Nykyajan vanhemmuus on raskaampaa, koska vaatimukset vanhempia kohtaan ovat koventuneet
Säännöllisesti kuulee netissä kitinää siitä, miten nykyään vanhemmat ovat niin uupuneita muka ilman syytä. Todellisuudessa vaatimukset vanhempia kohtaan ovat koventuneet paljon vuosikymmenten aikana. Vertaan nyt 90-lukua ja 2020-lukua, joista itselläni on kokemusta, mutta ero on vieläkin isompi, jos mennään muutama vuosikymmen ysäristä taaksepäin:
-Ennen pienet lapset saatettiin jättää keskenään pihalle leikkimään tai päästää lähiseudulle kulkemaan ilman aikuista. Tällä välin aikuiset saattoivat tehdä kotitöitä/levätä. Isot lapset eli vaikka 5 v ja 6 v saattoivat pitää huolta pari-kolmevuotiaasta, joka päästettiin mukaan. Minä olen mm. käynyt 6-vuotiaana yksin pyöräillen kaupassa kilometrin päässä. Nykyään tällaisesta toiminnasta napsahtaisi lasu, jos pieni lapsi kulkisi omia menojaan ilman aikuista. Eli siinä missä aikuinen ennen sai aikaa kotitöille/levolle laittamalla lapset ulos keskenään, ei enää toimi.
-Minä kasvoin tavallisessa perheessä ysärillä ja ruokavalio oli sama kuin muilla ikäisilläni: oli maissihiutaleita, vehnäpaahtoleipää, kaakaota, viiliksiä ja joitakin valmisruokiakin oli. Lämpimän ruoan kanssa ei paljon salaatteja ollut, porkkanaraastetta oli säännöllisesti. Ei tuolloin stressattu siitä, että saahan lapsi varmasti monipuolista ja terveellistä ravintoa. Maidon juomista pidettiin tärkeänä ja sen puolesta kampanjoitiin, mutta ei ruoan suhteen ollut samalla tavalla tarkkaa kuin nyt. Nykyään pidetään huonona vanhempana, jos lapsen antaisi syödä tuohon ysärityyliin.
-Omassa lapsuudessani oli täysin ok, että lapset viettivät surutta ruutuaikaa telkkarin lastenohjelmien ja VHS-kasettien äärellä. Vanhemmille oli helppoa, kun lapsen saattoi istuttaa telkkarin eteen (silloin vain valitettiin, ettei ruutua saanut katsoa liian läheltä). Nykyään joka paikassa marmatetaan jatkuvasti ruutuajasta ja sen haitallisuudesta. En tarkoita, että pienellä lapsen tarvitsisi käyttää älypuhelinta, padia tai muuta, mutta ennenkin katsottiin surutta telkkarista sarjoja tuntitolkulla.
-Nykyisin lapsia pitää tunnekasvattaa ja vanhemmille painotetaan sen tärkeyttä, että lapsi tulee kuulluksi ja kohdatuksi. Ei omassa lapsuudessani tunteita sanoitettu kuten nykyään tai vanhempia vaadittu tilille siitä, miten heidän kasvatusmetodinsa vaikuttavat lapsen tunne-elämään ja kehitykseen. Monissa tilanteissa kasvatuskeinot olivat jotain ihan toista kuin nykyään ja moni ikätoverinikin sai korvapuusteja, vitsaa ja muita osakseen, vaikka nuo oli lailla kielletty jo kasarilla. Helppo se on vanhemmalla ikäpolvella sanoa, että kyllä lapset pidettiin ennen paremmassa kurissa. Varmasti, kun vanhemmilla oli keinoja, jotka ovat nykyisin laittomia ja kyseenalaisia.
Tässä muutamia esimerkkejä, joiden lisäksi vanhemmilta vaaditaan muutenkin. Ysärillä ei päiväkodissa mitään Wilmaa ollut, vaan asiat juteltiin kasvokkain. Koululaisilla oli reissuvihot, eikä niihin raportoitu jatkuvasti. Vanhemmilta odotettiin osallistumista vanhempainiltaan kerran tai kahdesti vuodessa, nykyään on vaikka minkälaisia vasuja, lomakkeiden täyttämisiä tai muutakin osallistumista. Tämä kaikki pitäisi hoitaa työelämän ohessa, joka on muuttunut paljon vaativammaksi (tätä ovat sanoneet työelämässä vuosikymmeniä olleet, että työtahti oli ennen ihan toista ja nykyään on paljon raskaampaa).
Kommentit (1232)
Vierailija kirjoitti:
Siis kyllä nykyään on ihan eri meininki kuin joskus 20-30v sitten. Olen syntynyt 90-luvun puolessavälissä ja sain tulla ja mennä miten halusin lapsesta asti. Kotona syötiin mitä jääkaapissa oli, herkkuja osteltiin aina, ei vanhemmilla ollut mitään hajua missä menin, kenen kanssa kaveerasin ja miten koulussa sujui. En kokenut että mistään hankalemmasta oli turvallista keskustella aikuisten kanssa. Aikuiset huusivat, tiuskivat, syyllistivät, eivät ymmärtäneet. Aikuisena olen saanut autismidiagnoosin, eli olisin tarvinnut silloin lapsena vielä ekstratukea. Kaikkia vaarallisia tilanteita ja hölmöyksiä en ala tähän luettelemaan tai kirjoitan tätä viestiä vielä huomennakin, mutta niitä on paljon. Eikä mitään lasuja todellakaan tehty, ihmeteltiin vaan miksi olet tollainen, älä tee noin.
Ei kaikilla tuollaista ole ollut aiempinakaan vuosikymmeninä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni iso ero on siinä, että aiemmin koko kylä kasvatti. Vanhempi tiesi, että toisilta saa tarvittaessa apua. Aika monilla oli lähipiirissä turvallisia ihmisiä: naapureita, tätejä, setiä ja muita sukulaisia, jotka edes joskus saattoivat auttaa lasten kanssa.
Nykymeno on sitä, että vanhempi jätetään pärjäämään yksikseen. Korkeintaan mulkoillaan vihaisesti, jos jonkun lapsi itkee tai puhuu kovaäänisesti ulkona. Todella harva esimerkiksi puhuu vieraalle lapselle ystävällisesti, juttelee tai ottaa kontaktia. Vanhemman annetaan selvitä yksin lapsen kanssa, vaikka joskus apukäsi olisi tarpeen. Tyyliin, kun vanhempi pakkaa tavaroita kaupan kassalla ja lapsi itkee kärryissä. Ei sitä näe, että joku tarjoutuisi lohduttamaan lasta tai pakkaamaan ostokset vanhemman puolesta, jotta vanhempi voi keskittyä lapsen lohduttamiseen.
Ei kannata sotkeentua toisten asioihin,
Voihan siltä vanhemmalta kysyä, että "Hei, haluaisitko, että auttaisin pakkaamaan sun ostokset/lohduttaisin lastasi?"
Kun perheeseen syntyy vauva niin isommat lapset tungetaan päiväkotiin. Kaikki kasvatusvastuu on sysätty päiväkodeille ja kouluille. Jos lapsi ei jotain osaa niin syyttävä sormi osoittaa opea. Vapaa-aikana lapsia kaitsee urheiluseurat. Ruoat voi tilata kotiovelle ja täysin valmiinakin ruoan saa pöytään jos oikein laiskottaa. Vähän paremmin tienaavilla käy siivoojat. Pyykit pesee ja kuivaa koneet. Nykyään perheissä on kaksi autoa että pääsee helposti ja nopeasti paikasta A paikkaan B. Pukataan lisää lapsia vaikka ensimmäisenkin kanssa ollaan äärirajoilla. Pitää luoda uraa, harrastaa, matkustaa entiseen malliin ja ne lapset tuntuvat tulevan siellä jossain jonon hännillä. On pullamössöilty 35-vuotta ikuista nuoruutta ja sitten panikoidaan lapsista.
Lasten satunnaiset vanhempainillat ja kevätjuhlat sotkee pakat ihan täysin, huh huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta mielestäni iso ero on siinä, että aiemmin koko kylä kasvatti. Vanhempi tiesi, että toisilta saa tarvittaessa apua. Aika monilla oli lähipiirissä turvallisia ihmisiä: naapureita, tätejä, setiä ja muita sukulaisia, jotka edes joskus saattoivat auttaa lasten kanssa.
Nykymeno on sitä, että vanhempi jätetään pärjäämään yksikseen. Korkeintaan mulkoillaan vihaisesti, jos jonkun lapsi itkee tai puhuu kovaäänisesti ulkona. Todella harva esimerkiksi puhuu vieraalle lapselle ystävällisesti, juttelee tai ottaa kontaktia. Vanhemman annetaan selvitä yksin lapsen kanssa, vaikka joskus apukäsi olisi tarpeen. Tyyliin, kun vanhempi pakkaa tavaroita kaupan kassalla ja lapsi itkee kärryissä. Ei sitä näe, että joku tarjoutuisi lohduttamaan lasta tai pakkaamaan ostokset vanhemman puolesta, jotta vanhempi voi keskittyä lapsen lohduttamiseen.
Ei kannata sotkeentua toisten asioihin,
Ei todellakaan, pysyn hyvin kaukana. Jossakin vaiheessa lasten vaunuissa keikkui lelu, jossa kielto "älä koske minuun"
Minun ei tarvinnut koskaan kieltää ihmisiä lähestymästä, lapseni tyyntyi jo siitä jos vieras hymyili hänelle hellästi.
Tautisena aikana ei uskalla edes hymyillä, puhumattaan nyt muusta, voi saada tosiaan syytteen vaikka mistä.
Nyyh kun on niin rankkaa
Kamalaa kun vaaditaan niin paljon koko ajan
Yhteiskunta on niin vaativa
Some vaatii tekemään sitä ja tätä
Vanhemmuus on niin vaativaa, paljon vaativampaa kuin ennen
Yyh en jaksa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten vielä vanhemmilla oli paljon enemmän aikaakin, kun ei mennyt somessa notkumiseen aikaa.
Äidit ja isät lukivat sanoma- ja aikakauslehtiä tai rupattelivat lankapuhelimessa. Eli sai sen ajan silloinkin kulumaan muuten kuin lapsen kanssa.
Ei kyllä luettu lehtiä esim. ulkona rattaita työntäessä, silloin juteltiin lapselle ja osoitettiin maailman ihmeitä. Nykyään harvoin ketään näkee rattaita työntämässä ilman, että on nenä kiinni puhelimessa.
Höpö höpö. Ne lapset oli yksinänsä leikkikehässä tai viisvuotias isosisko kaitsi.
Oletpa kummallisessa perheessä kasvanut. Ei meillä ainakaan kävelyille
Minä olen äiti vm 1985, 1987 ja 1991. Touhusin paljon lasten kanssa, ulkoiltiin vähintää 2 x päivässä, retkeiltiin ja ihmeteltiin maailmaa. Ei ollut älypuhelimia eikä leikkikehää. Eikä olisi käynyt pienessä mielessäkään laittaa isompia päiväkotiin uuden vauvan syntyessä. Esikouluun tosin vanhin meni, 3 h/päivä kuopuksen vauvavuonna.
Minä olen äiti vm 1985, 1987 ja 1991. Touhusin paljon lasten kanssa, ulkoiltiin vähintää 2 x päivässä, retkeiltiin ja ihmeteltiin maailmaa. Ei ollut älypuhelimia eikä leikkikehää. Eikä olisi käynyt pienessä mielessäkään laittaa isompia päiväkotiin uuden vauvan syntyessä. Esikouluun tosin vanhin meni, 3 h/päivä kuopuksen vauvavuonna.
Oli lähineuvolat, lähipäiväkodit ja lähikoulut. Vanha lasulaki, joka ei puuttunut mihinkään.
Jo alle kouluikäiset saivat ulkoilla ilman vanhempia.
Ja työpaikalta saattoi olla pois vaikka 12 vuotta putkeen, eikä kukaan arvostellut kyydistä putoamisesta tai hoputtanut töihin.
Vanhemmille hoettiin vain, että "jokainen on paras äiti/isä lapselleen".
t. 1960 syntynyt
Vierailija kirjoitti:
Kun perheeseen syntyy vauva niin isommat lapset tungetaan päiväkotiin. Kaikki kasvatusvastuu on sysätty päiväkodeille ja kouluille. Jos lapsi ei jotain osaa niin syyttävä sormi osoittaa opea.
Päiväkodit ovat ihan vapaaehtoisesti ottaneet tuon kasvatusvastuun. 2020-luvun päiväkotityöntekijä ei halua olla mikään hoitotäti vaan hän on varhaiskasvattaja jonka työnä on kasvattaa lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä ei ole koskaan ollut niin helppoa kuin nykyään. Ikävä kyllä ihmiset eivät ole koskaan olleet niin heikkoja kuin nykyään.
Jos on rankkaa, niin saa syyttää vain itseään.
Vanhemmuus oli ennen todella helppoa. Suunnilleen piti hengissä, eikä sekään niin nökön nuukaa ollut.
Nykyään sitä joutuu sentään 15 minuutin välein nostamaan pään ylös kännykän ruudusta. On se rankkaa se tämän päivän kasvattaminen.
Ei vaatimukset ole kasvaneet vaan omat odotukset. Tavallisuus ei riitä, elämän pitäisi olla yhtä flow-tilaa ja elämyksiä koko ajan. Ei uskalleta rauhoittua perhe-elämään vaan kynsin hampain pidetään kiinni kaikesta mitä on tehty ennen lasten syntymääkin. Taistelu ns. omasta ajasta alkaa jo suunnilleen synnärillä.
Ei ihme jos väsytään. Kun vertaa nykyaikaa vaikka 80-luvulle, olivat 3-kymppiset aikuisempia kuin tämän päivän 5-kymppiset.
Vierailija kirjoitti:
Ja suureet ikäluokat muisti juoda viinaa! Ei haitanneet lapset mitään kun ryyppäsivät . Alkoholi kuului joka ikiseen tilanteeseen.
Ja niin saatiin suuret ikäluokatkin sotkettua tähän.
Alunperin keskustelussa puhuttiin 90-luvun tilanteesta ja silloin kyllä pikkulasten vanhempia olivat pääosin 60-luvulla syntyneet. Keskimääräinen ensisynnyttäjän ikä oli n. 27 v.
Omat lapseni ovat syntyneet 1987-1997 välillä, enkä kyllä tunnista useimpia tässä ketjussa kerrottuja asioita. Moni kertoo silloisesta lapsuudesta. Väittäisin, että harva lapsi on tietoinen niistä vaatimuksista, joita heidän vanhempiinsa on silloin kohdistunut.
Toki moni asia on muuttunut. Esim silloin ei viety vanhempia lapsia hoitoon, kun vauva syntyi. Lasten kanssa käytiin leikkipuistoissa ja kerhoissa, joissa tavattiin toisia vanhempia (käytännössä äitejä) ihan kasvotusten ja voitiin saada vertaistukea arjen ongelmiin. Anopit ja mummot ja heidän neuvonsa ärsyttivät välillä kuten nykyäitejäkin.
Etätyö ei ollut mahdollista ainakaan siinä määrin kuin nykyään, joten jos lapsi oli kipeänä jomman kumman vanhemman (yleensä äidin) oli pakko jäädä kotiin työtilanteesta riippumatta. Eikä se silloin ollut yhtään sen helpompaa kuin nykyään.
Harrastuksiin lapsia kuskattiin ihan kuten nykyäänkin ja tavoitteellisia harrastuksia oli jos silloin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä ei ole koskaan ollut niin helppoa kuin nykyään. Ikävä kyllä ihmiset eivät ole koskaan olleet niin heikkoja kuin nykyään.
Jos on rankkaa, niin saa syyttää vain itseään.
Vanhemmuus oli ennen todella helppoa. Suunnilleen piti hengissä, eikä sekään niin nökön nuukaa ollut.
Jos se oli niin helppoa, miksi niin moni epäonnistui siinä? Päätellen tämänkin palstan äititraumojen vuodatuksista.
Suurin osa noista AP:n vaatimuksista on vain ihmisen omassa päässä. Hyvin voi antaa lapsen leikkiä itsekseen, toki kehitystaso huomioiden toisessa huoneessa, omalla pihalla tai leikkipuistossa. Jos joku tekee lasun niin tehkööt, mitään perusteita ei ole. Nuo tunnetaidot yms. lapsen kuunteleminen on ollut hyvien vanhempien toimintatapana kymmeniä vuosia ilman sen kummempaa miettimistä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota lasun pelkoa. Kuka niitä tehtailee ja miksi? Lastensuojelulla on jo nyt liikaa asiakkaita/työntekijä. Onko niillä aikaa juosta turhien lasujen perässä?
No tietysti opettajissakin on jo joukko lapsettomia lumihiutaleita, joilta voi odottaa ihan mitä vaan.
En minä kyllä tosielämässä tunne yhtään vanhempaa joka pelkäisi lasua. Ihan jokainen haluaa ihan jo muutenkin hoitaa lapsensa hyvin, ei siksi että viranomaiset määrää.
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa noista AP:n vaatimuksista on vain ihmisen omassa päässä. Hyvin voi antaa lapsen leikkiä itsekseen, toki kehitystaso huomioiden toisessa huoneessa, omalla pihalla tai leikkipuistossa. Jos joku tekee lasun niin tehkööt, mitään perusteita ei ole. Nuo tunnetaidot yms. lapsen kuunteleminen on ollut hyvien vanhempien toimintatapana kymmeniä vuosia ilman sen kummempaa miettimistä.
Edes ammattikasvattajat eivät huomioineet tunnetaitoja vielä viime vuosikymmenellä. Kasvatuskäytännöt olivat todella kyseenalaisia, esimerkiksi vaikeassa tunnetilassa olevalle lapselle ei tarjottu tukea vaan lapsi hylättiin yksin jäähypenkille.
Itse romantisoin kotiäitiyttä, koska silloin oli aikaa lapsille ja kotitöille. Toki voin puhua vain omasta kokemuksestani, koska aikoinaan minun äitini oli kotiäiti ja isä kävi töissä. Äiti jaksoi auttaa läksyissä ja puuhastella meidän kanssa.
Nyt kun itse olen suhteellisen hektisessä työssä, jossa päivät säännönmukaisesti venyvät yli 8 tunnin mittaisiksi, niin uuvuttaa ajatuskin siitä, että pitäisi vielä jaksaa joka päivä laittaa jotakin kunnollista ruokaa, auttaa läksyissä, viedä harrastuksiin tms menoihin, järjestellä asioita, siivota jälkiä, pestä pyykkiä päivittäin yms. Vuorokaudessa ei yksinkertaisesti tunnit riittäisi. Nykypäivänä vaan ei ole varaa ryhtyä kotiäidiksi, kun asumisen ja elämisen kustannukset ovat nousseet sen verran.
80-90-luvulla oli vallalla kotiäitiyden arvostus ja se kotihoidontukikin oli oikeastaan vielä jonkni arvoinen ja siihen sai myös kuntalisän.
Nykyäänhän naista suunnilleen syljetään, jos hän on kotona yli puoli vuotta.
poistakaa sometilit ja älkää olko lampaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota lasun pelkoa. Kuka niitä tehtailee ja miksi? Lastensuojelulla on jo nyt liikaa asiakkaita/työntekijä. Onko niillä aikaa juosta turhien lasujen perässä?
No tietysti opettajissakin on jo joukko lapsettomia lumihiutaleita, joilta voi odottaa ihan mitä vaan.
En minä kyllä tosielämässä tunne yhtään vanhempaa joka pelkäisi lasua. Ihan jokainen haluaa ihan jo muutenkin hoitaa lapsensa hyvin, ei siksi että viranomaiset määrää.
Siitä on tosi erilaisia näkemyksiä että mitä tarkoittaa lasten hyvä hoitaminen. Moni joutuu tinkimään omista näkemyksistään, kun lasun uhalla on pakko noudattaa lastensuojelun näkemyksiä. Moni esimerkiksi mielellään pitäisi kuria lapselleen, mutta lastensuojelu vaatii käyttämään positiivista pedagogiikka.
Vanhemmuus oli ennen todella helppoa. Suunnilleen piti hengissä, eikä sekään niin nökön nuukaa ollut.