Mistä te muut yksinäiset saatte iloa ja ennen kaikkea motivaatiota elämään?

Nyt näin keski-iässä tuntuu ettei millään ole merkitystä, koska mitään itselle aidosti tärkeää ja "omannäköistä" ei vaan voi saada elämäänsä enää mitenkään. Ei enää onnistu entinen asenne jolloin oli helppoa motivoida itseään elämään terveellisesti ja olemaan aktiivinen ja positiivinen sillä, että parisuhde ja perheenperustaminen on haaveena ja tulevaisuuden suunnitelmana.

Ei se toteudu ikinä. Eikä ikinä tule olemaan isoa perhettä, lapsenlapsia, pitkää parisuhdetta jossa on kasvettu yhteen. Ei omaa kesäpaikkaa eikä ihanaa omaa taloa jossa on tilaa kokoontua koko perheen ja suvun voimin.

Tulevaisuudessa on odotettavissa vaan jatkossakin yksinäisyyttä ja ikisinkkuutta sekä iän ja ainakin vaihtarien tuomia terveysmurheita ja moninaisia, kurjia oireita, joista on saanut jo maistaakin esimakua, vaikka ikää ei vielä ole viittäkymmentäkään.  En tiedä, ehkä mun ei tarvitsekaan elää edes eläkeikään saakka koska kyllä tämä elämä alkaa olla nähty ja tätä samaa paskaa en halua enää elää paria-kolmea vuosikymmentä lisää. Mitään hyväähän ei enää ole odotettavissa vaan se on loppuliukua vaan hautaa kohti anyways.

Vierailija kirjoitti:

Nyt näin keski-iässä tuntuu ettei millään ole merkitystä, koska mitään itselle aidosti tärkeää ja "omannäköistä" ei vaan voi saada elämäänsä enää mitenkään. Ei enää onnistu entinen asenne jolloin oli helppoa motivoida itseään elämään terveellisesti ja olemaan aktiivinen ja positiivinen sillä, että parisuhde ja perheenperustaminen on haaveena ja tulevaisuuden suunnitelmana.

Ei se toteudu ikinä. Eikä ikinä tule olemaan isoa perhettä, lapsenlapsia, pitkää parisuhdetta jossa on kasvettu yhteen. Ei omaa kesäpaikkaa eikä ihanaa omaa taloa jossa on tilaa kokoontua koko perheen ja suvun voimin.

Tulevaisuudessa on odotettavissa vaan jatkossakin yksinäisyyttä ja ikisinkkuutta sekä iän ja ainakin vaihtarien tuomia terveysmurheita ja moninaisia, kurjia oireita, joista on saanut jo maistaakin esimakua, vaikka ikää ei vielä ole viittäkymmentäkään.  En tiedä, ehkä mun ei tarvitsekaan elää edes eläkeikään saakka koska

Masennus kolkuttelee? Samanlaiset fiilikset ollut itselläkin viimeiset vuodet. 

En saa millään tarpeeksi tästä aidosta suomalaisesta mentaliteetista, se on vain jotain niin pitkälle jalostettua alemmuuskompleksia ja kaikki jakaa sen keskenään kommunistisen tavoin. Tämä on hienoa aikaa kaikille, voimaaa, energiaa kansalle kansalaisten huonovointisuudesta.

Mä saan riskien ottamisesta.

Tuntea jännitystä. Alamäkipyöräily, yksin merelle melomaan jne.

Saan iloa myös ulkoilmasta ja työpaikalla käymisestä, väkisinkin tulee rupateltua työkavereiden kanssa, niiden hyvien tyyppien. Jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa edes elämään.

Tuntuu että on yksillä raiteilla ja selvästi näkyy mihin olen menossa. Avioliitto on kulissi ja lapsi lähtee kohta omilleen. Viiteryhmänä vanha nainen. En ole oikeasti olemassakaan omana itsenäni enää, niin paljon muistutan omaa äitiäni ulkonäöltä, puheessa, liikkeissä. Ketään ei kiinnosta mitä minulle kuuluu. Katkera olen.

Itse en ole saanut enää pitkään aikaan mistään vaan kaikki on aivan sama. Käyn kyllä lenkillä ja saatan kokeilla uutta reseptiä tai täyttää ristikkoa ja katsoa jotain sarjaa, mutta kaikki on aivan sama. En saa mistään mitään enkä edes kunnon hikilenkistä sitä endorfiiniryöppyä kuten ennen. Olen kuin kuollut sisältä muuten paitsi että minuun on tullut outo raivo ja vihaisuus, mutta nekään ei tunnu kuitenkaan miltään eikä kunnon vittusaatananperkele-huutoraivarikaan tuota sen enempää nautintoa kuin tuskaakaan. Se vaan tulee ja menee ja siinä kaikki. Ei ole sen jälkeen parempi eikä pahempi olo.

Pyöräilin. Se oli tosi kivaa.  Aurinko paistoi

Hu*rissa käymisestä ja juopottelusta.

Ei elämässä oikein iloa enää muuten saa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt näin keski-iässä tuntuu ettei millään ole merkitystä, koska mitään itselle aidosti tärkeää ja "omannäköistä" ei vaan voi saada elämäänsä enää mitenkään. Ei enää onnistu entinen asenne jolloin oli helppoa motivoida itseään elämään terveellisesti ja olemaan aktiivinen ja positiivinen sillä, että parisuhde ja perheenperustaminen on haaveena ja tulevaisuuden suunnitelmana.

Ei se toteudu ikinä. Eikä ikinä tule olemaan isoa perhettä, lapsenlapsia, pitkää parisuhdetta jossa on kasvettu yhteen. Ei omaa kesäpaikkaa eikä ihanaa omaa taloa jossa on tilaa kokoontua koko perheen ja suvun voimin.

Tulevaisuudessa on odotettavissa vaan jatkossakin yksinäisyyttä ja ikisinkkuutta sekä iän ja ainakin vaihtarien tuomia terveysmurheita ja moninaisia, kurjia oireita, joista on saanut jo maistaakin esimakua, vaikka ikää ei vielä ole viittäkymmentäkään.  En tiedä, ehkä mun ei

Aivan kuin mun kynästä. Terveys on mennyttä ja sitä myöten elämänhalu. Krooninen masennus ei varmaan tästäkään syystä parane ja kierre on valmis. 

Saan joskus iloa luonnosta ja musiikista, mutta aika paljon vain turrutan ahdistusta sarjoilla ja peleillä ja liikunnalla.

Ei sitä saa, mahdotontahan se on. Raha voisi auttaa, mutta sitä ei ole eikä tule. Intohimoinen työnteko voisi auttaa, mutta sitä ei ole eikä tule. Osaaminen voisi auttaa, mutta sitä ei ole eikä tule. Nuoruus voisi auttaa, mutta se meni jo.

Elän päivä kerrallaan. 95 % päivistä on samanlaisia enkä erota niitä toisistaan. Kesät, talvet istun yksin kerrostaloasunnossani ja mietin mikä meni pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Masennus kolkuttelee? Samanlaiset fiilikset ollut itselläkin viimeiset vuodet. 

Ei realismi ole masennusta. Masennus on, kun kaikki on hyvin, mutta tuntee, että ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Mä saan riskien ottamisesta.

Tuntea jännitystä. Alamäkipyöräily, yksin merelle melomaan jne.

Saan iloa myös ulkoilmasta ja työpaikalla käymisestä, väkisinkin tulee rupateltua työkavereiden kanssa, niiden hyvien tyyppien. Jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kanssa edes elämään.

Mä taas en uskalla ottaa mitään ylimääräistä riskiä, koska kukaan ei ole mua auttamassa jos vaikka katkaisen jalkani. Eikä kukaan soittele myöskään perään saati lähetä etsintäpartiota jos vaikka makaisin jossain metsässä sairauskohtauksen saaneena tai eksyisin ja puhelimessa ei olisi kenttää/virtaa.

Se oli jo ihan tarpeeksi hankalaa aikaa kun liukastuin ja mursin käteni.

Ei kyllä irtoa enää mistään. Lisäksi olen aivan vitunkypsä siihen, että jos alkaa tekemään jotain pikkuasiaakin niin siitä seuraa kymmenen muutakin hommaa eli parempi antaa vain kaiken olla niillä sijoillaan eikä välittää yhtään mistään.

Just yritin t appaa kärpästä ja siinä sitten kaatuikin kynäkippo joten niitä sai kerätä pitkin lattiaa ja piti siirtää tuolia ja se taas sai maton menemään mykkyrälle johon meinasin kompastua ja kun otin tukea niin menikin kukkapurkki nurin ja siitä kukasta katkesi sitten latva.

Kärpänen sen sijaan lentää edelleen. Vittumäenenääjaksa.

Vierailija kirjoitti:

Nyt näin keski-iässä tuntuu ettei millään ole merkitystä, koska mitään itselle aidosti tärkeää ja "omannäköistä" ei vaan voi saada elämäänsä enää mitenkään. Ei enää onnistu entinen asenne jolloin oli helppoa motivoida itseään elämään terveellisesti ja olemaan aktiivinen ja positiivinen sillä, että parisuhde ja perheenperustaminen on haaveena ja tulevaisuuden suunnitelmana.

Ei se toteudu ikinä. Eikä ikinä tule olemaan isoa perhettä, lapsenlapsia, pitkää parisuhdetta jossa on kasvettu yhteen. Ei omaa kesäpaikkaa eikä ihanaa omaa taloa jossa on tilaa kokoontua koko perheen ja suvun voimin.

Tulevaisuudessa on odotettavissa vaan jatkossakin yksinäisyyttä ja ikisinkkuutta sekä iän ja ainakin vaihtarien tuomia terveysmurheita ja moninaisia, kurjia oireita, joista on saanut jo maistaakin esimakua, vaikka ikää ei vielä ole viittäkymmentäkään.  En tiedä, ehkä mun ei tarvitsekaan elää edes eläkeikään saakka koska

Sama tilanne ja fiilis. Jos olis paljon rahaa muuttaisin jonnekin Floridan eläkekommuuniin odottelemaan kuolemaa. Olis edes hyvä sää ympäri vuoden. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä irtoa enää mistään. Lisäksi olen aivan vitunkypsä siihen, että jos alkaa tekemään jotain pikkuasiaakin niin siitä seuraa kymmenen muutakin hommaa eli parempi antaa vain kaiken olla niillä sijoillaan eikä välittää yhtään mistään.

Just yritin t appaa kärpästä ja siinä sitten kaatuikin kynäkippo joten niitä sai kerätä pitkin lattiaa ja piti siirtää tuolia ja se taas sai maton menemään mykkyrälle johon meinasin kompastua ja kun otin tukea niin menikin kukkapurkki nurin ja siitä kukasta katkesi sitten latva.

Kärpänen sen sijaan lentää edelleen. Vittumäenenääjaksa.

Ei saisi nauraa, mutta kuulosti tutulta. Siis ja etenkin myös tuo, ettei enää ole minkäänlaista sietokykyä pienillekään vastoinkäymisille kun ärsytyskynnys ylittyy oitis ja verenpaineet on tapissa saman tien ja sitten joko saa järkyn raivarin tai pillahtaa itkuun. Välillä (usein) molempia.

Toinen superärsytys itselle on tätä nykyä muiden ihmisten aiheuttama meteli ja jopa puhe, koska se on niin usein ihan joutavaa jatustusta jotenkin rumalla nuotilla. Oikeastaan ihan se, että muita on edes olemassa ja ne vaikuttaa mun elämänlaatuun negatiivisesti.

Ei ole muuten ap tainnut saada paljoakaan kaipaamiaan vinkkejä motivaatioon ynnä muuhun, mutta ei niitä eikä sitä motivaatiotakaan oikeasti yksinäisillä juurikaan ole. Ei ainakaan tietyn pisteen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole saanut enää pitkään aikaan mistään vaan kaikki on aivan sama. Käyn kyllä lenkillä ja saatan kokeilla uutta reseptiä tai täyttää ristikkoa ja katsoa jotain sarjaa, mutta kaikki on aivan sama. En saa mistään mitään enkä edes kunnon hikilenkistä sitä endorfiiniryöppyä kuten ennen. Olen kuin kuollut sisältä muuten paitsi että minuun on tullut outo raivo ja vihaisuus, mutta nekään ei tunnu kuitenkaan miltään eikä kunnon vittusaatananperkele-huutoraivarikaan tuota sen enempää nautintoa kuin tuskaakaan. Se vaan tulee ja menee ja siinä kaikki. Ei ole sen jälkeen parempi eikä pahempi olo.

Oletko 5-kymppinen? 

Sohvaa, sipsiä, sidukkaa ja satunnaista seksiä

Vierailija kirjoitti:

Sohvaa, sipsiä, sidukkaa ja satunnaista seksiä

Kuulostaa hyvältä mut satunnainenki seksi koukuttaa haluamaan kaikkea muuta vaikka ei sopis. 

 

Motivaattorina lähinnä kuoleman toiveita mut yritys hyvä : D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoistyö, jossa olen tärkeä muille ihmisille. Koira. Hyvät naapurit, joiden kanssa aina jutellaan jos osutaan vastakkain.

Oi, olisinpa tuollainen jolle naapurit juttelee ja joka otetaan vastaan vapaaehtoistyössä. Mutta mun naapurit kiertää mut kaukaa, eivätkä vastaa jos yritän itse tervehtiä niitä. Samoin jos menen johonkin vapaaehtoistoimintaan, mua aletaan heti vältellä ja jätetään ulos. Olen ollut myös koulussa ja jokaisella työpaikalla kiusattu. Ei ole helppoa autistilla neurotyypillisten maailmassa.

Oletko yrittänyt  "esittää" neurotyypillistä muiden seurassa? Muut saattavat vähän vierastaa niitä asioita, jotka kiinnostavat sinua ja joista mahdollisesti puhut liian usein. Mitä, jos puhuisit vähemmän, mutta olisit kuitenkin jollain lailla toisten mukana, siellä porukan laitamilla?