" ylivilkkaat" vauvat, uusi pino :)

eli kaikki vilkkaansorttiset eivät ole poikia ;) kuten joku mainitsi.

Meillä on meno nyt jollain lailla rauhoittunut, tyttö taitaa pystyä purkamaan suurimmat energiansa kun osaa ryömiä. Kuten aiemminkin jo kirjoitin, on tää ryömimään oppiminen ollut meille kyllä hyvä juttu, sillä viihdyttämistä oli tän hetken vahtimista enemmän. Nytkin voin olla koneella enkä lattian rajassa neidin kanssa... tyttö ryömii tuolla itsekseen ja tutkii ympäristöään. Tällä hetkellä (kopkop) nukkuu yötkin taas paremmin, tuntuu ihan erilaiselta tää vauva-arki kuin esim. kuukausi sitten :) ALuksi meillä olikin koliikki, joten se oli omalla tavallaan erittäin rankkaa aikaa iltaitkuineen.

Mutta nyt mulla on ruuanlaitto kesken, meinas jo unohtua ruuat levylle...

mutta tunnistan nuo piirteet hänessä (ja itsessäni). Kitinä, tyytymättömyys, ei viihdy yksin, sätkii, huutaa vaunuissa, ei meinaa nukahtaa, käyttäytyy paremmin isän seurassa, meillä ei huoli pulloa ja heikosti tuttia, herää öisin parin tunnin välein.



Ja oma jaksaminen on tosiaan ollut välillä ihan nollassa, kolme viikkoa sitten oli niin pimeä kausi että itsekin huolestuin, meni sentään ohi ilman sen kummempaa. Itse en ole mikään tasainen luonne ja täytyy myöntää, että muutaman kerran olen pojalle ärähtänyt, ja pari kertaa hän on joutunut todistamaan vanhempiensa äänekästä riitaa... Onkohan kiukuttelu siis geneettistä vai opittua? :D Ja juuri tuo, että ihmisten kysyessä ei kehtaisi aina valittaa, mutta ei viitsisi kehuakaan kun se on valetta.



Meillä ollut tosin myös vatsaoireita, joten epäillään allergiaa ja selvittely on menossa; nyt rupesi pelottamaan, ettei käytökselle olekään mitään elimellistä syytä...



Mutta ihanaa kuulla, että meitä on muitakin. Osa pinon kirjoituksista olisi voinut olla suoraan omasta näppäimistöstäni. Ja usein tosiaan tuntee olevansa jotenkin huono äiti kun lapsi kitisee, tai hirveä valittaja, kun muut äidit ei valita jaksamistaan. Ehkä niillä oikeasti siis on helpompaa!



Ketsup + poika 4kk

myös minä voin allekirjoittaa monien kirjoittajien kuvaukset. Eli tosi samanlaisia kokemuksia näyttäis olevan meillä! Moni tuntuu myös pohtivan näitä asioita aika perusteellisesti; itse olen ainakin aikas analyyttinen tyyppi, eli kelaan näitä juttua monelta kantilta ja uudeestaan ja uudestaan. Tuo ominaisuus nyt on vähän siunaus ja kirous samalla aikaan, joskus tuntuu, että pää poksahtaa siihen pähkäilyyn. Ja sitten tietysti, kun lapsi nyt on aika lailla pohdiskelun pääkohde (joo, on mulla muutakin elämää, mutta tästä tilanteesta johtuen nää vauvan asiat askarruttaa ylivoimaisesti eniten). Ennen oli työjuttuja ym. tasottamassa, eli ajatukset jakaantui enempi.



Niin, mutta pointtini oli oikeastaan se, että varmaan ihmisille on kehittyny erilaisia " tekniikoita" miten selvitä päivistä. Vois varmaan vähän jakaa näitä, josko löytyis uusia ideoita? Jotainhan on jo tullutkin - itse ainakin myös irrottaudun kotoa ja lapsesta säännöllisesti, olemme päässeet myös kivasti miehen kanssa yhteistä aikaa viettämään tarvittaessa (tämä tietysti riippuu siitä, onko lapselle hoitajaa saatavilla).



Sitten yksi on mulla se, että käydään tosiaan pojankin kanssa " riennoissa" , näissä olen tehnyt itselleni selväksi sen, että jos lapsi vinkuu, niin sitten vinkuu. Eli en ala (tai yritän etten ala) siitä hermoamaan. Näkeehän sitten muutkin, millaista meidän arki on... Tosin poika on ihan selvästi vieraskorea, kyläilyt ym. sujuu yleensä aina seesteisemmin kuin kotipäivät. Toisaalta haluan myös rauhoittaa viikosta yleensä päivän tai kaksi ihan kotona oleiluun, ettei tule sellaista " menemisen pakkoa" , täytyyhän sitä kotonakin osata olla.



Joskus harrastan itsesuggestiota (onkohan termi oikein?) eli yritän miettiä kuinka lyhyt aika on lapsen pari ekaa vuotta, vielä näitä kaivataan tai kuinka toisilla voi olla oikeasti vaikeata sairauksien ym. kanssa. Tosin kyllä noi aika nopeasti karisee, kun poika pistää parastaan, mutta kaikkea on lupa yrittää :)

tyyppi nostaa kättään!! Olen samaa mieltä, että siunaus ja kirous kulkevat analytiikan kanssa käsi kädessä! Eli, jos selvennän omaa näkemystäni, niin olen todella hyvä arvioimaan ja havainnoimaan ihmisiä ja heidän tekemisiään, tietenkin omista lähtökohdistani käsin. Tästä johtuen tarkkailen myös omaa poikaani hyvinkin paljon ja kiinnitän huomion kaikkeen " normaaliin" ja " poikkeavaan" mitä päivien mittaan esiintyy. Tiedän, että minun olisi aika jo siirtyä ainakin osittain työelämään, että saisin vähän erilaista päänvaivaa itselleni. Haluaisin välttää poikani ahdistavalta äidiltä, joka tarkkailee ja kritisoi jatkuvasti. Vaadin itseltäni todella paljon ja olen huomannut etten oikein siedä itsetuntemuksen ja itsehillinnän puutetta itsessäni enkä muissa. Näitä piirteitä löytyy pikkulapsista tietenkin paljon ja se aiheuttaa vaikeuksia. Olen yrittänyt miettiä menneisyyttäni ja sitä, mistä kova kontrollin ja kriittisyyden halu tulee, mutta en ole sitä vielä selvittänyt. Kuten sanottu on näistä ominaisuuksista paljon hyötyäkin, kun haluaa jotain saavuttaa, niin päätös toimia yleensä riittää ja saavuttaa haluamansa. Minua ei myöskään yllätä se, että puhe alkoi pojastani, mutta kääntyi kuitenkin itseeni. No, mutta niinhän sanotaan, että vain itseään voi muuttaa ja se tapahtuu itsetutkiskelun avulla.



Velihuilu, minkä tyyppisessä työssä olet? Onko sinulla taustalla akateeminen " tutkimuksellinen" koulutus? Vai oletko muuten vaan " elämäntapatutkija" ? Ajattelin vain, kun ajatuksesi ovat hyvin samanlaisia kuin minulla. Itse olen akateeminen teorian orja!

Feijoa aloitti keskustelun siitä, millaisia ihmisiä me aktiivisten vanhemmat itse ollaan. Me ollaan miehen kanssa aika rauhallisia muttei mitään hissukoita kuitenkaan, vauvoinakin kuulemma todella helppoja. Ei ainakaan siis peritty meiltä tuota " reagoin itkulla kaikkeen" asennetta ;) Nukuttu molemmat yöt läpi melkein syntymästä ja nukahdettu itsestään sänkyyn jne. Kaikki ihan päinvastaista kun meidän pojalla.



Miestä ei tarvinnu vauvana ikinä leikittää, leikki ihan itsekseen vaikka vaan omia käsiään katellen jne.(itsestäni en tiedä) Ollaan kyllä molemmat myös " herkkiä" ja tunteellisia ihmisiä, mutta pojalle ei olla ikinä suututtu. Kyyneleet kyllä virtaa raskaan päivän jälkeen kun poika viimeinkin nukahtanut pinnasänkyynsä. Sillon saattaa tulle " romahdus" Kun poika itkee ja kitisee niin yritetään aina saada mieli hyväksi, keksimällä tekemistä tai " pelleilemällä" ja jos mikään ei auta, niin tissi tuo kyllä rauhan vähäksi aikaan. Ei siis anneta itkeä. Ollaan molemmat ihmisiä, jotka osaa näyttää tunteensa, en tiedä miten sekin vaikuttaa... Pitäisiköhän olla enemmän " viilipytty" ja kiikuttaa ilmeettömänä itkevää poikaa vastaamatta tämän tuneisiin tms...

Olisi kiva tietää, mikä menetelmä olisi kehittävin, ettei tahtomattaan tee pojalle karhunpalvelusta.



Se on totta, että paremmin nukutun yön jälkeen (vaan 2herätystä) jaksaa itse paremmin ottaa kenkkuilut huumorilla ja viilettää pojan kanssa. Ollaan miehen kanssa molemmat opiskelijoita, mies onneksi siis ehtii olemaan myös pojan kanssa ja huonosti nukutun yön jälkeen saan aamusin nukkkua pari tuntia kun mies on pojan seurana.



Ruokailusta ei meilläkään tule tällä hetkellä melkeen mitään, soseita ei suostu syömään ja suu painetaan tiukasti kiinni kun lusikka tulee. Paitsi jos lusikassa on vanukasta. Sitä lappaisi kyllä kasapäin. Maitoa juo hyvin, se onkin nyt pojan pääravintoa. Leipää syö myös ja pullaa tms. Banaania syö itse ja syöttötuolissa sätkivästä ja kirkuvasta pojasta tulee itse seesteys kun saa pätkän banaania sormiinsa. Sillon rauhottuu todella, on kun toinen ihminen. Itse meinaan nukahtaa siihen rauhaan...ikävä kyllä banaanista menee pojan vatsa todella kovaksi. Eli ojasta allikkoon ;)



Meidän poika istuu tosiaan syöttötuolissa pitäen koko ajan käsiään ilmassa ja " lentäen" , olen alusta asti ihmetellyt, että miksei laske käsiään renosti alas (täällä myös vrtaillaan ja analysoidaan...) niinkun serkkunsa ja kaikki muutkin tuttujen vauvat jne.



Poika on tosi kärsimätön luonne ja aika ajoin mietin, miten se pikkulapsi ikä oikeen tulee sujumaan. Yhtä tahtojen taistelua? Aikasemmin toivottiin toista lasta tämän perään, mutta nyt kyllä on suunnitelmat muuttuneet täysin. Pelottaa, miten jaksaa kahden kanssa kun toinen näin vaativa. Ja mitä jos pikku kakkonenkin on ihan samanlainen?



Feijoa mainitsi jonkun lapsityöntekijän kommentin siitä, miten vanhempian tehtävä ei ole lastensa viihdyttäminen. Olisi tosiaan mukava tietää, miten tämä henkilö itse toimisi vastaavassa tilanteessa.



velihuilu- täälläkin usein kateellisena seurataan rauhallisiten lasten vanhempia ja elämän mutkattomuutta. Sitä vaan itse alkaa pohtimaan enempi omia vikojaan ja virheitään - niin olisi kiva tietää kumpi oli ensin, muna vai kana - onko tässä tosiaan itse aiheuttanut pojan kärsimättömyyden. Muilla kun tuntuu vauva hoituvan " siinä sivussa"



Meidän arkea auttaa se, että keksin pojalle uusia juttuja (Tällä hetkellä silppuaa lehteä). Eillen ehdin laittaa ruokaa kun annoin pojalle pahvinpakkauksen, jota repi kaiki voimin rikki. Kitisi siinäkin jos pahvi ei heti revennyt, mutta niinkovasti veti hampain jä käsin koko keho täristen, että kyllä kohta oli koko pahvipakkaus pientä silppua vaan. Ja poika sai kokeilla voimiaan, oli kyllä tyytyväinen kun pahvi oikein kunnolla repesi ;)



Nyt täytyy taas rientää...poika kutsuu... :)

-Ingwer

Ihan pakko laittaa sananen (tai pari) kun on niiin tuttuja juttuja!! Ja ihana lukea ketjua missä ei oo mitään ylimääräistä tappelua ja kränää ;)

Siispä meidän herra on 8kk ja varsinainen säätäjä.. vauhtia ja vaarallisia tilanteita on aikamoisen paljon päivän aikana. Meillä mies on paljon työn puolesta reissussa joten arki on aikalailla mun vastuulla.. ja se pikkumiehen viihdytys!!

Poika lähti liikkeelle n.kk sitten ja ryömii tosi lujaa huoneesta toiseen, opettelee seisomista tukea vasten ja ihana on irrottaa molemmat kädet aina kun pääsee pöydän reunaan pystyyn.. lasiovien paukutus on ykkösharrastus, samoin lehtien lukeminen (lue:repiminen) ja viherkasvien nyhtäminen. Verhoja on myös kiva nykiä. Itse ei vielä osaa istua, meillä muuten terkkari sanoi et jotkut istuu vasta lähempänä vuoden ikää! Noh, siis kuitenkin syöttötuolissa on istuskellut ja alkuun ihan kivasti mutta viime ajat siinäkin pitänyt harjoitella polvilleen nousua ja niiden selkänoja-tappien imuttelua. Kova on mellakka välillä syöntihetkissä, ajoituksen on oltava aika kohdallaan..jos on liian nälkä niin huh! Joskus on itse syöny esim. pari maissinaksua ja hedelmää ennenkun malttaa syödä esim. lihasoosia. Iltapuuron yleensä syö aika kivasti sylissä..muuten ruokaa löytyy varpaista takatukkaan ja ihana esim. huitoa pöytätabletilla naamaa ja sit hieroa siitä eteenpäin!! Ruokaa saan itse laitettua kun/jos herra vaeltaa pitkin lattioita..heittelen aina jonkun muovikauhan tai kattilankannen alas minkä kanssa hetken viihtyy.

Nukkumisesta sen verran että nyt nukahtanut paremmin ja nukkunut yhtäjaksoisesti pidempään. Aiemmin mellasti sängyssä aikansa ja sitten lopulta hirtti hihna kiinni ja ei rauhoittunut ilman syliin nostoa. Ihana oli lukea jonkun tekstistä ettei tunnista lapsen itkuja..itseä aina rasittaa kun jotkut puhuu suureen ääneen erottavansa joka inahduksen! Ehkä itsekin välillä siinä onnistuu..

Hampaita on pari kpl ja niitä teki raivopäänä kauan..nyt uusia odotellessa sitten :)

Päiväunet nukkuu vain ulkona hyvin, kiva kun näillä pakkasilla yrittää huijata lasta esim. pukemalla vähän päälle ja ovea auki ja sit nukkuukin sisällä..vaan ei kauaa.

Yksin kun paljon olen, kaupassa käyn jonkun meillä käydessä tai naapurin vahtiessa nukkuvaa poikaa.Ihana hengähdyshetki!

Muuten käydään pojan kanssa ihmisten ilmoilla väh. kerran vkossa.. hauska oli myös edellä se kommentti katsoa kun joidenkin lapset istuvat kiltisti rauhassa sylissä tms. Meidän herra ei paljoa sylissä istuskele, jos itse kävelee niin sillon kyllä viihtyy mutta esim. sohvalla sylissä ei ole viihtynyt varmaan koskaan.

Tuossa edellä oli puhetta myös luonteista, me miehen kanssa ollaan aika rauhallisia molemmat, meidän tutut sanoivatkin poikaa odottaessa että teidän lapsesta tulee varmaan sellanen joka vaan makaa päivät pitkät lattialla, heh heh heh, eipä tullut!!

Itsellä meinaa hermo mennä välillä ja on puhallettava ulos lujaa ettei karjahtaisi.. illalla varsinkin jos on jo monta päivää ollut yksin, meinaa itkukin tulla väsymyksestä. Terkkari sanoi mulle että lapsen kanssa on tosi tärkeää olla itse aito ja näyttää tunteensa. Jo puolivuotiaalle voi sanoa että nyt äitiä itkettää kun väsyttää ja sit vaan itkee. Pahinta on jos piilottaa omat tunteet ja vaikka väkisin hymyilee, koska pieni siitä kuulema hämmentyy. Oma poika on todella rakas ja välillä tuntuu että pakahtuu siihen tunnemyrskyyn itsellä mikä on.. mutta mutta vaikka välillä tuntuu että voi kun tuo poika ois vähän helpompi, sitten huomaan ajattelevani että no, toisaalta tämä aika lentää niin nopeaan ja ompa mitä muistella sitten tuonnempana..(en nyt vielä ajattele uhmaikää tai murrosiän kapinoita!!) Ihanaa kun on terve ja touhukas pieni ihminen, kun vain itse osaisi oikealla tavalla kasvattaa ym.

Tässä nyt ajatuksiani vähän sekavasti varmaankin..

Jaksamista tasapuolisesti ;)



ai niin, vielä lisäyksenä vaipanvaihdosta.. jos saa vaipan paikoilleen, poika nykyään repii itse teipit auki jos ehtii ja jos kieltää tai estää niin jestas mikä loukkaantuminen!! On kai siirryttävä housuvaippoihin kohta ;)

tulen siis tänne purkamaan päivän mietteet. Täytyy sanoa, että miten voikin näin kolahtaa teidän muiden jutut, välillä on kun kopiota meidän härdellistä :)



Feijoa: en ole akateeminen, lastentarhanopettaja (joo ei ole vitsi) on ammatti, sosionomi (amk) -tutkinnolla eli yliopiston penkkiä en ole koskaan kuluttanut. Analyyttisyys on siis ihan luonteenpiirteeni, samoin havainnoin aika aktiivisesti ympäristöä yleensä, ja lasta sitten erityisesti (tosin siihen ei ole vaihtoehtoja, vaan poika osaa itse sen huomionsa vaatia). En kuitenkaan " yllä" ehkä ihan sinun tasollesi, vaikka kiltti tyttö -syndroomat ja tietty perfektionismi kuuluukin taudinkuvaan. Olen myös toisaalta laiska esim. kotihommissa ja osaan löysäillä halutessani (en koskaan töissä). Olen aina ajatellut, että tämä mukavuudenhalu on jollakin tapaa omaa psyykettä suojeleva ominaisuus. Ja vaikka työn ja koulutuksen puolesta sitten tiedän lapsen kehityksestä etc. faktaa, niin osaan mielestäni olla kauheasti stressaamatta ja luokittelematta poikaa. Kun toisaalta taas siitä kokemuksesta tietää, että lapset on ERITTÄIN yksilöllisiä.



Ingwer: Kuulostatte miehesi kanssa juuri sellaisilta vanhemmilta, jollaiset kaikilla pienillä ärripurreilla pitäisi olla! Itse on tosiaan tuohon kykene, en tietenkään huudata missään yksikseen, vaan tosiaan kanniskelen pitkin huushollia itkua tihrustaen (itse). Eilen viimeeksi sain kunnon itkunpuuskan kesken ruokailun. No, tänään meillä olikin oikeasti kiva päivä, ne aina piristää. Olen lukenut itkuisten vauvojen vanhemmille sellaisen ohjeen, että ei kannattaisi mennä täysin palkein mukaan lapsen tunnetilaan, vaan säilyttääkin pieni etäisyys, jolloin jaksaa tarjota sitä lohdutusta eikä ahdistu itse toimintakyvyttömäksi. Oisko tästä ollu kyse siitä mistä kirjoitit? Mutta minusta jokaisen tulee toimia niin, kuin itse oman persoonansa tuntien kokee parhaimmaksi.



Mun pitikin kysyä, että miten muilla tämä esikoinen (onkohan kaikilla eka? Joku aikaisemmin kirjoitti vissiin ainakin tokasta lapsestaan) on vaikuttanut vauvasuunnitelmiin? Ingwer jo vastasikin, ja meidän puolesta voin todeta, että olemme kai menettäneet viimeisetkin järjenhivenet (oikeasti joskus epäilen tätä), kun käytössä ei mitään ehkäisyä. Tämä oli päätetty jo ennen odotusaikaa, kun raskaaksi tuleminen osoittautui sen verran hankalaksi. Hieman sitä pohdittiin, kun tämä iloinen vauva-arki paljastui, mutta en ollut valmis pyörtämään päätöstä. Olen tosin imettänyt, eivätkä kuukautiset ole vieläkään alkaneet (en ole raskaana).

Olen varmaan ihan etana kirjoittamaan, kun joudun aina katkomaan nää viestit (pelkään, että häipyvät kuin pieru saharaan, niin on käyny pari kertaa...). Vaikka koitan oikeasti näpytellä niin kiivaasti, että jää näköjään noita kirjoitusvirheitä aika kivasti.



Joku mainitsi jo tulevasta uhmaiästä, olen todella ajatellut ihan samaa. En edes viitsi maalailla mitään kauhuvisioita, mutta tuolla temperamentillä ei kauhean seesteistä aikaa voi kuvitella. Itse olen selkeiden rajojen kannattaja, ja tarvittaessa varsinainen pänkkäpää, epäilenkin että täällä odottaa miestä välillä kotiin kaksi yksivuotiasta. Erityisesti mua korventaa se, että jo nyt pojalla on nähtävissä melkoisen häikäilemättömiä otteita suhteessa toisiin lapsiin. Kerhoissa ym. kokoontumisissa ei oikein voi sielläkään rentoutua kahvikupin ääressä, vaan aikalailla juniorin kantapäillä saa seurailla ja pelastaa milloin kukakin hänen kynsistään. Toki tää on ihan tavallistakin tämän ikäisillä, mutta väitän, että suurimmalla osalla toisia lapsia otteet on hivenen ihmisystävällisemmät. Ja niin kun mun missioni oli kasvattaa lapsesta empaattinen ja toiset huomioiva mussukka...



humppaheikki: Meillä myös tuli istuminen verrattain myöhään kuvioon, eikä ole vieläkään mikään suosikkiasento. Vaan liikkeessä nimenomaan mielellään tai ainakin seisaallaan. Meistä ei kanssa uskoisi, että on noin ärhäkkä kaveri saatu aikaiseksi, mut näin se vaan on. Mua hämäsi vielä se, että vatsassa poika tuntui tosi rauhalliselta ja hitaalta hämäläiseltä (no joo, tietysti ei oo vertailukohtaa, kun eka on). Olinkin henkisesti valmistautunut suorastaan flegmaattiseen vauvaan ja vakuuttelin itseäni, etten hätiköisi, jos poika olisi tuollainen hitaanpuoleinen myös kehityksessään.



Olen ehdottomasti samaa mieltä terkkasi kanssa tuosta tunneilmaisusta. Omat tunteet saa näyttää - turvallisissa rajoissa - ja tuo nimeäminen (olen vihainen jne.) on tärkeä malli lapselle myös vähän vanhempana. Eli oppii siten itse aikanaan tunnistamaan ja käsittelemään myös negatiivisia tunteita. Ja vielä noista vaipoista: tuttua tarinaa, konttaamme täällä harva se päivä peräkkäin, kun tarvisi sekin homma saada hoidettua. Ja vaatteiden pukeminen on melkoinen kiemurtelunäytös myös.



Heitänpä vielä yhden kymysyksen: mitäs ikäluokkaa te muut ootte? minä 28 v.

No niin, olipa taas mielenkiintoista luettavaa velihuilulla...itse olisin voinut melkeimpä ne kirjoittaa, no mutta asiaan eli olen 27 vuotias ja ehkäpä jo raskaana! Kyllä, testi on tekemättä, mutta tuntemukset ovat vahvat ja ilman ehkäisyä tässä kierrossa menty. Esikoinen tuli heti ensimmäisestä yrittämästä ja katsotaan miten nyt toisen käy...se onkin sitten varmasti ainoa asia, mikä meillä lapsiin liittyen käy kuin " vettä vain" .



Olen erittäin mukavuudenhaluinen enkä todellakaan mikään kodin hengetär...olen aina ollut sitä mieltä, että molemmat tekevät tasapuolisesti kodin eteen ja olen mielummin sotkussa kuin marttyyri. Kasvatusasioita olen myös miettinyt ja saatan olla todella itsepäinen ja joustamaton. Siinä suhteessa minulla on paljon petrattavaa.



Pojasta sen verran, että istuminen ei täälläkään ole ollut paras juttu ja vasta ihan viime aikoina on alkanut töröttää istuallaan. Nyt siis 10kk. Vaipat ovat olleet housuvaippoja jo kuukauden, koska tavalliset olivat ihan mahdottomuus saada jalkaan. Housuvaippojen kanssa poika voi kieriä ja pyöriä ja silti onnistun saamaan ne jalkaan! Harjoitus tekee mestarin!



No joko sitä on hullu tai tyhmä, mutta odotan raskaustestin teko päivää yllättävän innolla. Onhan siinä taas kerrassaan jännitystä elämään ja olen tosin sitä mieltä, että parempi saada tämä pikkuvauva vaihe ohi kaiken kaikkiaan kerralla! Saa sitten nähdä miten maa makaa, jos on tärpännyt! Itse olen sisätltäpäin aika tulisielu ja kärkäs ja minulla on paljon ystäviä, mutta myös " vihamiehiä" . Toisaalta mieheni on hyvin rauhallinen ja päättäväinen ja juuri sopiva minun kaltaiselle ihmiselle, toivoa siis on, että mikäli lapsia meille vielä suodaan, saattaa sieltä putkahtaa myös rauhallinen tapaus;)

Minäkin rohkaistun ja otan osaa keskusteluun. Olen innolla lukenut tätä ketjua, ihanaa että löytyy muitakin, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa. Meilläkin löytyy vilkas ja tosi lujatahtoinen 11kk poika. Vauva-ajasta päälimmäisenä mielessä on loputon itku (sekä äidin että vauvan) ja vauvan kanniskelu. Noin 4 kk:n iässä alkoi helpottamaan, kun poitsu oppi kääntymään. Nyt konttaa hirmuista vauhtia ja käveleekin jo pieniä matkoja. Hetkeäkään ei ole paikallaan ja sylissä ei viihdy kuin iltaisin ennen nukahtamista.



Luonne on pojalla vahva ja varmasti kaikki huomaa, jos ei asiat käy niin kuin poitsu haluaisi. Toisaalta ole yrittänyt vakuutella itselleni (ja muillekin) että vahva luonne ja tahto ovat vain hyväksi loppuelämää ajatellen. Eipähän jää muiden jalkoihin. Itselleni on vain ollut vaikeaa ymmärtää toisen mielen liikahduksia ja yhtäkkiä alkavia huutokohtauksia. Minäkin odotin vauva-ajalta paljon, ehkä liikaakin ja pettymys on ollut suuri, kun rentouttavia shoppailukierroksia vaunujen kanssa ei todellakaan ole voinut tehdä. Lähes päivittäin saankin psyykata itseäni ajattelemaan positiivisesti ja yrittää olla vertailematta poikaa muiden rauhallisiin lapsiin, joista myös minä olen kateellinen.



Tunnistan itseni ja omat ajatukseni oikeastaan kaikista tämän ketjun viesteistä. Ja rauhallisia olemme mekin mieheni kanssa, tosin pienenä miehni on ollut ikiliikkuja ja minä oikea kauhukakara! Eipä siis voi syyttää kuin geenejä ja toivoa, että poikakin rauhoittuisi jossain vaiheessa. Kaikesta huolimatta poika on rakas ja todella suloinen, pois en antaisi!!!!!



Kirjoittelen paremmalla ajalla lisää, nyt joku meinaa herätä päikkäreiltä, äkkiä nukuttaan!

On myös pakko osallistua tähän mielenkiintoiseen keskusteluun.Itselläni hieman nuorempi herra kuin suurimmalla osalla, eli 5 1/2kk.Ekat reilu 3kk oli aivan jatkuvaa itkemistä mihin juuri mikään ei auttanut, kanniskelu hetkittäin...Tilanne on helpottunut sen suhteen, että jos vain viihdytetään koko ajan niin pysytään ainakin suht tyytyväisenä ja välillä oikeinkin hyvällä tuulella, mutta siis tosiaan se on jatkuvan työn takana.Yksin ei viihdytä ollenkaan, mahallaan ja lattialla ollaan aina viihdytty huonosti minkä takia ei siis vielä käännytäkään.Pientä parannusta on sen suhteen tapahtumassa, mutta kovin hitaasti...Kauaa ei jakseta leluja käsissä katsella, vaan menee hermot ilmeisesti kun kädet ei tottele ja lelut lentää heti lattialle...Itketä ei enää varsinaisesti, vaan lähinnä kitistään, tosin en anna kitinän ikinä mennä itkuun asti...Syöminen on aina ollut tiheää ja varsin runsas eleistä touhua sekin...mikään raaja ei tunnu ikinä pysyvän paikallaan, aina pitäisi olla menossa.Vieläkin siis tässä iässä syödään läpi vuorokouden 1-2 1/2 h välein.Poika on rintaruokinnalla, kiinteät aloitettiin 2vko sitten ja aika huonosti menee alas...Joo ja nukkuminen on tietty myös aina ollut huonoa, päivällä vain ulkona vaunuissa, nykyään pätkissä parvekkeella kun käy väillä aina tönäämäässa:-)



Feijoa ja Velihuilu: Tuntuu, että koska raskaasta arjesta huolimatta ette luovuta aikeistanne hankkia toinen lapsi heti perään on luonteessanne varsinaista päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta ym.Eli lujia/voumakkaita ihmisiä...vaikka sanotte olevanne rauhallisia, ehkä tällä luonteen " voimakkuudella" on jotain tekoa asiassa...Jokatapauksessa hienoa että jaksatte ettekä anna periksi!



Itse olen 27-v.Rauhallinen päällisin puolin mutta tulinen sisältä...ja levoton sielu...reissannut ja asunut pitkin ja poikin...joten ei auta kuin katsoa itseä peiliin vaikkakaan en ole ollut ihan yhtä vaativa vauva itse, jossain määrin vaativa kuitenkin.Mieheni taasen on ollut todella helppo lapsi...



Mutta kiva lukea kaikkien teidän kirjoituksia.Jaksamista ja aurinkoisia talvi päiviä:-)

Anteeksi feijoa luin niin kiireessä kun aikaa on vähän....ethän kirjoittanutkan olevasi rauhallinen:-)

...meidän pojulle tuli tossa Frankfurtin reissun jälkeen valekuristustauti ja on ollut huoli tosi suuri, ei ole oikein kirjottamaan kerinnyt. Perjantaina meitä sitten kiidätettiin sairaalaankin, kun pojan henki ei enää kulkenut kunnolla. Adrenaliinia ollaan hengitelty ja poika sai aika ajoin kortisonisupon. Nyt ollaan taas kotona ja kaikki hyvin.



Muuten on sairastelun jälkeen ollut paljon rauhallisempaa, poika konttailee huoneesta toiseen ja on ihanaa, kun on hetkiä, jolloin poika touhuaa niin syventyneenä, ettei " ehdi tulla itku silmään" .



Muuten oon huomannut, että reissunpäällä ja ulkona poika on paremmalla tuulella kun sisällä, ruokailut parvekkeella sujuvat myös paremmin kun kotona sisällä. Ollaankin oltu nyt pari päivää melkein koko ajan ulkona, käyty vaeltamassa ja muuta, kun täällä ilmatkin on plus 15 pintaan (ihana kevät!)



Nyt poika heräsi itkien päikkäreiltä, täytyy rientää!!!

Lomalta on palattu ja rutiiniin taas paasty kiinni niin ehtii koneellekin. Meilla on Suomeen muutto lahes kymmenen ulkomaan vuoden jalkeen edessa syksylla - jannia aikoja siis!



Ingwerille paljon terveisia, oli varmasti rankkaa ja kova huoli kun pieni sairasti - toivottavasti poika on nyt jo taysin tervehtynyt.



Meilla Suomen reissu meni oikein hienosti. Vahan aikaa sitten oli puhetta miten matkustus ja yokylaily sujuu, meilla se on aina sujunut ihmeen hyvin, kolme kertaa olemme Suomeen lentaneet (pojan ollessa 2, 7 ja 9,5kk) ja on oikea mallimatkalainen ollut. Taas tuli todistetuksi etta kun on jannaa ja uutta katseltavaa ja ihmeteltavaa niin hyvin menee. Siellakin kylissa oli poika oikea viihdyttaja ja hauskuuttaja - isovanhemmat olivat aivan sulaa vahaa, ja ihmettelivat jatkuvasti etta miten on noin aktiivinen ja haastava ja terava ja... :) Tyytyvaisin poika onkin kun on sita stimulusta - tylsinta on aidin kanssa kahdestaan.



Toinen ' ilmio' talla reissulla oli puheen kehityksessa tapahtunut eteenpain loikkaus - Ingwerin tavoin olin miettinyt etta poika taitaa ymmartaa todella vahan puhetta, jos yhtaan, etenkin kun kuuntelin aitini kertomuksia siita kuinka itse kymmenkuisena konttasin paastamaan koiran sisaan kun aitini oli yleisesti huoneessa olevilta kysaissyt etta kuka laskisi koiran sisaan... Meillakin siis kaksikielinen perhe ja suomea poika kuule vain ainoastaan minulta, mutta Suomessa yhtakkia alkoikin sanoa hurjasti ihan oikeita sanoja - ' aiti' ' lamppu' ja ' nappi' siina parin viikon aikana harjaantuivat, ja kotiin palattua viela ' daddy' lausuttiin!! Ihan ihmeissamme kylla olimme, itse paattelin etta kun akkia kuuli paljon sita aitinsa kielta niin se ' ryopsahti' ulos. :)



Taalla siis puhutaan ennenkuin on opittu edes ryomimaan... vielakaan ei liikuta mihinkaan, kieriminenkin on jo vahan tylsaa eli paikallaan istua jokottaa herra paivat pitkat - silloin kun aiti ei kantele... tama lantiolla kanto asento on yha viela kaikkein kivointa. Mutta, tosi paljon helpommin paivat nykyaan sujuvat, pitkiakin aikoja pieni jaksaa lattialla leikkia itsekseen - mieluiten pahvilaatikossa istuen. Tuntuu etta jokin on loksahtanut tassa yhteiselossa kohdalleen.



No niin, tama tasta talla kertaa - ai niin, mitenkas syomiset muilla nykyaan sujuvat? Meilla se on oikeaa takkuilua; tanaan poika suostui syomaan vain jos sai samalla syottaa aitia omalla lusikallaan!! Huvittava kaveri. :)



Yota!

kiva kuulla susta lumsku pitkästä aikaan!

Varmaan aikamoinen kokemus tulee olemaan teidän muutto takaisin Suomeen, työnkö perässä lähdette vai muuten vaan?



Meilläkin olisi suunnitelmana miehen opiskelujen jälkeen -yrittää-muuttaa takaisin Suomeen. Onneksi mies osaa sen verran hyvin Suomea siellä kaksi vuotta asuttuaan, että sen puoleen " uskaltaisi" hänkin lähteä.



Meillä poika on tosiaan ihan vauhtihirmuksi tullut, ei osaa pelätä melkein mitään ja kokoajan konttaa kieli maassa pitkin huushollia ja jahtaa kissoja. Tänään sitten seisoikin jonkun aikaa ilman tukea, eikä edes kaatunut, seistä törrötti jotain 5-10 sekuntia ja sitten otti kiinni taas. Kyllä nyt toi liikkuminen etenee hurjaa vauhtia, kun niin kauan pysyttiin paikallaan.



Siitä puheen kehityksestä vielä, aika jännä miten lumskulla pojan kielen kehitys sai alkulähdön tosta suomen matkasta, saas nähdä tapahtuuko täällä muutosta kun isovanhemmat tulee suomesta viikoksi kylään. ;)

Olen itse kyllä silleen asennoitunut, että meillä kestää kauemmin, kun kaikki sitä on niin painottaneet ...



Muuten, kirjasuosittelu:

The Fussy Baby Book (William ja Martha Sears)

-Parenting Your High-Need Child from Birth to Age Five



olen kyllä vasta sivulla 50 jotain, mutta kyllä sopii niin erinomaisesti kuvailut meidän poikaa, harmi, etten lukenut kirjaa/ tiennyt kirjan olemassaolosta pojan ollessa jo ihan pieni, olisi " pelastunut" monelta itsesyytökseltä ja epävarmuuden puuskalta. Muutenkin ajattelin kätilölleni suositella kirjaa, että tietävät mistä on kyse, kun kohtaavat tuoreita " yliaktiivisten" vanhempia.

Onko joku teistä sattumalta lukenut ko.kirjan tai jotain " vastaavaa" ?



Nyt täytyy taas mennä! :)

ai että oli hyvin sanottu Ingwer tuo " konttaa kieli maassa" tms.. meidän pojan meno alkaa olla myös niiiin holtitonta että välillä ihan hirvittää vaikka sitten naurattaa tuo toverin touhu :) Peuhaa ihan hurjana lattialla tyynyjen kanssa ja välillä suorastaan heittäytyy pöydän tai ikkunalaudan reunalta maahan..pattereiden nuoleminen on nyt myös tosi hauskaa.. Jos kieltää nyt jostain niin nyt ihan hepulina vaan nauraa.. tuntuu että menee kyllä taas mielialat laidasta toiseen..

Oon yrittänyt nyt kenkiä laittaa jalkaan aina välillä jos vaikka ulkona voisi kohta vähän talutettuna tepastaa.. ei vaan ole oikein in juttu, jos saa kengät laitettua niin yhtään askelta ei suostu ottamaan ja alkaa itkeä/menee naruksi.. onko miten muilla onnistunut tai olisiko jotain vinkkejä antaa??



Kiitti Ingwer tuosta kirjavinkistä..itsellä ei nyt tule mitään mieleen mutta mielellään kuulen muilta jos on hyviä tuoda " yhteiseen jakoon" .

Nyt on lähdettävä nukkumaan..en voi uskoa että poika nukahti näin helposti, yöunille rauhoittuminen on yleensä aikas hankalaa.

humppaheikki: mekin ollaan kokeiltu kenkiä, mutta toistaseksi ihan vaan sisällä. Ei poika tykkää ollenkaan ja itkuksi menee. jalat menee ristiin ja häiritsee kovasti, hinkkaa jalkojansa maahan istuallaan saadakseen kengät pois jalasta, jos ne jalkaan laitan.

Eli paussia pidetään niissä yrityksissä,ettei mene ihan vihaksi. Paksupohjasia sisätossujakin olen kokeillut (ideana pehmeä totuttelu sensitiiviselle lapselle ;) ), mutta nekään ei ole kivat, jarrusukat sentään hyväksyy, jes.



onko teillä muilla uudet kehitysvaiheet johtaneet päivärytmin totaaliseen sekaantumiseen? Miellä poika ei suostu nukahtamaan ilman itkua enää ollenkaan. Vähän aikaa sitten meni rauhallisesti yöunille, tassuttelemalla.

Joskus ei tarvinnut edes tassutella vaan poika nukahti itsekseen. PÄiväunille ei ole kyllä ikinä suostunut ilman kanniskelua nukahtamaan, korkeintaan vaunuihin. Nyt ei vaunutkaan tehoa. Siis ihan huutoa vaan unille meno, eilenkin oli valveilla aamukasista kolmeen, siinä välissä yritin viedä nukkumaan (kanniskella) mutta poika veti ittensä ihan kaarella ja kirkui pää punasena.



Oisko jollain jotain hyviä vinkkejä? Ainiin, semmoseen kantorinkkaan on kyllä nyt nukahtanut, siis jos ulkoillaan. Mutta muuten ei...siis ilman kamalaa huutoa. Ennenkin piti tosiaan kanniskella päiväunille, mutta poika ei kuitenkaan huutanut silloin tällä tavalla, itki aika " lepposasti" vaan.



Yöt menee pitkälti tällä hetkellä perhepedissä, poika kun ei enää hyssyttelemällä omaan sänkyyn rauhotu. Tuntuu siltä, että poika kun opppi konttaamaan pois äidin luota, tarvii yöllä tankata läheisyyttä vastasyntyneen lailla. Päivälläkin huutaa äidin perään ja on paljon lahkeessa kiinni, isi sitten saa olla ihan rauhassa eikä " kelpaa" ;)



On tä jännä miten uudet kehitysvaiheet tuo uusia " haasteita" tullessaan...

Meidän pojan syömisistä voi lukea tuolta " omasta ketjusta" ;).



Poika nousi vikko sitten seisomaan sohvaa vasten ja seuraavana päivänä käveli sohvaa vasten (kulmasohva, joten ehtii hyvin kävellä ;) ). Nyt viihtyis vaan seisaallaan *repii hiuksia päästään*.. No lattialla menee, jos ei " muista" että seisomaankin pääsee. Seisaalla ollessa kuvittelee itsestään " vähän" liikoja ja yrittää lähteä kävelemään ilman tukea :O! Parin kaatumisen jälkeen on kyllä vähän tullut varovaisemmaksi..



Nyt hävis kaikki ajatukset päästä.. Jatkan joskus toiste..



P.S. Meistä ainakin muutamalla näyttää olevan ei-kotimainen mies, eikö? Meillä daddy on länsi-afrikasta, mistä muilla?

eipä ole tänne paljon ehtinyt kirjoittelemaan sen verran kiireisenä tuo prinsessa täällä kotona pitää:)

Meillä on nyt alkanut ikään kuin ihan uusi elämä kun päästiin vihdoin kunnon allergialääkärille joka otti nämä meidän itkut tosissaan. Nyt on jätetty ruokavaliosta pois kaikki viljat sekä riisi, myös äidin ruokavaliosta. Ja meidän prinsessa on kuin eri ihminen, naureskelee ja hymyilee touhujensa lomassa, istuu jo vaunuissakin ulkoillessa ja nukahtaakin siihen ja myös yöt ovat rauhoittuneet erittäin paljon.

Jotenkin tuntuu että jaksaa paremmin keskittyä kaikkeen kun ei masu koko ajan ole kipeä.



No tempperamentti on kuitenkin edelleen tallella.

Nyt kun on oppinut nousemaan pystyyn ja kävelee sohvapöytää ym pitkin niin perässä saa juosta ihan hikipäässä:) Samat lelut tai touhut eivät kiinnosta kovin kauan vaan jotain uutta ja kiinnostavaa pitäisi olla koko ajan. Ja helposti edelleen hermostuu ja tylsistyy varsinkin syöttötuolissa!?

Autossa matkustus ei kyllä vieläkään suju huutamatta, mahtaako niin kauan sujuakkaan kun täytyy istuimessa olla köytettynä...



Puheen ymmärtämisestä oli keskustelua myös.

Meillä ymmärretään kello ja lamppu ja joitain tavuja yrittää sanoa -pa -pu ym. Mutta kieltoa ei ymmärrä:)) Niin ja koiran nimen myös tunnistaa. Aika yksilöllisiähän nämä puheen oppimiset ym. on, enkä ole edes odottanut sen tulevan kovin aikaisin kun on niin menevä tyyppi muuten.



Joku täällä aiemmin kirjoitti että ruokailut ovat yhtä tuskaa, no nyt on myös meillä näin... Oikeastaan mitään kiinteitä ei saa uppoamaan vaikka kuinka yrittää leikkien ym lomassa, huutaa vain ja kääntää pään pois. Mahtaako mennä ohi itsekseen vai mitä tässä pitäisi tehdä?



Töihin menostakin taisi jossain vaiheessa olla puhetta ja joku oli jo palannutkin töihin. Itse menen heti kesän jälkeen takaisin töihin eli tyttö on reilun vuoden silloin. Ei oikeastaan ole edes vaihtoehtoa tolle työhön menolle siis taloudellisesti. Ja vaikka kotona on ihanaa niin toisaalta kaipaan sitä työelämääkin, ihanaa tosin olisi tehdä vajaata viikkoa tai lyhyempää päivää, no siihen on onneksi vielä vähän aikaa.



Miten te muut suhtaudutte vauvojenne ns vaatimus itkuun eli kun vaikka itkevät syöttötuolissa teidän lämmittäessä ruokaa tai pilkkoessa sormiruokia ym tai muissa vastaavissa tilanteissa. Annatteko huutaa vai yritättekö heti keksiä uutta tekemistä vauvalle jotta jaksaisi ns. odottaa? Ymmärsitteköhän mitä tarkoitin.

Kun me ollaan mietitty että pakkohan tytön on oppia siihen ettei kaikki aina tapahdu heti tai niin kuin hän tahtoo, siis ei anneta heti hänelle periksi mutta sitten mietin onko hän vielä liian pieni (9kk) käsittämään tällaista? Ettei luule että tahallaan häntä kiusataan:)) No joo.



Tällaista tällä kertaa.



-JML kera prinsessan

...kello meillä Saksassa on kohta kuusi, poika heräsi puoli viisi (meni kasilta nukkumaan) ja on ollut kiukkupäällä. Nyt mies yrittää heijata takaisin uneen. Itse en ole nukkunut kun hetkittäin koko yönä, sitten poika herättänyt. Tissittelykään ei auta, siinäkin on ihan vauhkona ja hermoilee. Taidanpa varata itselleni lääkäriajan ja jotain unilääkkeitä tai nukahtamislääkettä " vaatia" , muutenhan tässä sekoaa ihan täysin.



Meidän oudot rytmit jatkuneet, ei siis mitään järkeä - yöunet yleensä kahdeksan tunnin mittaiset pojalla ja heräillään ihan solkenaan. Päivällä nukkuu miten sattuu, kuitenkin nukahtaa yleensä kaksi kertaa. Eilen nukkui yhteensä 1h 30min päikkäreitä... eli alle 10h eilenkin nukuttiin yhteensä - aika vähän pian 11kk ikäiselle mielestäni.



No, nyt mies lopettikin nukuttamisen. Ei onnistu.



Puheen ymmärtämisestä vielä, että kun sanon pojalle " ei" , lopettaa tämä toimintansa kyllä heti, sitten katsoo minuun ja kokeilee uudestaan (esim. kaivaa multaa kukkaruukusta) ja taas " ei" n kohdalla lopettaa jne. Eli ilmeisesti ymmärtää kyllä, mutta tottelu onkin sitten toinen juttu ;)

Sitten kun tätä jatkuu, niin sanon taas ein ja nostan pojan niin kauan pois, kunnes ainakin on ymmärtänyt. Päättäväisesti sanon, mutten kuitenkaan vihasena.



Meillä kiinteitä ei vieläkään mene, pullo linja siis. Myös yöllä syöminen lisääntynyt, kun eihän toi maito kauan kylläisenä pidä. En mäkään tiedä mitä tälle tehdä, mutta eika tuo nyt ikuisesti ruoasta voi kieltäytyä. Tätä syömättömyyttä kun on kestänyt jo muutamia kuukausia niin siihnen on jotenkin tottunut. Onhan se outoa että näin iso poika ei syö, mutta turha sitä on lusikkaa työntää raivoavan suuhun.



JML-79: kyselit että miten suhtaudutaan vaatimusitkuun (tästä oli juttu siinä kirjassakin jota suosittelin. Ja samoilla linjoilla on menty jo ennen kirjaakin ;)) - eli nyt kun poika on isompi, niin pitää vähitellen totutella siihen " frustraatioon" (vastaava suomen sana kateissa....), eli jos ei ole oikeaa hätää, niin juttelen pojalle rauhallisesti kun tämä kiukuttelee, että kokeileppas sitä tai katoppas tätä jne. Siis että tämä pikkuhiljaa oppisi käsittelemään näitä kiukkutunteita ja vähän odottamaan. Ihan pienenä tietenkin vastasin heti itkuun, kun puheella ei saanut rauhoittumaan. En anna itkun kuitenkaan eskaloitua, koska sitten ei auta enää mikään. Sama juttu on, että poika saattaa kiukustua, jos ei pääse jonkun esteen yli, sitten vaan positiivisena rohkaisen ja kun poika on itse " voittanut esteen" on kiukkukin ohi. JOskus itse tyynenä pysyminen tuntuu vaikealta ja hermoja raastavalta, tekisi milei sanoa, että halloooo! ei voi olla noin paha, ryhdistäydy!!!! - mutta sitä vaan on yritettävä olla se aikuinen/vanhempi lapselle, joka venyy, on ymmrätäväinen, tukee, kannustaa....en tosiaankaan itsekään ole mikään viilipytty sisäisesti tällasissa tilanteissa.



ekemistä siis yritän pojalle kyllä keksiä, mutta jos ei auta, niin saa siis hetken valittaakkin, muttei siis hysteerisenä. Tähän siis ainakin pyrin, joskus olen tullut" apuun" myös liian myöhään.



kyllä mustakin tuntuu, niinkun sanoit, että 9kk pikkuhiljaa voi alkaa oppia odottamaan ja huomaamaan, ettei ole niin vakavaa, jos ei saa kaikkea heti.

Tästä olisi tosiaan kiva kuulla lisää kommentteja, siis miten te muut suhtaudutte kun lapset kiukuttelee kun ei saa heti mitä haluaa.



Nyt kahvia....