasti että saan kokea sen. Ei minua haittaa olla vastuussa ja hoitaa jos se on satunnaista. Raskaaksi se muuttuu kun se on 247 kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Upp

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Odotin silloinkin pitkään ja hartaasti, että olisivatpa jo siinä iässä, että on omatoimisuutta, itsenäisyyttä edes jonkin verran ja tolkkuakin päässä. 

Just näin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea käsittää mitä ihmiset kaipaavat siinä ajassa, kun toista täytyy vahtia herkeämättä ettei satu jotain tappavan typerää (esim. juokse auton alle, avaa kaukosäätimen paristoluukun ja pistää pariston suuhun, jne jne). Ihan järkyttävän raskasta ainakin omille aivoilleni se jatkuva skarppina oleminen. Kai toiset sitten nauttii siitä tunteesta kun saa olla niin tärkeässä roolissa toisen hengissä pysymisen turvatakseen.

Joo, tuntuu kuin aivot kävis koko ajan ylikierroksilla. Niinkuin tietysti käykin, koska täytyy oikeasti koko ajan vahtia mitä se lapsi tekee. Ja sitten toimia salamannopeasti kun se lapsi lähtee vaikka karkuun jossain parkkipaikalla tmv. Huh.

Se on rankempaa kuin etukäteen annetaan ymmärtää. Onneksi lapset kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä en kaipaa. Oli niin itkuista ja uhmakasta. Toki oli todella söpö vauva ja taapero, mutta uuvuin täysin. 

Joo se söpöys on laiha lohtu siinä rankkuuden rinnalla. 

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa ollenkaan sitä aikaa kun vauva ja taaperot olivat minussa kiinni - koko ajan.

Ihanaa kun lapset ovat kasvaneet nuoriksi aikuisiksi, joilla on oma elämä. Toki ihanaa kun saan olla mukana.

Juu, tosiaan tuo koko ajan kiinni oleminen: vessaankaan ei pääse rauhassa. Sekunti-pari ja alkaa oveen ryskytys "äitiiiii".

Vierailija kirjoitti:

Ilman tukiverkkoa luvassa on todella raskaat vuodet, siitä varoittaisin kyllä ihan kaikkia lapsen saamista harkitsevia

Tämä

Uhmaikä ei kyllä unohdu ikinä!

Vierailija kirjoitti:

3 kersaa maailmalla joita en ole ikinä nähnyt, enkä halua nähdäkkään.

Idiootti!

Vierailija kirjoitti:

Elän juuri nyt pikkulapsiaikaa ja odotan koko ajan sitä aikaa kun tämä loppuu. En kestä sitä, että millään minun tarpeillani ei ole väliä ja koko aika toinen ihminen roikkuu minussa kiinni. Omaa aikaa ei ole yhtään, paitsi silloin kun lapsi nukkuu (pitäisi itsekin nukkua silloin). Rakastan lastani yli kaiken, mutta onhan tämä ihan hemmetin kuormittavaa 

Sama homma mulla.

Piti muistella muutamaan kertaan, että olinko jo kirjoittanut tähän ketjuun. Ihan samat ajatukset! Joitain hyviäkin muistoja toki tulee mieleen, kun vaikka katselee valokuvia. Vauva-aika oli ihan ok sitovuudestaan huolimatta. Mutta pikkulapsiajasta lähtien se nepsylasten kasvattaminen oli helvetillinen työmaa. Jos ns. normilapsi oppi jonkun asian sadalla toistolla, nepsyllä siihen saattoi mennä kymmenentuhatta toistoa tai ei pahimmillaan mennyt lainkaan perille. 

Ja siitä urakasta ei edes saanut palkinnoksi sitä varmuutta, että aikuisena pärjäävät, vaan edelleen joutuu pelkäämään, että milloin tahansa satuttavat itseään pahasti. 

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan kaipaa. Molemmat lapset ovat nepsyjä, toinen ei nukkunut vauvana, toinen ei kunnolla ikinä (vieläkään, vaikka on aikuinen), eikä syönyt kunnolla (vieläkään... ). Olin aivan piipussa, ja nukkuminen meni rikki, en nuku vieläkään kunnolla. Joku muukin tästä kirjoitti ja olen muiltakin kuullut, että unet voi mennä pysyvästi, jos joutuu tahtomattaan pitkäaikaisesti valvomaan ja heräilemään. 

Kaikki ikätasolle kuuluvat jutut vaativat toistoja ja toistoja ja toistoja ja toistoja, kuten kuivaksi oppiminen, pukeminen, omatoiminen syöminen ja niin edelleen. 

Tietysti siinä ajassa oli hyvätkin puolensa, murheet olivat verrattain pieniä ja monesta ongelmasta selvisi, kun vain teki hommia. Nyt aikuisten lasten ongelmat ovat sellaisia, että en pysty juuri auttamaan, ei auta laastari tai syliin ottaminen.

Upp

Upp

Vierailija kirjoitti:

Toisilla varmaan unohtuu uhmaikä ajan kuluessa

Luultavasti

Meillä isompi on alakoululainen ja nuorempi 5-vuotias, niin pikkulapsiaika ei vielä kovin kaukana ole. Suvussa on vauvoja ja meillä on taaperoikäisiä kummilapsia, onhan ne hirmu söpöjä, mutta ei sitä aikaa sinällään kaipaa. Nuorin on vielä sen verran pieni, että sitä voi sylitellä ja kanniskella, ja esikoinenkin kaipaa hellyyttä. Mutta onhan se huippua, kun vaippa-ajoista on monta vuotta, molemmat osaa ajaa pyörällä, lukeakin, isompi osaa tehdä kotihommia ja liikkua itsenäisesti. Lasten kanssa voi touhuta ihan eri lailla, kun voi mennä luistelemaan, pelata jalkapalloa, uida ilman että tarvii jatkuvasti pelätä hukkumista, käydä vuoristoradassa, laskettelemassa jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat ihanimmillaan 5-12-vuotiaina. Silloin ovat helposti motivoitavissa, innokkaita, suurimmaksi osaksi yhteistyöhaluisia, iloisia ja avoimia. 

Joo. Siinä on ne 5 pitkää vuotta täynnä itkua, vaipparuljanssia ja uhmaa ennenkuin alkaa olla jo suht koht kivaa.

Kyllä, tällä hetkellä kun lapsi on lähes seitsemän vuotias, rakastan häntä ehkä enemmän kuin ikinä. No, ensimmäiset 6 kuukautta oli sellaista hormonihuumaa.

Ehkä vähän raflaavasti muotoilin asian, mutta kun omat voimavarat on nyt paremmat tarvitsee olla vähemmän lapsessa kiinni ja yöt saa nukuttua, niin jää tunteille enemmän tilaa. Oikeastaan nauttii, siitä, että saa olla lapsen kanssa.

Kai se rakkaus muuttuu ajan myötä 

Olen varmaan huono äiti kun tällaista tunnustan 

Up