" ylivilkkaat" vauvat, uusi pino :)

Olipa kiva löytää tämä pino ja se alkuperäinen ketju myös. Juuri vähän aika sitten puhuin miehelleni, että olisipa joku, jonka kanssa voisi olla vähän samassa tilanteessa, koska muiden tuttujen lapset ovat niin helppoja. Mietin jo, että teenkö jotain värin ja on se adhd mielessä käynyt..



Meillä herra on 8kk ja aivan villi. Oppi ryömimän 5kk ja viime viikolla oppi seisomaan ja nyt ottaa askelia. Aina hymyilee, nauraa, kirkuu, riehuu, potkii, repii kaikkea ja on niin yliaktiivinen ja läsnä. Vauvakerhossa tekee tuttavuutta ja koskee muita vauvoja, kun ne muut vain rauhallisesti leikkii.



Öisin herää parin tunnin välein ja ei rauhoitu kuin heijaten. Välillä on niiin poikki, kun täystuhoa pitää vahtia koko ajan. Aivan ihana vauva kaikin puolin ja kaikki sanovat, että hurmaava. juttelee kovasti kaikille ja naurullaan hurmaa.



Pian pitäisi töihin mennä ja pelottaa sekin, että miten pph pärjä tämän vauhtihepun kanssa. Mutta tällaista siis meillä, ajatus vähän katkeaa.

luin juuri Terpparin kirjoituksesta alkaneen kiihkeän keskustelun ja se herätti itsessäni ensin " kuohuntaa" ja ajattelin kirjottaa-

Uskon, että tässä pinossa on niin paljon erilaisia vauvoja ja taustat eroavat toisistaan - yhteistä on ylivilkkaus, rauhattomuus, herkkäitkuisuus jne.



Meidän pojalla vilkkauden taustalla on muutakin kuin temperamentti, ja syykin on löydetty pojan ollessa pienempi. Ensimmäisessä pinossa tästä enemmän puhuttiin, mutta ajattelin vielä mainita tästä. Meidän poika itki ensimmäiset elinkuukautensa putkeen ja tätä ihmetteli jo useampi hoitoalan ihminen. Osteopaatilla todettiin kallonluiden olevan päällekkäin ja tästä johtuva hermojen puristuminen, joka taas aiheuttaa itkuisuutta, kipua, myöhemmin ehkä migreeniä ja kehityksen hitaampaa etenemmistä.(lista seurauksista oli loputtoman pitkä) POika oli myös toispuoleinen. Lisäksi osteopaatii kertoi, että tämä puristuminen saattaa johtaa myöhemmällä iällä oppimishäiriöihin ja ADHDhen.



Toki tässä pinossa on äitejä, joiden lapsilla ei ole mitään vastaavaa todettu, ja jjoiden vauvat alkuaikoina ovat ehkä olleet rauhallisiakin (?)

Meitä kuitenkin yhdistää suht samanlaiset kokemukset ja ajatukset, joita on mukava vaihtaa.

Tämän pinon ideana on lähinnä jakaa kokemuksia tämänlaisista vilkkaista epeleistä, oli syy vilkkauteen mikä tahansa- ei suinkaan lukea lapsiamme sairaalloisiksi tms.



lyhyesti: Kaikki jotka tuntevat kuuluvansa joukkoon, ovat tervetulleita! :)

Nyt täytyy taas rientää...

Ingver, en tiennytkään sinun lapsesi asioita niin tarkkaan mutta yleisesti ottaen kai tämän pinon vauvatkin on ihan terveitä ja normaaleja lapsia. Eräs lastenlääkäri sanoi, että ADHD:tä ei voi edes todeta ennen kuin lapsi on 4 vuotta tai jotain sellaista vanha. Siis ei vauvasta voi vielä tehdä mitään sellaisia johtopäätöksiä (eri asia tietenkin tuollainen, jos on jotain tiettyjä asioita, jotka voi altistaa sille). Itsekin joskus olen neuvolassa ihmetellyt, että onkohan tämä meidän poika ylivilkas mutta neuvolan täti vaan kuittas, että eipä tehdä vielä semmosia diagnooseja.

No niin, vilkas sunnuntai täällä virtuaalihiekkalaatikolla!



Minussa myös heräsi heti suuri oikaisuntarve, kun Terpparin kirjoitusta tavasin. Toki nyt kun luin myöhemmät viestisi, niin kantani lieveni, mutta haluan silti vielä puuttua joihinkin kohtiin. En usko, että kukaan täällä pitää lastansa siinä mielessä " poikkeavana" kuin sinä käsitit (on varmaan tärkeää lukea koko ketju, että pääsee asioista perille). Vaan on todettu ja kuvailtu heidän ominaispiirteitään, käyttäytymistään ja tähänastista kehitystä ja löydetty monia yhdistäviä juttuja niin lasten kuin äitienkin välillä. Nimenomaan on perattu näitä temperamenttieroja ja pikku persoonallisuuksia, eikä kotidiagnosoitu tai leimattu lapsia loppuiäksi. ADHD:ta tai vastaavia ei tosiaan pääsääntöisesti diagnosoida kovin pieniltä, Ingwerin tapaus (mäkään en tiennyt, en vissiin lukenut tarpeeksi pitkään sitä edellistä ketjua) on poikkeus, ja sekin on vasta ennakointia. Tuo ketjun otsikointi on ymmärtääkseni juuri siksi lainausmerkeissä, kun vaikea tällaiselle keksiä mitään korrektia ilmaustakaan.



Itse en ainakaan pidä meidän poikaa minään muuna kuin voimakkaana persoonana. Mielialan vaihtelut, itkuherkkyys ja levottomuus ovat osa häntä. Mutta kun ne eivät ole osa minua eivätkä miestäni, niin siitähän se kitka meillä ainakin suureksi osaksi syntyy. Mun on tosi vaikea eläytyä pojan tapaan tuntea ja kohdata maailma, koska olemme persoonina aivan eri puusta veistettyjä. Ja _yhtään_ ei ole auttanut se, että minä töissäni hoidan ison ryhmän samanikäisiä ilman suurempia ongelmia tai ainakaan tällaista ahdistusta. Se kyvyttömyyden tunne, joka tulee, kun ei saa omaa pientä vauvaansa tyytyväiseksi, vaikka on päivittäin pyörittänyt melkoista lastenhoitorumbaa, vetää ihan tosi matalaksi.



No ehkä nyt on puhkumiset puhkuttu. Minä myös puolustan tätä " saman kokeneiden" ryhmää, koska ei meikäläisen oikein tule samaistuttua muidenkin mainitsemiin tavisäiteihin, joiden suurin ongelma on se, että neljän tunnin päikkärit lyheni kolmeen tai aleista ei löytynyt välikausireimatecia sopivalla väriyhdistelmällä. Vähän siis kärjistäen.



bambino (tai jotain): halusin vain toivottaa tervetulleeksi, kuten muutkin uudet, ja sanoa, että minä ainakin luin sen ekan juttusi kokonaan, ja ihan niin kuin monesti ennenkin: kylmät väreet menee, kun tuntuu niin omalta tekstiltä.



lokaäidiltä olisin halunnut kysellä, mitä meillä on edessä. Jos kerkeät, kirjoita vähän teidän arjesta pikkuisen isomman sankarin kanssa. Miten paljon (lapsen..) lisääntynyt ymmärrys auttaa päivittäisissa hommissa? Minä täällä odotan, että tulet kertomaan, kuinka " ei" ja " odota" ovat sisäistyneet merkityksineen...;)



näin tänään



velihuilu

koska itse ei jaksa kaikkea toistaa (aika paljon kuitenkin), niin ilmoitan vielä, että allekirjoitan Feijoan ja humppaheikin kirjoitukset täysin.



Ja tosiaan tärkeintä lienee, että ei aleta kauheasti herjaamaan ketään täällä, ettei mene niinsanotusti lapsi pesuveden mukana. Tervetuloa siis mukaan Terppari tän alkuhyökytyksen jälkeen!



edelleen velihuilu

Bambino ja muut jotka ei alkupinoa tunne - ensimmäinen " ylivilkkaiden" pino oli tosiaan pienempi ja meitä oli vähemmän, muistaakseni vain minun ja lumskun lapset ovat saaneet osteopaatilta samanlaisen " diagnoosin" - mikä ei siis tarkoita, etteikö meidänkin lapset loppupeleissä olisi ihan terveitä, alkuhankaluuksista huolimatta.

Ja olen myös tietoinen siitä, ettei näin pienenlle vielä voi mitään diagnoosia antaa, enkä todellakaan vielä ole leimaamassa omaani kun kehityskin on vielä niin " aluillaan" .

Ja tosiaan edellisessä viestissä halusin nimenomaan painottaa, että meitä on täällä niin joka lähtöön, niin lapsia kun äitejäkin. - mutta mitään ylestyksiä ei tosiaan voi vetää - yhteistä on siis tämä KOKEMUS lapsista normaalia vilkkaampina. Tai PAAAAAAAAAAAALJON vilkkaampina....



Jatketaa kokemuksien jakamista siis! :)

Huomenta!



Sehän näissä keskusteluissa aina on riskinä, että meitä on joka lähtöön ja jokainen kuitenkin katsoo maailmaa omasta näkökulmasta ja silloin on hyvin vaikea arvostella tai edes arvioida ketään muuta. Tälle ilmiölle on hieno nimikin, oliskohan ollut kulttuurirelativismi. Sitä käytetään kylläkin eri kulttuureiden välillä, mutta sopii tähänkin oikein hyvin. Yksinkertaisesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että yhden kulttuurin normeja ja arvoja ei voida arvioida toisen kulttuurin arvojen pohjalta. Vaikka tähän kyllä todella helposti sortuukin. Sitä pitää omaa juttua aina oikeana ja toisaalta niin on tehtäväkin, koska eihän ihminen voi arvotyhjiössä elää. Toisten ihmisten arvostelussa vain täytyy olla varovainen, koska tilannetta (varsinkaan nettikeskusteluissa) ei voi koskaan tietää täysin. No joo olkoon tämä nyt tätä saarnaa...lähinnä itselleni muistuttelen;)



No niin asiaan. Tulipa taas hyvä mieli, kun luin imuroinnista olisiko se ollut humppaheikki vai velihuilu, nyt en tarkkaan muista. Mutta kuitenkin itse imuroin ennen vauvaa ehkä kerran kaksi kuussa. Meidän poika myös rakastaa imuria, joten tällä hetkellä imuroin ainakin kolme kertaa viikossa, heh heh. Kylläpä sitä on elämä muuttunut...Imurointiakin pitää viihteenä!! En olisi itsestäni uskonut. Sitten nauratti jonkun kertomus automatkasta...meillä on vähän samanlaista, että aikansa poika nukkuu, sitten vaatii viihdykettä ja kaikenmaailman välipalaa ja sitten, kun nekin on loppuneet niin alkaa huuto ja monesti pitää vain istua vieressä ja kuunnella karjumista ennen kuin päästään pysähtymään.



Tämä äiti lähtee muutaman viikon kuluttua osa-aika töihin...hui! Saa nähdä, miten alkaa arki sitten sujumaan. No onneksi suurempi osa viikkoa on kuitenkin vapaata pojan kanssa touhuamista. Mutta kieltämättä olen vähän jo kaivannut aikuisten seuraa ja tekemistä. Uskon vakaasti, että meidän poika viihtyy hoidossa muitten lasten seurassa...toivottavasti uskomukseni käy toteen! Mites muut äidit täällä, milloin ajattelitte palata opsikeluun/työelämään?

Mulle jäi jotenkin tyhjä olo tästä kaikesta nyt...

aloitin tämän " ylivilkkaiden" pinon ollessani täysin poikki pojan kanssa, kun tuntui tosi epäonnistuneelta, kun poika vaan huusi enkä ollut mitään vastaavaa ikinä nähnyt -halusin löytää ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Olin vaan niin yksin ja jumissa tyytymättömän pojan kanssa.

Tä on ollut mulle todella tärkeä pino- on päässyt lukemaan vastaavista kokemuksista ja tuntenut kerrankin olevansa lapsensa kanssa " kuuluvainen" johonkin ryhmään.



Onhan monet lapset aktiivisia, rientävät joka paikkaan - ovat kovaäänisiä jne. Ehkä itse lähdin ennemmin tällä pinolla hakemaan lapsien äitejä, joiden lapsee itkevät oikeasti melkein koko ajan.

Meillä kanneltiin itkuista poikaa ekat 4kk, aina odotettu kehitysvaiheita kun kuuta nousevaa, sillä kehitys on hidasta. Poika haluaa liikkua, muttei osaa vieläkään 10kk iässä. TOivon, että pojan oppiessa liikkumaan tämä vaikka raivaisi kaikki kaapit tyhjiksi. -koti saa olla vaikka kuinka mullin mallin, kunhan poika vaan olisi hetken tyytyväinen.

Täällä ravataan vieläkin poika eirasennoissa kainalossa ympäri huushollia - aktiivinen poika saa olla, saa pitää melua, huutaa, kiljua, mekastaa - olla koko ajan joka paikassa - eniten tuntuu pahalta se, ettei meidän poika ole ikinä pidempää ajanjaksoa tyytyväinen.

Saataa nauraa kikattaa kun äiti pelleilee ja sitten taas alkaa hetiperään kitisemään ja itkemään.



En oleta, että lapsi leikkisi hiljaisesti vieressä ja keskittyisi yhteen leluun tms. Kunhan ei vaan oikeasti aina alkaisi itkemään. Meillä itku syntyy niin pienestä, ja syytä on vaikea löytää - hetkeksi saattaa loppua kun näkee jotain mielenkiintoista, mutta sitten pian taas kitinä alkaa. Poika ei jaksa keskittyä mihinkään. Eikä nukahda vaikka olisi kuinka väsy. Eikä syö.

En sano,etteikö muutenkin vaan aktiiviset ja nopeasti liikkuvat lapset äiteineen " kuuluisi" tähän pinoon, teitähän taitaa pian olla enemmänkin kun meitä " perustyytymättömien" äitejä (?)Ehkä en itse sitten kuulu enää tänne. tiedä sitten.

Varmasti kaikki äidit ovat väsyneitä, oli lapsi sitten millanen tahansa.

Elämä pienen vauvan kanssa on arvaamatonta -

helpoimman vauvan äidille saattaa tulla masennus (siskolleni tuli, vauva siskonikin mukaan aina todella helppo ja vähäitkuinen) ja vaativan vauvan äiti saattaa jaksaa vaikka kuinka - ei ole kyse mistää ulkoisista kriteereistä tietenkään, miten kukakin jaksaa. Tärkeää on sen, miten kukakin tilanteensa kokee. En myöskään halunnut, että meidän pojan yliaktiiivisuuden taustatekijöistä johtuen oltaisiin jotenkin " erisarjaa" kun teidän " normaalisti yliaktiiviset" . Jotenkin tuli siitä paha mieli.



En lähtisi kenekään tilannetta tai tunteita väheksymään tyyliiin " onhan meilläkin vaikeaa, on vaan jaksettava ja nähtävä asiat oikeissa mittasuhteissa!" (enkä väitä tiettäväi, että kukaan tässä pinossa näin ajattelee, kunhan nyt vaan sanoin)

Mulla katoaa nyt tämä punainen lanka - eipä sitä näy olevan tässä tekstissä kai ollenkaan...

Meillä oli alku luultavasti samanlaista kuin teillä, täysi tyytymättämyys vauvan osalta ja oma voimattomuus asian edessä oli todella uuvuttavaa. Pelkäsin koko alkuajan, että onnistun saamaan pojan hengiltä, en väkivallalla vaan sillä etten tunnista todellista hätää, koska hätä tuntui olevan meidän pojan normaalitila. Olemme myös odottaneet jokaista kehitysvaihetta todella kovasti ja välillä olen ollut varma, että alun kivuilla on ollut suuri merkitys pojan kehitykselle. Hätä on varmasti suuri varsinkin tällaisessa vertailuun ja standardeihin perustuvassa kulttuurissa. Muistan, että teillä oli vielä synnytyksessä jotain ongelmia...meillä ei ollut, mutta olin itse aivan poikki pitkän synnytyksen keston takia. Itse h-hetki oli nopea, mutta synnytyksen käynnistyminen kesti viikon ja olin sen ajan nukkumatta. Joten kiintymyssuhde vauvaan ei ihan heti syntynyt, koska olin niin poikki... kiintymyssuhteen kehittymistä häiritsi myös juuri tämä tyytmättömyys, koska en todellakaan tiennyt mitä tehdä itkevän vauvan hyväksi. Useasti itkettiin molemmat ja olin aivan raunio.



Nykyään meillä ei enää kanneta kuin pieniä hetkiä, mutta tyytymättömyyttä on jonkin verran. Pääsääntöisesti elämä on kyllä helpottanut. Uskon, että se helpottaa myös teillä Ingwer, lapset kehittyvät omaan tahtiinsa ja kunhan saa hyvät " eväät" arkeen niin jokainen oppii omaan tahtiinsa. Kuulostaa siltä, että poikasi ymmärtää ja ottaa kontaktia hyvin paljon ja kun fyysiset taidot eivät vielä yllä ymmärryksen tasolle, menee hermo! En olisi huolissaan (en tiedä oletko) ja toivon, että et poistu täältä, koska sinä jos kuka kuulut joukkoon!



Halusit varmasti tekstilläsi tuoda esiin sen, että tilanne, jossa tämän ketjun ihmiset ovat tai ovat olleet on tosi!!! Ja juuri tämän todellisuuden tunne on ohjannut meitä keskustelemaan asiasta ja saamaan vertaistukea!

Niin kuin jo aiemmin olen todennut, tämä ketju on ollut minulle tärkeä henkireikä. Näiden nettikeskusteluiden " riesana" on aina varmaan se ettei tiedä todella tarkkaan toisen tilannetta ja taustoja, myös se miten joku asia kolahtaa ja tuntuu hyvälle tai pahalle on niin siitä kiinni miten itse näitä juttuja lukee ja asiat kokee.

Harmittaa puolestasi Ingwer, toivoisin että pysyisit mukana ja että ketju olisi edelleen henkireikänä sinulle.

Masennusasioista piti sanoa että itseäni alkuaikoina ja ehkä vielä pari kuukautta sitten huolestutti oma masentuminen.Itselläni on tästä kokemusta omalta taholta muutama vuosi sitten sekä työni puolesta. Aikanaan oli iso kynnys myöntää asioita ja hakea apua, onneksi niin tein koska opin olemaan itselleni rehellinen ja sain apua. Itselläni on myös miehen tuen lisäksi ihania ystäviä. Öisin varsinkin tuntui että oma jaksaminen oli todella hiuskarvan varassa, huomasin sen kun välillä riuhtaisin itkevän pojan rajummin syliini tai " paiskasin" rajummin sänkyyn..tuolloin todella tunne tuntui voittavan järjen mutta itseäni asia ei jättänyt rauhaan, kannoin voimakasta syyllisyyttäkin ja puhuin neuvolassa asiasta. Sain perhetyöntekijän avukseni joka auttoi.. ja taas kun pääsi itse kynnyksen yli ja otti apua vastaan, alkoi helpottaa ja vahvistui. Kyllä tämän äitiyden kanssa on välillä ollut niin ihmeissään ja eksyksissä.. ja sitten taas on ollut tosi vahva olo..hämmentävää.

Odotusaikana en juurikaan tuntenut lapsen liikkeitä ja pahin pelkoni tuolloin oli, että lapsi kuolee kohtuun. Muille puhuessani, yrittivät lohduttaa että no siellä on vain se todella rauhallinen lapsonen..niimpä niin. Synnytys oli poikkeavan rankka ja kesti kauan virheellisen tarjonnan vuoksi. Pojalla ei ollut hätää mutta itse sain varmaan kaikki mahdolliset kipulääkkeet ja olin hyvin kivulias silti. Leikkaustakin mietittiin mutta lopulta poika syntyi imukupilla autettuna. Itse olin synnytyshetkellä todella puhki, poika ei aluksi itkenyt mutta onneksi kaikki meni hyvin. Lapsi oli vain myös niin uupunut koettelemuksestaan.

Alkuun imetys ei onnistunut, maitoa kyllä tuli ja poika osasi imeä, kaveri sai vaan hirveän hermokohtauksen kun maitoa ei tullut juuri sillä sekunnilla. Käsillä työnsi itseä pois ja kätilöt vuoron perään yrittivät laittaa poikaa uudestaan rinnalle.. pikkuhiljaa touhu alkoi sujumaan ja sitten tuntuikin että istuttiin yötä päivää imetystemppelissä..

Oma fyysinen palautuminen synnytyksestä on vienyt kauan aikaa ja vie edelleen..se vaikuttaa sitten välillä tietysti myös henkiseen jaksamiseen.

Yritän aina välillä muistaa kysyä itseltäni miten menee.



Hyppään nyt tähän päivään ja kysyisin että oletteko olleet lapsienne kera yökylissä tai matkustaneet julkisilla? Itse en ole vielä tähän lähtenyt, kaksi pojankin kanssa automatkat on aika lyhyitä mutta olisi mielenkiintoista kuulla jos jollain olisi kokemuksia.

Äitiäni oli huvittanut eräänä päivänä bussissa matkustaessaan kun matkalle oli tullut reilun 8kk ikäinen tyttö. Hän oli istunut äitinsä sylissä " kuin mollamaija" ja välillä nukkunut, sitten taas somasti leikkinyt. Näin sieluni silmillä meidän pojan riekkuvan pikin tuolien selkänojia ja kiljuvan ja huutavan.. myös suuttuvan sata kertaa kun kiellettäisiin monesta hauskasta jutusta.



No, tälläistä ajatusvirtaa tällä kertaa..

ai niin, olisi minustakin mielenkiintoista kuulla lokaäidiltä miten nyt menee ;)

Toivottavasti nyt onnistun tämän saamaan luettavaksi eikä häviä johonkin...

Toivon myös todella että alkuperäiset ja muutkin pysyisivät mukana. Tämä pino on auttanut ainakin itseäni erittäin paljon kun olen lukenut teidän tekstejä aivan kuin olisin ne itse kirjoittanut. Ensi kertaa itse asiassa uskaltauduin tänne nettiin kirjoittamaan eilen tähän pinoon:))

Voisin myös kertoa vähän taustaa meidän kahdeksasta viime kuukaudesta. Synnytys oli kokonaisuudessaan lyhyt mutta ponnisutsvaihe kesti yli 2 tuntia, ja meillä myös ainakin osittain syynä se että yritti ensin vähän väärässä asennossa ulos. Itse olin todella loppu ja huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen, lisäksi neitimme joutui teholle muutamaksi päiväksi tarkailluun, oli siis myös hänelle rankkaa ja toipuminen kesti tavallista kauemmin.

No kotiin päästyämme alkoivatkin joka iltaiset monen tunnin koliikki-itkut, jolloin kävelimme vuorotellen miehen kanssa tyttö olkapäällä ympäri taloa. Lisäksi päivisin nukkui pätkän sillloin toisen tällöin, muuten itkeskeli ja piti kantaa olkapäällä. Nämä monen tunnin huutopätkät iltaisin loppuivat vähän alle 3kk:n iässä mutta silti aina itkenyt enemmän tai vähemmän ennen nukahtamistaan ja siis myös päivisin siis itkenyt, ikään kuin mikään ei olisi hyvin. Mutta siis ensimmäisestä puolesta vuodesta mulla on päällimmäisenä mielikuvana pelkkää itkua, päivät kannoin tyttöä ja pyykit sain ripustettua hän rintarepussa tai jos imuroisin hän oli rintarepusssa. Käytiin lääkärissäkin koska isovanhemmat ja muut lähipiirin vanhemmat olivat sitä mieltä että jotain vikaa on kun noin ipaljon itkee. No nyt kun on oppinut konttaamaan, 2 vkoa sitten, ovat itkut vähentyneet ja itsekin pystyn jotain tekemään kun neiti viihtyy yksikseen lattialla kun tutkii nurkkiamme. Osittain itkujen vähenemiseen voi olla syynä myös se että vatsa on alkanut toimia ja allergioita löytynyt. Meillä on automatkat aina olleet yhtä tuskaa, neiti huutaa naama punaisena kunnes nukahtaa tai auto pysähtyy ja pääsee syliin. Olen kuitenkin paljon silti autolla liikkunut tytön kanssa, välillä on pakko päästä ulos ja toisaalta tyttö on aina viihtynyt kaupungilla ja ostokeskuksissa kun on paljon katseltavaa. Tosin rintarepussa ei vaunuissa. Nyt viihtyy pieniä aikoja vaunuissa kun saa jo istua niin näkee kun maisemat vaihtuu mutta ei kauaa. Huvittaa kun odotusaikana ostettiin hienot ja kalliit vaunut, että on sitten kiva kulkea niiden kanssa, toisin kävi:) Niin ja pukemaan en häntä onnistu varsinkaan ulkovaatteisiin ilman kauheaa huutoa.

Tässä mun kirjoituksessa ei nyt ole mitään pointtia, ajattelin vain kertoa meistä niin ollaan sitten mekin teille muille tutumpia koska tunnen tämän pinon niin omakseni.

Itse myös kauhulla aina ajattelen millaiset traumat lapselle jää kun en pysty aina hänen itkuunsa vastaamaan, välillä ihan ahdistun tästä. Vieläkin välillä mietin että olenko kuitenkin tehnyt jotain väärin kun tyttö niin paljon on itkenyt. Samoin olen itse huomannut etten aina jaksa, monen superitkuisen päivän jälkeen, olla kovin empaattinen, kannan vain robottimaisesti.

Itse olen myös erittäin tempperamenttinen ja äkkipikainen/ lyhytpinnainen niin törmäyksiä täällä kotosalla tulee... Isä kun on rauhallinen niin tuntuu kuin tyttökin olisi aina hänen kanssaa paljon rauhallisempi ja kiltimpi. Selvästi on jotenkin isän tyttö.

Taisi tulla aika pitkä romaani...

Mutta siis, toivottavasti alkuperäiset ja uudet pysyvät tässä ketjussa.



jospa nyt jättäisin tilaa muillekkin;)



-jml

jos mun teksteistä oot saanut tuollaisen kuvan. Käsitin kyllä, ettet viitannut kehenkään tiettyyn kirjoittajaan/kirjoitukseen, mutta halusin nyt kuitenkin sanoa tän.



Ainakin mun yhdessä löpinässä olin maininnut sut juuri tuon erityistilanteenne takia, tarkoitus ei missään nimessä ollut alleviivata sitä erottavana tekijänä, vaan ihan mainita, että tiedostan teidän tilanteenne siinä mielessä, ettei se sovi (täysin) siihen yleistykseen, että ADHD:ta ei voida pieniltä todeta. Siis mainitsin sen estääkseni loukkaantumisen, ja sit ehkä aiheutinkin sen... Voi tätä sohlausta!



Mutta vielä asiaan, tai sen viereen, niin varmastikin olet oikeassa siinä, että meillä ainakin tällä haavaa on helpompaa kuin teillä. Päivät vaihtelevat hirmuisesti, mutta noin yleistyksenä. Meillä pahin vaihe (toistaiseksi) ajoittui viime kesään, ja kyllä silloin todella kannoin poikaa kaikki imetykseltä liikenevät ajat. Ihme, ettei urat jääneet lattiaan. Muutoin arki oli yhtä huutoa, ja oli se sitä välillä kantaessakin. Silloin myös huomasin noita samoja juttuja, mistä muistaakseni humppaheikki kirjoitti. Eli tempasin vauvan epäonnistuneen nukutusyrityksen jälkeen sängystä turhan rivakasti jne. Itse siis aivan raivon vallassa, kun tiesi, että alakertaan vaan ympyrää kävelemään. Ravistellut tai muuta hengenvaarallista en koskaan, mutta otteita voisi kuvailla ehkä väliinpitämättömiksi tai jotain sinne päin. Itse aloin oirehtia niin, että uni ei tullut silloinkaan, kun se vauvan puoleen ois ollut mahdollista. Mies käski jo apua hakemaan, ja olin jo päättänyt niin tehdä (varmaan ois pitänyt aikaisemminkin), mutta sitten tuli sen verta käännettä, että poika alkoi jotain pätkiä nukkumaan ja kaiken kaikkiaan vyyhti purkaantumaan.



Vielä on jäljellä paljon tyytymättömyyttä ja yleistä herkistelyä. Mietinkin jo tossa jossain vaiheessa, et meidän poika ei ehkä ole sanan varsinaisessa merkityksessä ylivilkas (vilkas kylläkin), vaan ennemmin tuo kitinä (jos ei vastata, niin huuto) ja viihtymättömyys vaivaavat. No, erittele näitä nyt sitten niin tarkasti.



Joo, siis mun piti jotain oleellista sanoa sun tilanteeseen, mutta tulikin tollanen oma napa -vuodatus. Ainakin sen, että uskon, että teidän arki on vaikeeta ja yritän täältä ajatuksen voimalla lähettää voimia ja tsemppihenkeä. Muistan kuinka kirjoitit, että jaksatte aina miehen kanssa niin kauan kun poika hereillä ja sitten tulee oma seinä vastaan. Mietin, että ettehän ole ajamassa itseänne liian loppuun? Auttaisko se, että pääsisit irtautumaan kotoa/pojasta enemmän kuin tähän mennessä? Se oli ainakin sen äidin vinkki mainitsemassani Kaksplussan jutussa (oikeesti, etsi se käsiisi, ellet ole jo nähnyt, taisi olla vuoden viimeinen numero). En nyt muista, oliko juuri teillä niitä omia verkostoja saatavilla, mutta teidän tilanteessa voisi kunnankin niukoista resursseista jotain apua järjestyä.



Siinä en osaa auttaa, jos vain halusit juttuseuraa yhtä vaikeassa tilanteessa olevilta. Toivon, että meidänkin seura kelpaa, vaikka ei sitten yhtä pahassa jamassa oltaiskaan. Minusta sulla on suurin oikeus tässä ketjussa olla, kun olet kaiken käynnistänytkin.



" Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes vaikeudet."



velihuilu *lämpimin ajatuksin*

Tämä ei nyt ole kommentti mihinkään aiempaa viestiin, vaikka niitä mielenkiinnolla olenkin lueskellut sieltä täältä. Jonain päivänä ehkä ehdin lukea kaikki. Tutulta kuulostaa muidenkin elämänmeno.



Mutta nukkumisista ajattelin kuitenkin laittaa kirjainta toisen perään. Meillä on 8-kuinen poika. Suloinen, iloinen, kaikkea hämmästelevä ja kaikkeen tarttuva. Parhaimmillaan, siis. Kovin usein hän kuitenkin on kaikkeen tyytymätön, itkee lattialla, sängyssä, vaunuissa ja sylissä eikä mikään, mikä leluksi annetaan jaksa kiinnostaa paria minuuttia pidempään. No, totuuden nimissä täytyy myöntää, että tuollaista se oli pahimmillaan ¿ nykyisin tilanne on vähän helpompi. Mutta nukkumiset ovat edelleen yksi-risti-kaksi.



2-viikkoisesta karvaa vaille kolmikuiseksi saimme riemuita koliikista. Päivät menivät enimmäkseen huutaessa. Jonkin verran saattoi nukahtaa syliin tai vaunuihin, muuten enimmäkseen itkua. Ihmettelimme, miten tuon ikäinen selviää niin vähällä unella, pahimmillaan vauva nukkui päiväunia 1h 20min ¿ kolmessa osassa. Yllättävää kyllä yöt menivät hyvin ¿ tenava saattoi nukkua jopa kahdeksankin tuntia putkeen. Koliikki loppui eräänä päivänä kuin seinään. Olimme sukuloimassa ja aamu oli sitä tavallista: itkua vaikka päällään seisoisi. Ajoimme toisten sukulaisten luo ja ajomatka meni itkun säestämänä. Perillä laitoimme mukulan talon vauvan sitteriin. Kokeilun vuoksi, vaikkei sitteri kotona ollut kelvannut. Tyrmistys oli melkoinen, kun tenava tavanomaisen vänkäämisen sijaan katseli järvimaisemaa ja naureskeli. Sama hekottelu jatkui päivän ja illankin.



Koliikin aikana vauvaa kanniskeltiin paljon, vaikkei se kovin kummoisesti auttanutkaan. Tuntui vain siltä, että jotain piti aina yrittää. Jossain vaiheessa sitten tuli vastaan se piste, jossa tiedostimme, että ei tämä kurimus meistä johdu, ihmisinä eikä vanhempina, vaan vauva huutaa, teimmepä mitä hyvänsä. Niinpä ainakin minä saatoin lukea lehteä sängyllä vauvan huutaessa kainalossa. Siitä kanniskelusta kaiketi seurasi kaksi asiaa: tavaton läheisyyden tarve ja nukkumisen vaikeus ilman liikkeen tuntua.



Vieläkään mukula ei kovin usein leiki lattialla omin nokkineen ainakaan kovin pitkään, vaan aikuisen pitää olla ainakin näköpiirissä ja mieluiten koko ajan uutta virikettä keksimässä.



Koliikin jälkeen nukkuminen muuttui milloin huonommaksi, milloin paremmaksi ¿ olipa muutaman päivän jakso, jolloin unet tuntuivat sujuvan melko hyvin ja ehdimme jo ajatella päässeemme pahimmasta yli. Varsinaisesti asiat menivät todella pyrstölleen 6,5 kk iässä, kun kakara oppi konttaamaan. Mukulan alakerta eli omaa elämäänsä yläkerran nukkuessa: ensin pylly pystyyn, siitä kontilleen ja sitten hän heräsi huutaen siihen, että ¿enhän minä tällä tapaa ollut nukahtaessani¿. Lisää vettä myllyyn kaatoi tukea vasten seisomaan oppiminen vajaan seitsemän kuukauden iässä. Voi sitä voitonriemuista ilmettä tenavan kasvoilla hänen seistessään pinnasängyssä pitäen kaiteesta kiinni rennosti yhdellä kädellä. Siitä lähtien yöt ovat olleet sanalla sanoen paskamaisia. Onneksi asumme isossa talossa, joten iltavuoroviikoilla minä nukun vauvan kanssa makkarissa ja vaimo alakerrassa vierashuoneessa. Välissä on 40 tonnia betonia, joten alhaalla saa olla aika rauhassa. Aamuvuoroviikoilla vaihdetaan.



Villeimmillään heräämisiä oli tusinan verran yössä. Nykyisin tilanne on se, että sai tenavan nukahtamaan sitten vartin tai tunnin itkeskelyn ja kieriskelyn jälkeen yhdeksältä tai yhdeltätoista, on ensimmäisen heräämisen aika hyvässä lykyssä vasta aamuyhden kieppeillä. Käsi pinnojen välistä mukulan lapaluiden päälle ja hyvällä tuurilla nukutaan kolmen hujakoille. Herääminen, hyssyttely (ei sylissä vaan pinnasängyssä) ja taas unta palloon viiteen saakka. Viidestä kuuteen-seitsemään heräämisiä 5-20 minuutin välein, kunnes ei uni enää tule. Sitten virkeänä päivään uuteen. Onneksi vanhemmat ovat olleet usein auttamassa ja vaunuttelemassa, että olemme saaneet nukkua päivällä.



Koliikkiajoista lähtien ovat päiväunet vaatineet liikkeen tuntua luonnistuakseen. Ja mieluummin eteenpäin kulkemista, ei mitään helpolla hoidettavaa edes-takaisin-lusmuilua, saati pelkkää aisasta ylös-alas samalla vaikka kirjaa lukien. Joskus harvoin mukula on nukahtanut koppaan jo autokatokseen vaunujen luo kannettaessa, mutta yleensä täytyy käydä kruisailemassa ainakin seuraavaan risteykseen ja takaisin. Onpa sellaistakin koettu, että on kävelty pari tuntia ympäri ämpäri mukulan itkiessä koko ajan. Mutta yleensä vaavi nukahtaa kohtuullisen kävelylenkin aikana ja siitä eteenpäin voi selvitä edes-takaisin työntelyllä autokatoksessa tai pihassa. Jossain vaiheessa voi yrittää poistua paikalta vaikka syömään. Yleensä itkuhäläri herää rahisemaan lähes takuuvarmasti juuri sillä hetkellä, kun upottaa hampaansa Ruispalaan. Ja takaisin heijaamaan. Sitähän sanotaan, että ihan joka tirahdukseen ei kannata reagoida. Testattu on. Jos mukulan antaa vänistä tekemättä asialle mitään ei itku lopu itsekseen, vaan jatkuu vaikka juhannukseen saakka.



Kaikki tämä sepustus alustuksena varsinaiselle asialle. Olen sellainen väsääjäluonne, joten koliikkiaikana hahmottelin Suurenmoista Vaunujenheijaajaa. Ryhdyin sellaista kasaamaankin, mutta funtsin sitten, että jospa mukula koliikin helpotettua oppisi nukahtamaan ihmisiksi eikä tarvitsisi sitä liikettä koko ajan. Saati että oppisi siihen, että aina on se liike, oli koliikkia tai ei. Mutta nykyisin on vallalla ihan sama meininki kuin kolikin aikanakin, joten ajattelin, että hittoakos tässä: laitetaan värkki kasaan niin ainakaan ei tarvitse aina kipittää tuonne ulos katokseen heijaamaan vaunuja vaan annetaan se Mäntsälän Sähkön tehtäväksi.



Eräästä näkkäriksi muuttuneesta VW Jetasta jäi tallin hyllylle tuulilasinpyyhkijöiden moottori. Sellaista ei ihan jouluvalosarjan muuntajalla pyöritetä, mutta kaverilta naapurista löytyi sopivan tuhti virtalähde. Vivuston tilalle valmistin lyhyen varren, jonka päässä on tappi suorassa kulmassa varteen nähden. Kiinnitin vekottimen vanerilevyyn, johon ruuvasin myös pari pätkää kakkoskakkosta, jotka pitävät vaunun pyörät paikoillaan. Vielä kuormaliinan pätkä säätöpalan kera kiinni vanerilevyyn, liinan koukku aisaan ja virta päälle. Varressa oleva tappi osuu joka pyörähdyksellä kuormaliinaan ¿lyhentäen¿ sen pituutta, eli vimpain keinuttaa vaunuja aisasta samaan tapaan kuin itsekin sen teen. Kokonaisuuteen lisäsin vielä Clas Ohlsonilta joskus ostamani kaukosäädettävän pistorasian, joten saan keinutuksen päälle ja pois kuistilta käsin. Ovi kuitenkin täytyy avata, kaukari kun ei jaksa kantaa katokseen asti talon sisältä. Kierrosluvun säätöä varten liitän moottoriin vielä potentiometrin, jahka ehdin sellaisen käydä ostamassa. Kierrokset ovat jo nyt ihan riittävän alhaiset, mutta pienemmillä kierroksilla moottori pitäisi vähän pienempää ääntä. Eipä tenava kyllä äänestä ole moksiskaan ¿ ei haittaa ohi ajava roska-auto eivätkä haukkuvat koirat. Vaan annapa jos yönukutuksen yhteydessä meikäläiseltä vähän polvi naksahtaa¿



Kävin vaunuttelemassa tänä aamuna ja mukula nukahti suunnilleen sadan metrin kohdalla. Palasin kotipihaan ja laitoin autokatoksessa koukun aisaan ja vekottimen päälle. Kymmenen minuutin kuluttua kokeilin sammuttaa laitteen. Tenava nukkui ihan tyytyväisenä. Siitä lähtien olen aina itkuhälärin elämöidessä käynyt kuistilla morsettamassa heiluttajan päälle kymmeneksi minuutiksi. Päiväunet ovat kestäneet nyt kolme ja puoli tuntia, pisimmillään tunnin jakso ilman ininöitä! Taidanpa kohta käydä herättelemässä toukan syömään.



Jos vekottimen kopioiminen jotakuta kiinnostaa, niin voin sähköttää siitä kuvia. Osoitetta vaan kehiin.



Sanovat, että pitkiä päiväunia nukkuvat vauvat nukkuvat pitkät yöunetkin. Joten ehkäpä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

venähtikin pitkäksi tämä palstatauko... Meillä myös sairastettu koko alkuvuoden edestä, karsea nuhakuume, joka pisti myös yöunet totaalisekaisin :( Me on tosiaan oltu vissiin niin terveitä (yks mahatauti viime vuoden puolella), että ei oo mitään rutiinia sairasteluajan arkeen, tuntuu kyllä, et kaikki meinas kaatua päälle. Mihinkään ei pääse (ei tietty jaksaiskaan, mut kuitenkin) jne. Mutta nyt siis suht koht kunnossa taas.



En ajatellut tästä mihinkään taapero-osastoon kadota, en usko että täällä palstoilla juuri tän pinon lisäksi mulle tarjontaa onkaan. Hiljaista vaan on ollut muidenkin osalta, tulikohan alkuinnostuksen jälkeen vähän korjausliikettä? Feijoalla on varmaan työt alkaneet/alkamassa, koitathan jonkun sanasen jossain välissä raapaista? Jokos lumsku (jos muistan oikein?) palaili lomareissulta?



Joku kysyi vielä imetyksestä, meidän osalta se loppui joitakin viikkoja sitten (jonkun verran ennen 1 v-päivää siis). Tavallisella maidolla ollaan nyt.



Odotatteko te muut jo kevättä/kesää? Mä olen visioinut jo pitkään hiekkalaatikkoleikeistä, inhottavan pukemisen loppumisesta, ym. mukavista jutuista. Meidän viime kesä meni aika lailla poskelleen, niin sitä kovemmin nyt odotan kesätouhuja (vaikka aika viipottamiseksi sekin voi mennä, eikä suinkaan miksikään rauhalliseksi istuskeluksi...). Me ei olla toistaiseksi pahemmin ulkoiltu, kun ei siellä talvella voi oikein mitään tehdä, kun ei poika niissä rattaissa juuri viihdy. No nyt oppi kävelemään, että vähän töpöstelemässä on käyty ja auringosta (tänään) nauttimassa :)



Mutta nyt korjaamaan tätä univajetta. Yritän vilkuilla tänne taas useammin!



velihuilu

VAriant toi sun tarina! Meilläkin päiväuneen on vaivuttava liikkeessä (tytöllä oli koliikki ja mahavaivoja pienenä paljon). Yleensä nykyisin auttaa pelkkä heijaus, ei tarvitse mennä lenkille. Mutta unet ovat tosi pätkiä, eli vaunuja saa käydä heijaamassa vähän väliä tai sit lähdettävä lenkille.. eli joskus kolme tuntia lenkkejä päivässä. Siinä 4kk iässä saatoin käydä viidellä lenkillä :) No, neiti on jo pian 9kk ja eiköhän tästä selvitä. Mut jos toinen tenava joskus tulee ja silläkin on koliikki ja sama mieltymys liikkeessä nukkumiseen, niin ainakin jonkinmoinen kehto tms. varmaan tulee hankittua. Kattoon kiinnitettävä kehto oli haaveena silloin reilu puol vuotta sitten.



Meillä on täl välin opittu nousemaan seisomaan, menemään istumaan ja konttaamaan! Hirvesti uutta ihan pienen ajan sisällä. Jokelluskin lisääntyi mut konttauksen myötä taas vähän väheni. Yöunet ovat olleet vähän parempia edellee, n. 4-5 herätystä. Mut yösyönnit takas kuvioissa, kun jostain syystä ruoka ei täl hetkellä taas uppoa järin hyvin.

Uusia asioita on opittu täälläkin ja koti alkaa olla joiltakin kohdilta aikas pelkistetty..pikkumies nousee seisomaan ja yrittää kiivetä ihan joka paikkaan niin tuntuu että pääsee vähän helpommalle kun raivaa tavaroita vähemmälle. Poika on jotenkin tosi takertuvainen..mitään ei saa tehtyä oikein kun on koko ajan lahkeessa kiinni.

Imetys meillä sitten loppui ja kävinkin sitä täällä huokaisemassa..siitäkin selvittiin..tai tämä äiti selvisi :)

Onko teidän muksuilla muuten autossa matkapahoinvointia? käytiin viikonloppuna anoppilassa ja loppumatkasta poika alkoi oksentaa..paljon. pari kertaa on aikaisemminkin onneksi vasta loppumatkasta alkanut voida pahoin..poika-rukka.



Velihuilu kyselit oottako kukaan kesää..kyllä kyllä!! Tänään jo tuntui mukavalle kun aurinko vään paistoi ja nytkin on viel' ä ihmeen valoisaa..sieltä se kevät taas tulee, hip hei :)

No niin, nyt alkaa taas viihdyke loppua pojalta (oon heittänyt pöydältä kaiken mahdollisen tavaran varmaan tonne lattialle..)

kiva olisi kuulla toisista!!

Kiva kun muillakin vähemmän flegmaattisia lapsukaisia... Nyt poika täyttää tänään 1,5v. Vauvan unisuutta kesti tasan isän isyysloman verran. Sitten poika halusi valloittaa maailman ja mieluiten heti. Kaikki kehitysvaiheet tulivat neuvolakortin aikaisemman mahdollisimman ruksin mukaisesti, jotkut jopa aikaisemmin. Kuten pinsettiote 5kk. Nyt poika edelleen vilkas, utelias ja hiukan edellä.



Pari kuukautta sitten herra tuli tarhasta kotiin ja kolmena päivänä peräkkäin toi kahden sanan lauseita mukanaan. Eka oli mitä v****a, toinen pää kii ja kolmas hyvä idea. Tarhassa olivat siirtäneet pojan iltapäivästä isompien ryhmään, kun ei vauvojen kanssa synkannut.



Mulla oli hermot haljeta kun poika oppi kävelemään ja järjestä ei vieläkään mitään tietoa. Poika tuhansista kielloista huolimatta tanssi pöydillä, kiipeili hyllyille, heittäytyi sohvalta/pöydältä että vanhemmat saa napata kiinni ennen kuin sattuu.



Muskarissa ei mitään sylileikkejä, niin kuin muiden äitien vähemmän vilkkaat lapset. Ei kun porukan keskelle tanssimaan omia juttuja, nauttii siis keskipisteenä olosta. Arvatkaapa miksi jo nyt tarhassa???



Tosin kakkonen syntyi keisarinleikkauksella, se se pääsyy tarhassa oloon. Meidän pojalla myös allergioita, jotka jonkun jenkkitutkimuksen mukaan voivat aiheuttaa kanssa tuota ylivilkkautta. Meillä siis vauva-aika oli tuplasti itkuinen juuri koliikin, allergian ja tuon tyytymättömyyden vuoksi. Kakkonen aivan toista maata, ainakin vielä kun ikää vasta päivän yli kolme viikkoa.



Nyt isompi käy jo uhmaikää. Käynyt jo kolmisen kuukautta. Välillä heittäydytään selälle lattialle/maahan niin että pää kolisee.



Vaunuissa tosin nukkui hyvin, kun ainoa paikka koliikin kanssa jossa sai nukuttua. Automatkat yhtä h*******ä, kun huutoa jos kukaan ei viihdytä. Ja vähän ajan päästä heitellään leluja mielenosoituksellisesti. On siis lisäksi tahtopersoona.



Mutta voimia omien älykköjenne kanssa!



Sitten räjähtää potti, kun alkavat kävelemään eikä vielä totella... =)



T:Tea

Joo...on kyllä mennyt kaikki liikenevät henkiset ja fyysiset voimat päiväkodin ja työn aloitukseen... Vähän välillä hirvittää, että mitä tästä tulee! Työt siis alkoi ja onneksi on joustavin mahdollinen paikka...eli tunteja saa tehdä oman aikataulun mukaisesti, kunhan tulee tehtyä jossain vaiheessa. No nyt ajattelin sitten alkuun ottaa vähän iisimmin ettei pojalle tule hirveän pitkiä päiviä, kun tuntuu, että loppupäivästä on aika itkuinen tarhassa. Katsotaan kuinka lähtee sujumaan... Työt vaikuttaa ihan mukaville ja kokemusta kertyy...hyvä juttu! Välillä vaan sydäntä raastaa pojan tarhassa olo... Hirveä ristiriita, mutta sitähän se äidin elämä taitaa olla. Ristiriitojen välillä luovimista!



Mukava, kun on tullut uusia kirjoittajia mukaan! Käyn kyllä lukemassa juttuja ja yritän aina välillä kertoa kuulumisia. Onhan se todella hyvä, että töitä on vain muutama päivä viikossa, enempää en raaskisi poikaa tarhaan viedä!

Tutulta kuulostavat juttunne.



En tosin koskaan ole pitänyt esikoistytärtäni (3 v.) ylivilkkaana pikemminkin erittäin vaativana tapauksena.



Ensimmäiset kolme kuukautta tyttö huusi koliikin kourissa lähes vuorokauden ympäriinsä. Se oli elämäni raskainta aikaa.



Kun koliikista selvittiin alkoivat yöt sujua rauhallisesti. Valveilla ollessaan tyttö vaati jatkuvaa viihdytystä ja huomiota noin kaksi vuotiaaksi asti. En koskaan saanut esim. lukea rauhassa lehteä, käydä vessassa ovi suljettuna, lököillä sohvalla tms. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, ettei vanhempien tule palvella lastansa koko ajan, mutta minkäs teet. Kuka sitä kitinä ja huutoa jaksaa jatkuvasti kuunnella.



Tyttö on nykyäänkin vaativa tapaus - kiivas ja voimakastahtoinen. Kiihtyy nollasta sataan sekunnissa. Uhmaikä alkoi noin vuoden ikäisenä, jolloin raivarit olivat välillä niin kovia, että meinasi tukehtua itkuunsa. Huonoina päivinä (ja niitähän on riittänyt) mikään ei ole hyvin; minulla on väärä ilme, seison väärässä asennossa, lusikka on väärä, sukat huonosti, pyyhe huonosti, peitto rypyssä jne...



Lohduksi teille jotka ihmettelitte uskaltaako toista lasta tehdä tai epäilitte olevanne syyllisiä lapsenne käytökseen. Kysymys on tod. näk. luontaisesta temeramentista ja toinen lapsi saattaa olla täysin erilainen. Näin ainakin meillä. Nyt 5 1/2 kk poikamme on maailman leppoisin ja helppohoitoisin vauva. Ei itke juuri koskaan, viihtyy pitkiä aikoja itksekseen, reagoi vastoinkäymisiin tyynesti. Osaan tietenkin ottaa kakkosen kanssa rennommin, mutta ei tämä kaikki mitenkään siitä voi olla kiinni. Lapset ovat temperamentiltaan kuin yö ja päivä.



Kun tyttäremme oli tämän ikäinen (5 kk) muistan käyttäneeni häntä kaksi kertaa korvalääkärissä, kun en ymmärtänyt syytä jatkuvaan kitinään.



Tyttäremme vaatii kovasti myös itseltään. Hänellä on selvästi suorituspaineita, turhautuu jos ei osaa jotain. Toisaalta hän on kyllä erittäin taitava esim. piirtämään ja askartelemaan, teki 50 palan palapelejä jo alle kaksi vuotiaana, oppi puhumaan varhain jne. Hän osoittaa kaikki tunteensa voimakkaasti - onneksi myös ne positiiviset. Hän on selvästi myös stressaaja, jännittää tilanteita ja narskuttelee öisin hampaitaan.



Minulle tämä helppo vauva on ollut eheyttävä kokemus. Nyt tiedän, etten ehkä kuitenkaan itse tehnyt kaikkea väärin.

Nyt yritän vähän aktivoitua taas täällä! Töissä ollaan parhaillaan, mutta näin omaehtoisessa työssä voi vähän kirjoittaa myös tänne!



ozo-girlin juttu oli kyllä täysin asiaa! Vaikka vaikeuksia on ollut, niin ihanan positiivinen sävy välittyi tekstistä... Yritän itsekin ylläpitää positiivista asennetta!



Nyt huomaan itsestäni uusia piirteitä, kun vein pojan päivähoitoon...hmm. Mielestäni joka paikassa tulee vastaan asenteellista käytöstä lapsen päivähoitoon viemisestä, varsinkin vanhemmilta naisilta!!! Ihmettelen vaan, että miten on heidän lapset aikoinaan hoidettu...tuskin sitä on kotona lasten kanssa oltu. Eiköhän moni ole työskennellyt niska limassa ja hoitanut kodin siinä samalla... On se kumma, kun nykysukupolvea haukutaan kaikki mulle heti-ihmisiksi ja hedonisteiksi. Tulee vaan mieleen, että onko tällainen käytös syy vai seuraus yhteiskunnan asenneilmapiiriin. Lapsia on tehtävä ja ne on hoidettava kotona, samalla on tietenkin huippututkinto opiskeltu ja työkokemusta kartoitettu laajasti. Työelämässä vaaditaan täydellistä läsnäoloa, mutta samalla päivitellään kuinka rankkaa pienellä lapsella on päivähoidossa. Välillä ihmisten jutut kuulostaa siltä, että lastentarha olisi jokin kurituslaitos, jossa lapsia pahoinpidellään päivän ajan ja jolta lasta on pyrittävä suojelemaan kaikin voimin. huh huh...Siis sen tasoista päivittelyä kuulee lapsen sinne viemisestä!



Onneksi olen vahva ihminen ja itsetuntoni on korkealla suurimman osan ajasta, mutta ei ole helppoa olla mielipiteiden ristitulessa... Kenellekkään ei onneksi tarvitse selitellä päätöstäni töihin lähdöstä vaikka moni sen haluaisi silti kuulla! Kuten huomaatte olen joutunut pohtimaan tätä asiaa jonkin verran...ja pohdin edelleen! Ja joka päivä kuulen mielipiteitä omaa toimintaani kohtaan. Minulla ei varmasti olisi tarvetta tätä kirjoitta, jos olisin täysin sinut asian kanssa...prosessoin vielä ja punnitsen hyötyjä ja haittoja....



No poika on sopeutunut ihan hyvin...pientä levottomuutta on entisen lisäksi havaittavissa iltaa kohden, mutta sen oikein kanavoimisella hyvä tulee!



Velihuilu sinä taisit olla lastentarhanopettaja, olisin kysynyt sinulta miten näet työsi toisten lasten hoitajana, kun vanhemmat menee omiin töihinsä. Onko sinulle ikinä tullut mieleen, että muut tekevät " virallisia" töitä ja sinä hoidat lapset sillä aikaa....ei ole tarkoitus olla asenteellinen ja lasten hoitaminen on erittäin tärkeää työtä ja edellytys yhteiskunnan toiminnalle, mutta tuli vain mieleen tällainen pointti! Itse olen meinaa välillä ajatellut kotona ollessa, että joka päivä muut kartuttavat kokemusta työelämästä. Nyt en halua keltään kommetteja siitä, kuinka lapset ovat vain vähän aikaa pieniä ja kuinka tärkeää ja ihanaa kotonaolo on yms. Uskon, että velihuilu ymmärrät mun pointin... Lähinnä haluaisin ymmärtää lastentarhanopettajan maailmaa...



No niin ehkä tässä oli taas sepostusta kerrakseen!!



Feijoa