" ylivilkkaat" vauvat, uusi pino :)

niin, yritän nyt vastata sulle, toivottavasti jotain muutakin raapustaa. Päivä on ollut ihan mahdoton...



Luulen ymmärtäneeni kysymyksesi Feijoa, mutta voin kyllä sanoa, että semmoista tunnetta (siis vähän kuin alemmuuskompleksi tai sivustakatsojan rooli tai jotain sinne päin) ei ole tullut. Monia muita tuntemuksia ja pohdintoja työ on aiheuttanut, mutta ei tuota. Voin kyllä kuvitella, että se " muille" saattaa tulla mieleen. Luulen, että koulutus vaikuttaa asiaan, minulle on aika paljon kunnia-asia suhtautua työhöni ammatillisesti. Arvostan omaa ja työkavereitteni työtä tosi paljon (on myös pakko, jos ei itse arvosta, ei sitä tee kukaan muukaan), osittain varmaan siksi, että tiedän kuinka paljon " näkymätöntä" ja osaamista vaativaa työtä tehdään perushoidon ja näkyvämpien juttujen takana. Tämä tulee monesti esiin, jos juttelen ystävän kanssa, joka tekee kouluttamattomana keikkoja päiväkoteihin. Hänen kuvansa työstä rajoittuu minusta aika paljon päivittäisiin rutiineihin ja niistä selviämiseen (tyyliin liukuhihna). Itse ajattelen sanoista tilanteista ihan eri lailla.



Ja tosiaan, tätä vielä alleviivaan: se, että hoidan kotona omaa lasta on aivan eri asia kuin mennä töihin hoitamaan toisten lapsia. Se on mulle ammatti siinä kun teille muille teidän omanne, vaikka sitä samalla sydämellä ja kyvyillä (kuin kotona) teenkin. Ja väittäisin, että töissä pärjään sata kertaa paremmin, ainakin tältä taas tuntuu näin heikkona hetkenä.



Se minkä ristiriidan tuo työ mulle tässä vaiheessa aiheuttaa, on ehkä se, että jos palaisin työhön, niin onhan se kummallista viedä ensin oma lapsi muualle hoitoon ja sitten itse perässä toisten lapsia hoitamaan. Tämä yksi syy siihen, että vielä en ole palaamassa töihin, ja toisekseen, että katselen mahdollisesti myös ihan muitten alojen hommia työhönpaluuvaiheessa.



Nyt riitti töistä. Sen verran Feijoalle vaan kannustusta, että te teette teidän perheen ratkaisut, muut omansa. Siinä ei ole nokan koputtamista muilla, että piupaut vaan toisten höpinöille, vaikka eihän se niin helposti käy.



Meillä on sikäli jännittävät ajat, että mahdollisesti miehelle olisi ulkomaankomennus tyrkyllä. Ajatukset aika ristiriitaiset, toisaalta ei haluaisi hukata ehkä ainutlaatuista tilaisuutta ja toisaalta ei tiedä riittääkö uskallus...Huh! Mutta tää on siis vielä spekulaatiota, joka tosin pahasti täyttää pään!



Olin myös iloinen, en muista nimimerkkiä, mutta kuka olit jo kahden lapsen äiti, kirjoituksestasi. Varsinkin juuri se, että tämä toinen rauhallisempi lapsi oli eheyttänyt sinua äitinä. Voisin kuvitella sitä tosi vapauttavana tunteena, " minäkin pystyn kasvattamaan tällaisen lapsen" ... Mulla on vaan joku tarve saada jostain se kokemus, että en ole " tehnyt" pojasta tuollaista ääriveikkoa, synninpäästö ikään kuin. Vaikka sen järjellä tiedän, ja itselle ääneen sanoisin, niin se ei riitä. Ehkä mulle pitäis jakaa joku palkinto: " Olet rasittavan lapsen äiti, onnea!" siinäpä ois julkista tunnustusta... ;)



Jaajaa, jospa sit keskittyis myös muihin hommiin. Kuulumisiin!



velihuilu

Nyt yritän vähän jatkaa...

viime yönä poika kukkui tunnin kahesta kolmeen - oksensi ensimmäistä kertaa ihan kunnolla ,kaksi kertaa yössä ja ekalla kerralla päätti alkaa leikkimään. Oli kyllä oksentamisen lomassa ihan huippuhyvällä tuulella edelleen. Kyllä koputan nyt puuta, että poika pysyisi näin aurinkoisena, itse saanut siitä ihan uutta elinvoimaa-



lumsku: kirjoittelit vielä imetyksen lopettamisesta. Itsekin olen jo muutaman kuukauden yrittänyt vähentää imetystä, mutta poika tuntuu sitä vielä tarvitsevan. En aio nyt pakottaa, varsinkin nyt kun tossa mainitsemasssani kirjassa kerrotaan, että " nämä fussy-babyt" useinkin imevät kauemmin ja tarvitsevat sen turvallisuuden. Kuulostaa näin vähän kököltä, mutta kirja sai mut vakuuttuneeksi siitä, että turha vielä hätäillä. Saa tankata sitä turvallisuutta vielä. Toistaiseksi. Täälläkin nukutaan ihan pätkissä yön läpi. Nukutaankin nyt miehen kanssa eri huoneissa ja jaetaan yöt, että jotenkin jaksaa.



Eilen oltiin ystävän läksijäisissä ja isoäiti katsoi sen aikaa pojan perään. Jotenkin tuli erään tuttavan kanssa juttua automatkasta lapsen kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että poika ei ikinä opi autolla matkustamaan, kun huvitan häntä vaikka koko matkan, jos on tarvis. Tällä hetkellä poika tehnyt jopa 7h automatkan ja ollut ihan hyvin, kunhan jaksan vastata hänen tarpeisiin, keksiä tekemistä ja olla vaan läsnä. Nojoo, tuli viinä vähän hölmä olo (kyseisellä tuttavalla ei kyllä mitään kokemusta lapsista, mutta kovasti tiesi, mitä pitäisi tehdä) - eikä sitä jaksa selittää, miten poika alussa kirkui istuimessa pää punaisena koko matkan ja miten hyvin matkat nyt sujuukaan viihdyttäen. Hänsetä se vaan kuulosti niin rasittavalta. Mitenkäs te muut suhtaudutte vastaavaan tilanteeseen?

Tämä tuttava sitten vaan sanoi, että " kaikki lapsethan tykkä autolla matkustamisesta!" siinä sitten aattelin vaan itsekseni, että niinpäniin...



Mutta oma vikani. Olisinpa vaan tajunnu pitää suuni kiinni, enkä alkaa keskusella meidän pojan " erityisluonteesta" ;) Kaikkein mieluitenhan ihmiset kuulee, miten mutkattomasti kaikkki sujuu - muuten saa kuulla kunniansa ;)



Nyt täytyy rientää kaupalle...

Ihanaa Ingwer, että teillä poika on alkanut osoittaa muutoksen merkkejä hyväntuulisuudellaan. Tällaiset jutut tuovat aina energiaa arkeen itse kullekin!



Haluan kommentoida Ingwerin tuttavan juttuja siitä, että lasta ei saisi viihdyttää... Tuo taitaa olla sellainen ikuisuuskysymys ja sellaisten ihmisten on todella helppo neuvoa, joilla ei ole hajuakaan asiasta. Minullakin on tullut hieman erimielisyyksiä vastaavissa tilanteissa lapsettomien ihmisten kanssa, mutta täytyy myöntää, että itse sorruin samanlaiseen ennen omaa lasta. Jotenkin sitä varmasti kuvitteli, että lastenkasvatus on vain ja ainoastaan vanhemman kyvyistä kiinni...varmasti näin on suurimmalta osin, mutta nyt olen huomannut, että lastenkasvatus on molemminpuolista oppimista joka päivä ja käytäntö on paras opettaja. Kyllä minun tulee mietittyä hyvin usein esikoisestaan raskaanaolevien ja lapsettomien naisten kohdalla, jotka hehkuttavat ja ovat hyvin varmoja siitä, miten asiat tulevat menemään, että " kyllä se hymy vielä hyytyy" ... eli Ingwer olen kanssasi samoilla linjoilla! Sitä kyllä tässä arjen pyörityksessä oppii valitsemaan sen pienimmän pahan... aina ei voi tehdä niinkuin kirjat kirjoittaa ja mielipiteet sanoo!



Meillä on alkanut pojan hoito ihan ok. Kyllä se poikaa enemmän rasittaa, kuin kotona olo tietenkin, mutta vieläkin uskon, että tästä hyvä tulee...onneksi tarhassa on aivan mahtava hoitaja, josta poika tykkää ihan hirveästi!



Ihanaa, kun kelit lämpenevät...pääsee pihalle touhuamaan ja saa poikakin pikkuhiljaa alkaa tutustua maassa möyrimiseen...aivan loistava kävellä ulkona, kun aurinko paistaa! Onkos teidän lapsukaisilla aurinkolaseja? Jos on, niin kuinka suostuvat pitämään päässä? Olen harkinnut niiden ostoa...

täällä ollaan oltu noro viruksessa ja ties missä.. huh huh.

Koville on ottanut ja eniten tietysti poikaa joka viikon melkein oksensi ja ripuloi. En tiedä oliko kaksi oksennustautia peräkkäin ja välissä flunssa vielä..no, nenä valuu vieläkin ja vähän yskähtelee.

Kyllä on osannut olla avuton ja ahdistunutkin olo pienen kanssa kun ei tiennyt välillä mitä tekisi. Tk-lääkärissäkin kaytiin ja poissuljettiin korvatulehduksen ja keuhkokuumeen vaarat.

Nyt eilen ja tänään näyttäisi jo olo vähän paremmalta, sanoin miehellekin että poika saa hulinoida niin paljon kun vaan jaksaa, kun nyt vain tervehtyisi...näinköhän kadun tätä lausetta vähän ajan päästä :)

Jännä miten sitä tuli välillä ihan alkuaikojen väsymys ja epätoivon tunne päälle..no, kaikesta sitä selviää kun ei oo onneksi tämän vakavampaa!



Ihanan aurinkoisia kelejä on kyllä pitänyt, minäkin mietin noita aurinkolaseja..taidan suunnistaa optikkoliikkeeseen kunhan tästä toivutaan.

Mietin myös pyörään istuimen hommaamista, mitenköhän onnistuisi..onko teillä kellään kokemusta?

No, nyt on mentävä vähän huilimaan.. toivottavasti tämä ketju ei tyrehdy ihan kokonaan, mukava olisi kuulla juttujanne :)

Meillä nyt näköjään siirryttiin yksiinpäiväuniin. Unet kestävät noin tunnin, tuntuu aika vähältä....Yöt heräillään taas ihan koko ajan ja joudutaan kanniskelemaan, kun tissittelykään ei enää rauhota.

En tiedä mikä poikaa nyt vaivaa, ennen nukkui ekat unet hyvin (klo20.00-01.00) ja sitten alkoi heräilyt, nyt heräilee ainakin joka tunti koko yön. Hohhoijaa...mitenkäs teillä muilla?



Aurinkolaseista: en usko että poika tykkää, tällä hetkellä käytetään lippistä, ja sekin vedetään pois...

.. eli saa nähdä mitä ehtii..



Meillä on nyt jonkun viikon poika noussut seisomaan tukea vasten ja kävelee tukea pitkin. Samalla kiljuu ihan täysiä jatkuvasti.. Kiljumisessa on kolme eri ääntä, " jee onpa kivaa" , " nyt alkaa ärsyttää" ja " nyt meni hermot" . Ton viimisen jälkeen tulee itkuraivarit, jos ei jotain parannusta asioihin tapahdu HETI. Meillä siis temperamentti on nyt 8-9 kk iässä vasta alkanut nousta enemmän esiin. Ihan pienenä poika oli ihan aurinko ja sit vähitellen on oma luonne alkanut tulla vahvemmaksi. Seisaaltaan, jos kaatuu niin tulee hirveä itku. Ei ole väliä, että kaatuuko " phemästi" vai lyökö päänsä, joka tapauksessa huuto on yhtä kova..



Ruokailu on alkanut sujua vähän paremmin. Soseita menee nyt joku puoli purkkia/ateria. Ennenhän poika ei välttämättä avannut suuta kertaakaan. Ruuan kanssa poika syö leipää/naksuja/riisikakkua tms. sormin. Jos syödessä alkaa mennä hermot ja huuto alkaa niin yleensä joku sormin naposteltava tai vesi mukista auttaa. Pullosta poika juo myös maitoa jo silloin tällöin ihan hereillä, jos ympärillä on tarpeeksi katseltavaa (tv tai jos ollaan poissa kotoa niin maisemat/muut ihmiset). Joskus taas poika ihan selvästi tarvitsee kunnon sylittelyn ja rauhoittelun syödäkseen.



Vaikka meillä asuu tällä hetkellä todella vaativa ja lyhyt pinnainen pieni mies, niin nyt alkaa jotnekin hlpottaa taas, kun itse olen päässyt vähän jyvälle siitä miten tuon ukkelin kanssa nyt toimitaan. Meillä, kun noi pojan vaatimukset muuttuu tosi paljon pojan kasvaessa niin välillä olen ihan pihalla..



Jenni ja poika 9 kk

täällä oltu oksennustaudin kourissa koko perhe ja nyt flunssat päälle...olis tosiaan kiva kuulla kuulumisia, aika hiljaseloa on pitänyt. ;) me ollaan käyty ekoja kertoja hiekkalaatikolla ja poika nauttii kun saa seurata muita lapsia ja kiljahtelee näille riemuissaan, ja joskus " komentaa" topakalla äänellä että katsokaapas tännepäin. Aika huomionkipeää sorttia :)



On kyllä tosiaan yhä hyväntuulisempi kun ennen (koputtaa puuta), hermostuu kyllä herkästi edelleen, mutta jaksaa vaellella pitkin huushollia yksikseen pitkiäkin aikoja. Liikenteessä ollessa on tyytyväinen ja tykkää käydä yliopiston ruokalassa jossa yrittää hurmata ohikulkijoita.

Edelleen ei pysyisi millään paikallaan, eikä leiki istuallaan leluilla. Lelut ei ole kovinkaan kiinnostavia, mutta seura kelpaa aina.



Yöt nukutaan tällä hetkellä n. 4-5 kertaa yössä heräillen plus aamuyön kestoheräilyt/tissittely...pianhan poika täyttää jo 1vee



Nyt poika kutsuu!

Tiikeriankka79: oli mielenkiintoista lukea kokemuksistasi. Toivon sulle paljon jaksamista! Itsellä kun on tämän yhden kanssa ollut yhtä hullunmyllyä, niin voin vaan murto-osan kuvitella, millaista olisi elämä kahden samanikäisen kanssa.

Meillähän alunperin suunniteltiin sisarusta tämän pojan " perään" , mutta nyt on kyllä suunnitelmat muuttuneet. Seuraavaa toivotaan sitten, kun poika ei enää herää öisin tuhatsata kertaa



Tällä hetkellä meillä tosiaan yhtä aurinkoa päivät, poika on tosi hyvän tuulinen, siis kunhan ei pitkästy. Saa mennä miten lystää ympäri asuntoa ja osaa sillä viihdyttää itseään. Lelut ei kauaa siis kiinnosta, niinkun joskus mainitsinkin. PArhaimmillaan poika on kun ollaan " tien päällä" , siis kun jotain uutta ja jännää tapahtuu.



Yöt sitten itketään ja ruokaa ei syödä. Pullo linja yhä, ja yöllä on heräilty pahimmillaan joka tunti ja aamuyöstä juotu tiuhaan tahtiin. Viime yö oli poikkeuksellisesti aivan ihmeellinen, poika nukkui klo 23.00-04.00, olin ihan tikkana neljältä heräämään jo ylös, kun oli niin levännyt olo! Ahhh tätä onnea....en kyllä vielä jaksa toivoa, että tätä onnea riittäisi joka yölle, mutta katsotaan.



Pojalla on pian lääkäriaika ja meinaan ottaa ton syömättömyyden puheeksi. Ja yöitkut. Ehkä nyt suostuisi tutkimaan niitä allergioita, kun poika on sitten jo yli vuoden.



Toivon tosiaan, että tämä pino ei katoaisi kokonaan, itselläkin usein vaikea löytää aikaa kirjottaa, mutta useasti käyn tsekkaamassa pinon, että olisko joku kirjottanut jotain. :)

Poika on nyt 1vee. Juhlat juhlittu ja jotenkin on haikeeta.

Ihan kummallisena nousi nyt viime päivinä tuo toive pintaan, että pitäisikö tälle energiapakkaukselle sittenkin " hankkia" sisarus. Alkuaikojen huudoista huolimatta mietitään siis sitä pikku kakkosta. Huiui...

Aika paljon pelottaa kyllä alku ajat, ja se, että jos toinen huutaa kanssa näin paljon ja miten sitä ehtii " jakautua" kahtia kahden pienen kanssa.

Mutta ehkäpä sisarus onkin rauhallinen, nukkuu yöt heräämättä, valveilla ollessaan makoilee selällään ja killittää kattoon.... ;)



Näissä merkeissä siis täällä

Täällä on tilanne rauhoittunut sitten viime valitusvirsieni.. Mies on pitänyt nyt lomaa ja ompa ollut luksusta!! On sillä vaan uskomaton merkitys kun jo tietoisella tasolla jotenkin itse saa voimia siitä että toinen on lähistöllä ja konkreettisesti jakamassa näitä juttuja!!

Yöt ja unille meno on nyt rauhoittuneet, nukkuu aika hyvin jopa 7-9 tuntia yössä. Päiväunille meno ei pojalta sitten niin vaan sujukaan..nyt kun on oltu enemmän ulkona ja saanut katsella rattaista juttuja niin ei meinaa rauhoittua millään..nyt on autossa ajelutettu ja siihen nukahtaa ja jatkaa vaunussa. Miten teillä muilla, jättivätkö milloin toiset unet pois ja jos niin mihin aikaan päiväunet sitten ajoittuu?? Meillä yöunille mennään yhdeksän jälkeen..oon miettinyt että jos kovin paljon aikaisemmin laittaa niin herääköhän sitten vastaavasti aikaisemmin.. no, oon kyllä tyytyväinen kun nukkuu jo näin hyvin!!

Päivät on kyllä touhua, meillä myös viihtyy aika kivasti joitakin aikoja itsekseen kodin paikkoja tutkien. Keittiön kaappien ja latikoiden tyhjennys on heti vaatteiden levittelyn jälkeen superhauskaa ;)

Utelias ja sosiaalinen on kaikinpuolin.



Ingwer, tsemppiä teille noihin öihin!! Aika kummallista kun ei siellä lasta tutkita jo aiemmin, luulisi jo lopulta pääsevän! Ja rohkeutta " pikkukakkosen hankintaan" , kuulostatte niin ihanilta vanhemmilta että varmasti pärjäätte!! ja eihän sitä koskaan tiedä, miilainen persoona sieltä putkahtaisi :)



Minusta olisi myös mukava kuulla kuulumisianne, missä mahtaa olla velihuilu ja Feijoa?? ja tietty toisetkin??



No, nyt täytyy mennä.. poika oli jostain poiminut tulitikun ja oli autuaana aloittamassa sen pureskelua...

Meillä pojasta on tullut enemmän sama aurinkoinen lapsi kuin oli ihan pikkuvauvana. Pääosin on hyvällä tuulella, mutta jos ei saa jotain tai pitää pukea, vaihtaa vaippa tms. niin saa hirveät raivarit. Paikallaan ei pysy hetkeäkään eikä lelut kiinnosta paitsi ehkä seisaalla hetken. Poika ei osaa vieläkään mennä itse istumaan (tulee loppuviikosta 10 kk), mutta ei kai näe sitä taitoa tarpeelliseksi, kun ei istu paikallaan yhtään. Vieraille flirttailee ja hurmaa kaikki jutuillaan ja hymyillään.



Yöt menee suht ok. Välillä paremmin, välillä huonommin. Suht. keskivertoyö meneen iin, että 20 nukkumaan, 21 herää itkemään kun on kääntynyt mahalleen), syö kaksi kertaa joskus 24-1 ja sitten joskus 4 aikaan. Aamulla ylös klo 6. Illan nukkumaanmenoajalla ei ole mitään vaikutusta aamuherätykseen.



Syöminen on ihan p*rseestä. Itellä alkaa olla huumorintaju aika vähissä, kun puolen vuoden soseiden syötön jälkeen ei suu aukea välttämättä kertaakaan/ruokailu. Pääsiäisen aikaan söi tosi hyvin vajaan viikon, mutta nyt ei yhtään mitään. Maidot juo syliin nukuttamisen jälkeen unessa. Kun vaan sais tuon jollain syömään kiinteitä, niin vois jättää tota maidon " pakkosyöttöä" pois ja opettaa vähitellen nukahtamaan omaan sänkyyn. Osa tosta syömisongelmasta on varmaan ihan luonteesta kiinni, miehen huono ruokahalu ja mun malttamattomuus yhdistyy tossa lapsessa.



Nyt poika heräs aamutorkuilta, joten pitää lopettaa..

Täällä poika on kärsinyt refluksista, josta tuonne taaperoiden puolelle kirjotinkin ja paljon vinkkejä sieltä sain! Kyllä on ollut vaikeeta, kun poika on huutanut yöllä kipua ja lääkäri ei suostu tutkimaan allergioita.

Lopetettiin nyt maidon antaminen ja yösyötöt. Viime yönä poika nukkuikin kasista puol viiteen! Huippua! :)



Meillä poika kävelee jo hyvin, kaatuileekin, mutta se ei tunnu haittaavan menoa. Juoksuaskeliakin otetaan jo.

Päiväunille meno on yhä todella vaikeaa. Sillon tällön nukahtaa itkuitta vaunuihin ja aamupäivällä autoon, jos ollaan tien päällä.



PAri päivää sitten tehtiin testi ja positiivista näytti, huiui! :) vaikka aika heikosti kylläkin siis... Ihan sekavia tunteita herätti tuo testi (oli just tosi hankalaa pojan kanssa ja lääkäri tosi inhottava eikä mikään tuntunut sujuvan)

Tammikuun lopulla tai helmikuun alussa kaiketi tulisi siis kakkonen, jos testi pitää paikkaansa. Jännää! Itsellänikin kamala trauma synnytyksestä (kesti 2päivää) ja sen jälkeen oli kunto ihan maassa plus huutava poika. Jännittää ihan sairaasti/kokonaisvaltaisesti miten kaikki tulee sujumaan, huhhuuu... Mutta tänään tuntuu kyllä ihanalta! :)



Nyt täytyy mennä! :) Jatketaanhan kirjottamista, ettei pino katoa kokonaan!

Todella paljon onnea plussasta! Niin sitä ihminen vaan " unohtaa" vaikeat asiat...sehän vain kertoo siitä, että pääsee elämässään eteenpäin!



Meillä on pahin piina aikoihin menossa...olin jo ihan varma raskaudesta, mutta testit näyttää negaa... Ei auta,kuin odotella taas kerran....

Olen uusi tässä pinossa, lueskellut olen pitkin matkaa ja voin osittain samaistua, vaikka lapsemme ei ehkä ihan noihin " ylivilkkaisiin" kuulukaan:). Mutta vaativa vauva oli. Nyt yksivuotissynttäreiden häämöttäessä kaikki on helpottanut paljon. Mutta matkan varrella on ollut ihan helvetillisä aikoja, jos suoraan sanotaan. Vauvamme oli erityisen huono nukkuja ja päivätkin olivat usein todella raskaita, koska hänelle ei kelvannut mikään muu kuin syli. Ei vaunut, sänky, sitteri, auto, lattia. Vain syli, mutta valitettavasti ei kantoliina tai rintareppu, eikä paikallaan istuminen. Tai jos halusi istua paikallaan, piti tissin olla suussa. Niin ja mitkä syöttövälit? Jos päästiin kahteen tuntiin, niin se oli jo pitkä aika:)



Tätä tiukkaa symbioosivaihetta ja " vauvuusahdistusta" vai mitä lie kesti moooonta kuukautta. Olin lopulta fyysisesti aivan mäsänä, ja siitähän ei ole pitkä matka siihen, että alkaa hajota henkisestikin. Se oli aivan kamalaa. Sitten vihdosta viimein, kun vauva oli 10 kk, lopetimme yösyötöt ja yöt rauhoittuivat huomattavasti. Nyt levon vaikutus alkaa jo tuntua ja lapsesta on kasvamassa aktiivinen ja tyytyväinen taapero.



Mutta edelleenkin, jos satun tapaamaan ns. helppoja vauvoja, niin katkeruus nousee pintaan. Ajattelen, että helppohan tuon perheen on lähteä matkoille, kivahan tuon äidin on käydä shoppailemassa vauvan kanssa, helppohan hänen on aloittaa kuntosalilla käynti, kun vauva on niin huomaamaton, että sen olemassaoloa tuskin huomaa! Tämä ärsyttää, koska okei, meillä oli rankkaa, mutta se on ohi nyt, ja nopeastikin se aika loppujen lopuksi meni. Mitä sitä siis enää märehtimään. Mutta minkä sitä pieni ihminen tunteilleen voi ...*huokaus*.



Osa minusta toivoo toista lasta, mutta osa ajattelee, että ei ikinä enää. Että en vaan jaksa, jos täytyy miltei vuosi herätä tsiljoona kertaa yössä ja jos toinen sattuisi olemaan yhtä vaativa tai vielä vaativampi tapaus. Toisaalta nyt yhden vauvavuoden kokeneena täytyyhän se myöntää, että äkkiä aika kuluu ja vaikeimmatkin vaiheet menevät yleensä aika äkkiä.



Kaikki tämä tuli kirjoitetuksi sen jälkeen, kun luin Ingwerin viestin:) Onneksi olkoon uutisista:) Kirjoititkin, että suakin vähän jännittää seuraava tulokas. Olis kiva kuulla lisää ja muiltakin - onko kellään muilla tätä " toisen lapsen kammoa" tms.



Oon tajunnut, että mun täytyy oikein prosessoida tää asia, koska siihen liittyy esim. riittämättömyydentunteita äitinä (" miksi en saa lastani nukkumaan päikkäreitä, miksi se huutaa aina autossa, vaikka kaikkien vauvojen kuuluisi vain nukkua autossa" jne.).

Kiitos onnitteluista Feijoa ja Aurora30 (ja tervetuloa pinoon!)

Pakko vastata ihan pikapikaa ennen kun alan seuraamaan viisuja

-todellakin siis pelottaa raskausaika/synnytys/ ja etenkin vauva-aika enemmän kun esikoista odottaessa olisin ikinä uskaltanut kuvitellakkaan.

Ihan suoraan sanon, että testi oli aluksi aikamoinen shokki, vaikka suunniteltu raskaus tämäkin on. Mies oli ihan onnessaan, itse menin aikamoiseen paniikkiin. Itkinkin - siis en olisi tämmöstä reaktiota osannut itseltäni odottaa. Pakokauhun vallassa olin.



Pari kuukautta sitten tosiaan en olisi voinut kuvitellakkaan kakkosta, en siis vielä moneen vuoteen. Ennen esikoista suunnitelmissa oli, että kakkonen tulee heti perään, mutta sen suunnitelman hautasin heti esikoisen syntymän jälkeen. Usein tuli sanottua, että nyt van silmät kiinni ja yritetään kestäää/pysyä hengissä - niin vaikeaa oli joskus.



Aurora, todella tuttuja noi tunteet, joita kuvailit. Kyllä suu loksahtaa auki, jos nään vauvan killittävän rauhassa hereillä kun äidit hoitavat ostoksia, käyvät kahvilla tms. Ihan mahdoton ajatus. Tai että vauva nukahtaisi esim. pullanpala suussa ruokapöytään muiden höpöttäessä tms. Meilläkin poika vasta nyt " isoa" hyväksynyt vaunut ja autoistuimen. Alussa oli kaikki yhtä huutoa. Meillä taas kantoliina sentään tepsi, ja kannettiin kaiket päivät, ellei pojalla ollut tissi suussa.



Usein mietin, että onko itsessäni jotain vikaa, mitä tein/teen väärin, ehkei olisi pitänyt imettää, olisiko pitänyt antaa huuta tai lopettaa yösyötöt ihan pienenä jne. Sitä syyttää itseään, ettei lapsi ole helpoimmasta päästä.



Testin jälkeen tosiaan sanoin, että en mä ole ansainnut toista lasta, kun olen näin huono/epäpätevä äiti - lisäksi esikoinen vaatii huomiota niin paljon etten vaan voi olla " tarpeeksi" kahdelle, kun en sitä ole yhdellekkään jne. Tää kaikki purkautui tosiaan heti testin jälkeen ja siitäkin tuli niin kova syyllisyys. Hetken toivoin, että testi olisi negatiivinen ja siten järkytyin - siis niin suurta tunteiden kamppailua täällä on nyt koettu viime päivät. Tänään tuntuu taas hyvältä - niin ne tunteet ailahtelee.



Sitä mäkin ajattelen, että vauva-aika on loppujenlopuksi niin lyhyt, että eiköhän sitä hengissä selvitä ja lapset on sitten keskenään toivottavasti kavereita jne... Yritän keskittyä nyt positiivisiin ajatuksiin -ehkäpä kakkonen onkin helppo ja isänsä lailla nukkuu syntymästä alkaen yöt läpi, nukahtaa itsekseen, ei itke melkein mitään jne.... ;) TOivossa on hyvä elää.



Tietysti kakkonen voi olla vaikeampikin tapaus. Sitten nousee taas itsesyytökset pintaan. Siinä lajissa olen hyvä. ;)



Eli " pientä" kammoa on kyllä ilmassa ;) Sitä vaan pitää jaksaa venyä nämä vuodet nyt - ja eiköhän se rakkaus kanna kuitenkin pahojenkin aikojen yli!

Kiitos Ingwer rehellisestä viestistäsi! Voin uskoa, että tunteiden vuoristorata on välillä käynnissä. Mulla oli tässä yksi päivä pienen hetken vauvakuume. Mieheni vitsailikin että ai, oliko se silloin kun esikoinen sattui nukkumaan. Ja minä siihen, että kas kummaa, hän siis nukkuu nykyään aina välillä, edistystä!



Kuulin juuri yksi päivä lapsesta, jota ei tarvinut vauvana koskaan nukuttaa. Voi huokaus:) Ja vähänkö mä nauroin sille pulla-suussa-nukkujalle! Miten sellasia tehdään???



Ei sillä, että vauvan täytyisi olla äänetön ja väritön ja mauton (hajuton niistä tuskin kukaan koskaan on;)). Vauva-arki ON haasteellista ja saakin olla. Mutta vain tämmösten vilkkaampien tapausten äidit voi todella ymmärtää, mitä on olla PUHKI. Koliikki- ja allergiavauvojen äidit kait samoin.



Eikä esim. sylissä pitämisessä tai imettämisessä 24/7 sinänsä oo mitään pahaa, päinvastoinkin. Mutta miettikää, kuka tahtoisi olla vaikkapa rakastettunsa kanssa KOKO ajan sylikkäin? Jopa ihan vastarakastuneena se olisi todella uuvuttavaa! Varsinkin jos ei saa koskaan nukkua...



Mutta takaisin asiaan. Ingwer, tahdon toivottaa sulle paljon tsemppiä ja luottamusta. Ainakin toisen lapsen kanssa päässee helpommalla sen ihan perushoidon suhteen, kun rutiinit on tuttuja, eivätkä ne jännitä tai hermostuta kuten esikoisen kanssa. Ja nyt osaat varautua, olet oppinut tuntemaan oman jaksamisesi rajat.



Jahas, iltatoimet kutsuu. Hauskaa äitienpäivää kaikille vielä kerran!

-A

Meillä meni tietsikka sököks ja tuli oltua " pimennossa" jonkin aikaa... no nyt saatiin hommattua uusi niin pääsee taas naputtamaan ;)

Tervetuloa vaan Aurora03, mielenkiintoista oli lukea juttujasi, tutulta kuulosti.

Täytyy kyllä sanoa että helpottunut on arki kun poika viihtyy jo itsekseen paremmin edes jonkin aikaa.. väsyneenä tuntuu kyllä kasvavan jonkinlaiset sarvet päähän ja pitää kokeilla kaikkea kiellettyä oikein urakalla.. paremmin on kyllä itse jaksanut kun saa yöllä nukuttua ja mieskin on ollut vähemmän työmatkoilla eli arki helpompaa kun on se toinen vain jo fyysisesti paikalla.

Eilen oltiin toisessa mummolassa vähän kauempana ja kyllä ihmettelivät että miten jaksaa koko ajan poika touhuta..eikö ole paikallaan tai viihdy sylissä vieläkään?? no eipä ei...



Joo, tuo toisen hankinta on mielessä mutta aktiivisesti ei vielä " homma ole käynnissä" .. mietityttää paljon, just synnytys ja oma jaksaminen fyysisesti varsinkin. Mut kun yli kolmeakymppiä mennään jo oman iän puolesta vahvasti niin ei hirveän pitkään voi ehkä " odotellakaan" kun ei todella tiedä tulisiko miten raskaaksi..



Tsemppiä Feijoalle yritykseen ja Ingwerille vielä kerran onnea!! Ei ihmetytä tuo sinun kuvaamasi tunnemyrsky!! Kävin myös pikaisesti lukemassa tekstisi taaperopuolelta, on sulla ollut kestämistä!! Voimia voimia, vaikutat kyllä tosi vahvalta ja hienolta ihmiseltä, selviät varmasati toisenkin kanssa, luota vain itseesi!!!



Palailen paremmalla ajalla.. nyt poika tonkii roskista joten gotta go again :)

Molemmat lapseni voisi ilmeiseti tässä keskustelussa esille tulleiden " oireiden" perusteella luokitella " ylivilkkaiksi" , mutta ikinä ennen tämän ketjun lukemista se ei ole juolahtanutkaan mieleeni.

Olen aina pitänyt lapsiani aivan normaaleina :) ja pidän jatkossakin.

Se on se homma, kun ei ole alunperin jutussa mukana, niin ei oikein mee jutut yksiin! No ei se mitään. Ehkä meidän ei enää tarvitse puolustella itseämme....ollaanhan se jo niin moneen kertaan tehty! Sanon vain sen, että kukaan ei ole väittänytkään, että lapsemme olisivat EPÄNORMAALEJA!!!!!!! Ehkä olisi syytä kaivaa vanhat keskustelut esiin ja lukea ne TARKASTI ennenkuin jakelee perättömiä kommentteja! Kiitos, ei muuta minulla!

huri:

Molemmat lapseni voisi ilmeiseti tässä keskustelussa esille tulleiden " oireiden" perusteella luokitella " ylivilkkaiksi" , mutta ikinä ennen tämän ketjun lukemista se ei ole juolahtanutkaan mieleeni.

Olen aina pitänyt lapsiani aivan normaaleina :) ja pidän jatkossakin.

Juu tarkennanpa nyt minäkin, että normaalina pidän vekaraani ja häntä kamalasti rakastan.



Välillä tosin on tuntunut, että MUUT eivät ole " normaalina" pitäneet, vaan ihmetelleet, että miksi meillä ei esim. nukuttu syöttövälejä tai ylipäänsä ollut syöttövälejä, ei viihdytty autossa, vaunuissa, sitterissä, lattialla jne. Joskus tuntui siltä, että on olemassa jotain " normi-vauvaelämää" , johon me ei pystytä. Siis ehkä tuttavapiireissä oli enemmänkin sääntö, että vauva sulautuu perheen elämään hyvin mutkattomasti, eikä vie vaativuudellaan vanhempiaan jaksamisen äärirajoille. Ja tarkoitan siis sellaista väsymistä, johon ei enää minkään maailman psyykkaamiset auta.



Joskus sitten kun sattuu tapaamaan tällaisia äärimmäisen helppoja vauvoja, niin kontrasti omaan pikkukultaan tuntuu niin valtavalta, että siinä viimeistään tajuaa, kuinka kovilla on ollut. Ja silloin on pakko päästä vuodattamaan ja jakamaan tuntojaan esim. tänne. Kyse ei ole siis siitä, että en rakastaisi tai " en olisi etukäteen varautunut vauva-ajan rankkuuteen" (tällaistakin viisastelua välillä kuulee).



Onko tämä eihe sitten jotenkin tabu, en tiedä. Mutta kai me kaikki prosessoimme välillä kaikkea - työelämää, omaa lapsuuttamme, vanhempiamme - jos sekin meille suodaan, niin miksei tätäkin;)