Mistä te muut yksinäiset saatte iloa ja ennen kaikkea motivaatiota elämään?

Liikun paljon ulkona, mikä stimuloi mieltä. Ja palkitsen itseni liikkumisesta muutamalla oluella iltaisin. Olut on hyvä palautusjuoma. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viihdyn, koska olen sosiaalinen ja aktiivisesti tekemisissä läheisten ihmisten kanssa sekä harrastan paljon asioita, joista pidän. En myöskään ole koskaan ollut masentunut, joten koen, että elämässä riittää iloa ja motivaatiota.

Tätäpä ei Ap kysynytkään. Mutta 😊 itsekin olen samantapainen: eronnut mummu jolla hyvät suhteet läheisiin ja 3 hyvään ystävän perheen ulkopuolella. 

Täysin yksinäisiä ihmisiä tunnen vain yhden. Pidin aika kauan työpaikan vaihdon jälkeen tähän entiseen työkaveriin yhteyttä, mutta en viitsi enää. Hän valittaa yksinäisyyttään, mutta haukkuu aina kaikki muut: poikansa, sisaruksensa lapsineen, entiset ystävät, uudet naapurit, kaupan kassat ja lääkärit koska KAIKKI HE tekevät vääriä asioita ja päätöksiä ja hänen oma tapansa on aina ainoa oikea. Minulle kun alkoi myös selittää miten väärässä olin yhdessä sun to

Ethän sinäkään ole yhtään kiva ja silti sulla on läheisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Millaisia ovat Suomen ystäväpalvelut? Ne on kuulemma suunnattu yksinäisille. Tosin ovatko monet suomalaiset liian ujoja sellaisiin ilmoittautumaan?

Mulla oli tuontyyppinen "vapaaehtoisystävä" mutta se lopetti yhteydenpidon varoittamatta joten en kyllä enää noihin luota. 

Mä en jaksa enää harrastaa enkä suorittaa mitään, töissäkään en käy mt ongelmien takia (jotka yksinäisyyden aiheuttaakin), lähinnä päivät kuluu menneitä parempia aikoja muistellen ja pikaista kuolemaa toivoen. 

Mä kuukkeloin tuosta yksinäisyydestä ja oksitosiinin puutteesta jne ja vanhassa, korona-ajalta olleessa kotilieden artikkelissa oli paljon asiaakin, mutta sitten lopussa väite joka satutti ihan hurjasti eli yksinäisyys on väliaikaista.

Ei se kaikille ollut vaikka ketään se ei enää tunnukaan kiinnostavan, kun se yksinolo ja yksinäisyys ei kosketakaan enää suurinta osaa kuten pandemian aikaan. Silloin oli hurja kyllä  huomata kuinka sitä yksinäisenä meni siihen odotukseen mukaan, että pian kaikki rajoitukset on ohi ja sitten saa taas tavata ihmisiä ja blaablaablaa. Se oli kuin kylmä suihku kun tajusi, ettei se koskenutkaan itseä vaan muita. En edes ymmärrä miten sen jotenkin sulki mielestään, ettei pandemiarajoitukset muuttaneet omassa elämässä mitään sosiaalisuuden suhteen.

Minulla on kaksi työtä, joiden lisäksi olen juuttunut monivuotiseen oikeustaisteluun päästäkseni luonnehäiriöisestä läheisestä eroon. Olen pääosin niin kiireinen ja väsynyt koko ajan, etten ennätä edes ajatella omaa viihtymistä. Kunhan tästä selviän, saan motivaatiota siitä, että kaikki aika ja raha on vain minun. 

En siis tiedä alkaisiko yksin olo jossain vaiheessa tuntua huonolta. Nyt se tuntuu unelmalta. 

En mä enää saakaan mistään. Ennen auttoi liikunta ja ulkoilu, mutta enää ei auta vaan olen oikeastaan vaan pahemmalla päällä lenkin jälkeen kuin ennen sitä. Alkoholi jeesasi joskus aikansa tai ainakin sillä sai turrutettua tyytymättömyyttään ja klassisesti velatkin muuttui saataviksi, mutta ei sekään pidemmän päälle auttanut ja enää ei edes kiinnosta yksikseen tissuttelu.

Ihan hukkaan heitetty elämä jonka ei ole tarve enää jatkua kovinkaan kauaa.

Tämä 2020-luku on vienyt melko täydellisesti kaiken elämänilon ainakin minulta eikä tulevaisuudessa ole enää mitään odotettavaa.

Aikansa sitä kykeni pettämään itseään ja uskottelemaan kuinka se omannäköinen elämä kyllä alkaa kunhan vaan on itse aktiivinen, koska ei kukaan kotoa tule hakemaan.

Juu ei alkanut ja enää ei ole väliksikään, koska juna meni jo. Motivaatiota elämänilon saamiseksi ei enää ole. Jos olisi niin olisin missä tahansa muualla kuin tällä palstalla.

Hyvä kysymys, ap. 

Just kuuntelen toista iltaa putkeen känniporukan mökeltämistä ja sönkkäystä naapurin pihalla enkä oikeasti ymmärrä miten tuollaisillakin ihmisillä on ainakin toisensa eikä yksinäisyys vaivaa.

Nuo on todella raskaan kuuloista väkeä.

Vierailija kirjoitti:

Mä kuukkeloin tuosta yksinäisyydestä ja oksitosiinin puutteesta jne ja vanhassa, korona-ajalta olleessa kotilieden artikkelissa oli paljon asiaakin, mutta sitten lopussa väite joka satutti ihan hurjasti eli yksinäisyys on väliaikaista.

Ei se kaikille ollut vaikka ketään se ei enää tunnukaan kiinnostavan, kun se yksinolo ja yksinäisyys ei kosketakaan enää suurinta osaa kuten pandemian aikaan. Silloin oli hurja kyllä  huomata kuinka sitä yksinäisenä meni siihen odotukseen mukaan, että pian kaikki rajoitukset on ohi ja sitten saa taas tavata ihmisiä ja blaablaablaa. Se oli kuin kylmä suihku kun tajusi, ettei se koskenutkaan itseä vaan muita. En edes ymmärrä miten sen jotenkin sulki mielestään, ettei pandemiarajoitukset muuttaneet omassa elämässä mitään sosiaalisuuden suhteen.

Kai se oli vain sitä, että kerrankin koki kuuluvansa muiden joukkoon ja kerrankin yksinäisyyden haitoista puhuttiin avoimesti eikä niitä vähätelty. Sitä koki kerrankin olevansa olemassa ja tuntevansa ihan kuten muutkin ja kuten kuuluukin.

Jonkun pitäisi tehdä sovellutus josta voisi hankkia ihan tavallista seuraa esim kahville, matkoille, lenkille yms 

Ei siis mikään tinder.

Lemmikki auttaa vähän. Toki olisi mukava saada ihmisistä jutteluseuraa.

Raamattu ja Kristus minullakin

Vierailija kirjoitti:

Viihdyn, koska olen sosiaalinen ja aktiivisesti tekemisissä läheisten ihmisten kanssa sekä harrastan paljon asioita, joista pidän. En myöskään ole koskaan ollut masentunut, joten koen, että elämässä riittää iloa ja motivaatiota.

Luetun ymmärtäminen? 

 

"Tarkoitan nyt niitä (meitä) jotka kärsimme yksinäisyyden tunteesta koska elämästä puuttuu määrällisesti tai laadullisesti riittäviä ihmissuhteita..." 

Elämäni on täydellistä. Ei kavereita eikä läheisiä eikä vanhempia edes. Ei ole töitäkään kun miksi joku palkkaisi tälläisen luuserin joka ei ole täydellisen sosiaalinen jolla on sata kaveria.

T: kiltti mies

Vierailija kirjoitti:

Lemmikki auttaa vähän. Toki olisi mukava saada ihmisistä jutteluseuraa.

Lemmikki auttoi minua tosi paljon, mutta sen kyllä kunnolla tajusi vasta silloin kun ekaa kertaa tuli yksin tyhjään kotiin. Nykyisin höpisen  tuhkauurnalle ja olen varmasti sekoamassa ihan lopullisesti. Viherkasvitkin saa minusta jotain negaa joka saa ne nahistumaan ja kuolemaan pois.

Ei pidä paikkaansa, ihan samalla tavalla ovat haaskalla, jos tietävät pariskunnalla olevan ongelmia.

En enää taida saada kunnolla mistään. Tuntuu hieman höpsöltäkin, että joskus sitä jaksoi innostua ihan vaan sitruunansiemenestä jonka törkkäsi multaan ja sen seuraamisesta millainen kasvi siitä kasvaa.. Enää tuollainen ei vaan riitä.