Miten jotkut löytää uuden parisuhteen aina niin nopeasti?

Olen sitten tosikko, mutta olen kurkkuani myöten täynnä kissanlihakeittoa. Ohitan sen aina nyt kun huomaan, että jaahas, taas tämä. 

Itselleni en osaa kuvitella FWB-suhdetta. Nimenomaan päivällä selvin päin tarkoituksena naida. En saisi tunnelmaa niin millään. Joko nolostuttaisi tai naurattaisi, riippuisi tyypistä. En edes osaisi käyttäytyä luontevasti tuossa tilanteessa.

Muutama yhdenyönsuhde on ollut aikoinaan ravintolasta mukaan lähteneen miehen kanssa. Mutta siinäkin oli, että vietimme yhdessä illan ja jotenkin tykästyin ja tutustuin häneen kuitenkin. Myös alkoholi vaikutti asiaan, oli rennompi. Siinähän oli sekin, että ei ole ikäänkuin harkiten kotiin tilattu diili vaan pystyy katsomaan meneekö pitemmälle vaiko vain jutellaan tai pussailaan. Myös voi käydä, että tavataan toistekin, ei ole pelkkä harkittu pano. 

Joillekin tuo sopii. Minulla on yleensä niin, että kun ei ole miesystävää ei oikein ole seksihalujakaan, ne ikäänkuin taantuvat. Sitten taas kun on suhteessa tunnepuoli mukana seksikin taas virkistyy ja herää. 

Eivät ole muuta kuin seuraa.

Rakkaus tupsahtaa kerran-pari-kolme. Siinä se.

Toisille kelpaa kuka vaan, kumma kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vaikuttanut ainakin se, että olen parisuhdeihminen. Eron jälkeen surin noin kuukauden ja sen jälkeen koin jo olevani valmis tapaamaan uusia ihmisiä ja treffailemaan. Olen luonteeltani avoin, sosiaalinen, utelias, positiivinen. Tulen helposti toimeen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa ja ihastun kohtuullisen helposti. 

En kaipaa sinkkuelämää enkä yksin asumista, en tarvitse paljoa omaa tilaa tai aikaa. Saan muista ihmisistä energiaa, kun taas yksinolo on mukavaa vain päivän,pari. Yksinolo saa helposti minulla mielen matalaksi ja olon hieman surulliseksi. 

Kuulostaa menneisyydeltäni ennen, kun opin nauttimaan yksinolosta, eli opin tykkäämään itsestäni ja opin kuulostelemaan ja sanoittamaan ajatuksiani ja tunteitani. Ennen tätä kehitysaskelta, en löytänyt sitä oikeaa, vaikka kovasti tulikin kaverrattua ja seurusteltua. Nyt olen ikionnellinen yksin, enkä enää tarvitse ulkoista validaatiota. Kuinka nurinkurista onkaan, että nyt sitä sitten viimeinkin saan ylitsepursuavasti? Kukas psykologian ammattilainen sanoikaan: "Saat sen mistä luovut"? 

Olisiko ihastuminen mielenterveyden häiriö. Jos ei ihastu kovin helposti, niin on järjissään.

Voi pientä, ne on katsottu jo aikaa valmiiksi.

Toiset vaan ovat valmiita tekemään töitä itsensä kanssa sekä parisuhteen eteen. Se on asia mikä vie pitkälle. Pienistä ei kannata valittaa eikä pelästyä.

Toiset ovat helpommin lähestyttäviä ja ulospäin suuntautuneita. He tutustuvat erilaisiin ihmisiin helposti ja näiden uusien ihmisten kautta taas uusiin ihmisiin. Olisi erikoista jollei löytyisi ketään uutta.

Jos verrataan taas ihmiseen joka on vaikeasti lähestyttävä, ei halua/osaa tutustua ihmisiin. En pitäisi ihmeenä mikäli tässä tapauksessa uuden suhteen saaminen kestäisi pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Sosiaaliset ihmiset. Heillä on laaja tuttavapiiri joka laajenee jatkuvasti. He ovat helposti lähestyttäviä ja osaavat myös lähestyä ihmisiä oikealla tavalla. Uusi parisuhde löytyy helposti koska heidän ympärillään on paljon ihmisiä. Parisuhde löytyy helpommin 200 ihmisen joukosta kuin 20 ihmisen.

Tämä. Ei sitä seuraa löydy nököttämällä kotona ja odottamalla että joku tulee hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Joillain on enemmän valinnanvaraa. Liikkuvat enemmän, tapaavat enemmän ihmisiä, ovat itse aloitteellisia ja heissä on ominaisuuksia, mitkä viehättävät suurempaa joukkoa ihmisistä.

En ikinä huolisi kumppaniksi ihmistä joka on juuri eronnut pitkäaikaisesta suhteesta. Ja "juuri" tarkoittaa mulle kaikkea alle 6kk kestänyttä sinkkuutta. Jos toista ihmistä on rakastanut ja vaikka perheenkin ehtinyt perustaa niin ei sitä tunnetilaa ja uuden elämän alkua puolessa vuodessa käsitellä niin että sijaan on jo uudelle ihmiselle ja suhteellekin. Ne, jotka ei osaa olla hetkeäkään yksin ja keskity itseensä, ehkä elääkin näin: suhteesta suhteeseen, vähän kuin sukkia vaihtaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillain on enemmän valinnanvaraa. Liikkuvat enemmän, tapaavat enemmän ihmisiä, ovat itse aloitteellisia ja heissä on ominaisuuksia, mitkä viehättävät suurempaa joukkoa ihmisistä.

En ikinä huolisi kumppaniksi ihmistä joka on juuri eronnut pitkäaikaisesta suhteesta. Ja "juuri" tarkoittaa mulle kaikkea alle 6kk kestänyttä sinkkuutta. Jos toista ihmistä on rakastanut ja vaikka perheenkin ehtinyt perustaa niin ei sitä tunnetilaa ja uuden elämän alkua puolessa vuodessa käsitellä niin että sijaan on jo uudelle ihmiselle ja suhteellekin. Ne, jotka ei osaa olla hetkeäkään yksin ja keskity itseensä, ehkä elääkin näin: suhteesta suhteeseen, vähän kuin sukkia vaihtaisi.

Tämä on sinun mielipiteesi. Ei siinä mitään. Itse voisin ottaakin ihmisen joka on eronnut pitkäaikaisesta suhteesta. Miksi en ottaisi ihmistä jonka kanssa haluaisin parisuhteen vain teoreettisen aikakäsityksen vuoksi.

Se on vain hyvää tuuria. Voit olla vaikka kuinka hyvä, kiva ja koulut käynyt ja silti sinulla voi olla vaikeuksia löytää sopivaa kumppania.

Tekijöitä on monenlaisia. On porukka, joka ei vaan osaa olla yksin ja aina on varareserviä tai haku päällä jo suhteessa, ettei vahingossa hetkeäkään olisi yksin. Harvoin siinä kriteeritkään niin kummoisia on kun suhteilu on itseisarvo. Toki on sitten ihmisiä, joilla vientiä riittää sekä sopii yhteen monenlaisten ihmisten kanssa oikeastikin ja ihastuu kohtuu helposti. Jos on vielä ulospäin suuntautunut ja menevä niin voipi sitä seuraa aina kohtuu nopeasti olla.

Itse olen aika vastakkainen, pari pitkää suhdetta takana ja ekan päättymisen jälkeen olin kolme vuotta yksin, ei vaan kiinnostanut edes mikään seuranhaku. Nuorempana oli kyllä vientiä ihan hyvin että ei ollut siitä kiinni. Nyt jos sinkkuuntuisi niin varmaan aika hiljaista olisi, sekä omasta tahdosta että varmasti "poolin" pienentymisestä johtuen.

Ihmiset joista toiset pitävät saavat seuraa paremmin kuin ihmiset joista ei pidetä. Yksinkertaista.

Minä olen ollut nuorempana aina nopeasti uudessa suhteessa. Nuorempana (18-29v) olin pitkähköissäkin suhteissa, yleensä kahdesta viiteen vuotta. Aina kun erosin löytyi uusi kumppani nopeasti, yleensä noin 4-6kk kuluessa. Joskus muistan jopa miettineeni ennen eroa että tuskin tarvitsee uutta kauaa etsiä. Ja se oli se ongelma: en odottanut ja vaatinut hyvää ja aidosti sopivaa, vaan otin vastaan (tosin useasta ehdokkaasta) jonkun. Tämä oli oman huonon itsetunnon ja hyväksynnän tarpeen paikkailua.

Koska se on kämppis, kulujen jakaja, seuraa joskus. Kulissi?

Joillakin on "kavereita" joita pidetään siltä varalta että tulee ero ja ehkä jo ennen eroa alkaa siirtyminen uuteen suhteeseen. Toinen on jättänyt puoli vuotta toisen ennen kuin lopulta jättää. Myös jos toipuu nopeasti erosta niin pitikö toisesta lainkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset joista toiset pitävät saavat seuraa paremmin kuin ihmiset joista ei pidetä. Yksinkertaista.

Ihmisillä on eri maku eli kaikki ei pidä kaikista,joku ei pidä jostain josta toinen taas pitää.

Mä jo nuorena opin, ettei kaikki osaa olla yksin. Sitten hyväksyvät kenet vaan viereensä edes hetkeksi. Ja ne hetket voivat usein olla hyvinkin vahingollisia ja traumaattisia. Eli sitten onnistutaan nappaamaan se hirviö narsisti tai väkivaltainen päihdekäyttäjä.

Mieluummin uusi suhde jo ennen eroa kuin esim viikon vapailla markkinoilla.

Nykyisestä kaveriporukasta eräs jäi leskeksi, niin uusi mies oli katottu jo ennen hautajaisia. Toki se vaihtui sittemmin, mutta melkoista määrää miehiä on pyörittänyt nyt vuoden aikana. Kaikkien kanssa pitää asuakin samantien yhdessä. Lasten suruajasta ja arjesta viis.

Itse taas nautin uudesta parisuhteesta paremmin mitä kauemmin on tuuletettu välissä. Ettei vanhat pölyt enää kantaudu uuteen suhteeseen. Mä olenkin ollut vain muutamassa suhteessa ikäni aikana. Eikä haittaa yhtään. :) Hyviä suhteita olleet kaikki. Ystävinä erottu.