Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset, jotka kantavat kaunaa vanhemmilleen vielä aikuisenakin
11.05.2024 |
Mikä saa ihmisen niin katkeraksi, että vihaa omia vanhempiaan vielä aikuisenakin? Väitän, että aniharvalla on oikeasti ollut täysin anteeksiantamattoman kurja lapsuus, joka sisältää vaikkapa seksuaalista hyväksikäyttöä. Olen minäkin saanut vyöstä ja isäukko on kännipäissään pahastikin haukkunut, mutta olisi mielestäni epäreilua, jos muistelisin lapsuudestani vain näitä asioita ja kantaisin ikuista kaunaa. Minusta tuntuu kamalalta, että joidenkin vanhemmat ovat jo elämänsä loppusuoralla ja silti lapset kantavat heitä kohtaan ikuista vihaa, ilmeisesti hautaan saakka. Onko teidän lapsuus aidosti ollut vain pelkkää kärsimystä, vai haluatteko pakonomaisesti muistaa päälimmäisenä vain ne negatiiviset asiat?
Kommentit (90)
Uskon, että jokaisella meistä on ristiriitaisia tunteita vanhempiaan kohtaan. On hyviä muistoja, mutta myös niitä, jotka herättävät katkeruutta.
Luulen, että viimeistään nelikymppisenä ihminen on itsenäistynyt niin, että pystyy katsomaan lapsuuttaan kauempaa. Itsellä tämä vaikutti niin, että otin välimatkaa vanhempiini. He kyllä yrittivät sitoa minua itseensä, mutta emme enää halunneet samoja asioita.
Katkeruus? Kyllä jossain määrin. Mutta myös kiitollisuus siitä, että sain mahdollisuuden antoisaan elämään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millä perusteella tiedät, ettei siellä taustalla ole vaikkapa mainitsemiasi asioita? Kaikki ei näy ulospäin. Voi olla, että vaikka joku toinen sukulainen tai perhetuttu hyväksikäyttänyt, mutta vanhemmat ovat antaneet olla.
Ja jos vanhemmalla on esim. persoonallisuushäiriö tai vastaavaa (vaikkapa päihteiden käyttöä) niin se kärsimys jatkuu usein vielä nuorena aikuisena. Silloin kyse ei ole edes siitä, mitä on menneisyydessä tapahtunut. Ja vanhempi saattaa olla ulkopuolisille huolehtivaisen oloinen tai perhe vaikuttaa normaalilta perheeltä, vaikkei olekaan.
Ulkopuolisena et voi päätellä, kenen lapsuus on ollut rankkaa.
Lähtökohtaisesti lapset suojelevat aina vanhempiaan ja haluavat ajatella heistä hyvää, tämä on jo lapsen psyyken kannaltakin tärkeää. Se on ikäänkuin lapsen suojakeino. Jos siis lapsi ottaa välimatkaa aikuisena vanhempaansa, jotain ei ole ollut lapsuudessa kohdillaan.
Tuota, pyysivätkö anteekksi ja keskustelivat nöyrästi asiat läpi kanssasi? Kasvoivatko tuosta aikuisiksi (sisäisesti kehittymätön aikuinen lyö lapsiaan)? Jatkoivatko samaa toksista ilmapiiriä ja asennetta sinua kohtaan kun olit jo aikuinen? Nää on monesta asiasta kiinni. Jos isäni olisi rehellisesti kohdannut tekonsa ja myöntänyt niiden vaikutuksen minuun, olisin hänen kanssaan lämpimämpi ja ystävällisempi. Nyt annan "samalla kauhalla", eli etäisesti ja kylmästi. Näen kuitenkin, en ole hylännyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapsuus voi olla tosi ankea ja persoonallisuuteen syvästi vaikuttava ilman järkyttävää hyväksikäyttöä tai väkivaltaakin. Mutta järkyttävät kokemukset eivät aina tarkoita sitä, että kantaisi katkeruutta mukanaan. Olen kuunnellut monen sellaisen ihmisen elämäntarinan, jotka ovat kärsineet aivan hirveitä asioita lapsuudessaan, mutta eivät silti kanna katkeruutta. Vaatii paljon työtä ja varmasti tietynlaisen luonteen, että katkeruudesta voi päästää irti. En siis nyt tarkoita tässä sitä, että vanhemmille pitäisi erityisesti antaa anteeksi tmv., vaan sitä, että katkeruus on tunne, joka kuluttaa sen kokijaa.
Ja vielä lisäisin sen, että en tarkoita, että katkeruutta tunteva jotenkin haluaisi pitää tunteesta kiinni - kuten sanoin, se vaatii paljon työtä ja tietynlaisen persoonallisuuden.
Niin ja muistakaa myös se, että moni herää vasta perheen perustettuaan tai muuten vain aikuissuudessa siihen että heitä on kohdeltu väärin, myös hyväksikäyttötapauksissa.
Mäkin etäännytin välit vasta aikuisiällä tultuani vanhemmaksi. Tajusin, kuinka huono ja sairas vanhempieni kasvatustyyli ja suhteemme oli. Tajusin myös, että itse en pystyisi tekemään omille lapsilleni mitään lähellekään vastaavaa. Eli päättelin, että olemme vanhempieni kanssa aivan erilaisia ihmisiä, tuskin edes samaa lajia. Lisäksi aloin huomioimaan, millaisia mahdollisuuksia vahingontekoon vanhemmillani tulee olemaan suhteessa minun lapsiini. En voi ottaa sitä riskiä. Juuri nyt joutuisin varmaan elämään arkeani vanhusten juoksuttaessa minua kaikkien asioidensa kanssa. En osaa suojautua vanhemmiltani. Keskustelu ja rajojen asettaminen ei onnistu heidän kaltaistensa kanssa. Ei ainakaan minulta. Joten itsensä ja lastensa suojelu jää vaihtoehdoksi.
Toivoisin, että näissä asioissa muistettaisiin, että hyväksikäyttö ja sairaan perheroolit eivät lopu. Voi olla kaunaa, voi olla anteeksiantamattomuuttakin. Mutta itsensä ja oman perheensä suojelu on se tavallisin motiivi lopettaa välit omiin vanhempiin. Mitä muuta voit tehdä, jos keskustelemalla mikään asia ei muutu? Antaa kyykytyksen ja polkemisen jatkua läpi elämän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeaa se on läheistä suhdetta ylläpitää, kun on koko lapsuuden ja aikuisuuden tullut kohdelluksi huonompana ja vääränlaisena.
En oikeastaan tunne koko ihmistä, siis isääni. Hän omasta tahdostaan lopetti yhteydenpidon yli 15 vuodeksi, mutta koko tämän ajan kävi kyllä perheen kultalapsen luona. Minun lapset eivät koskaan saaneet joululahjoja eikä synttärilahjoja, toisin kuin sisareni lapset.
Niin.. Miten tämmöiseen tulee suhtautua. Mennä muina miehinä kylään jne? Äitini, alkoholismistaan huolimatta, oli lämmin ja tasapuolinen ihminen, mistä kiitos hänelle sinne jonnekin.
En ole katkera vanhemmilleni, vaan kiitollinen. Muistan 16-vuotiaana katkeruuden ajatukset äitiäni kohtaan, mutta se oli teini-ikäisen kypsymättömyyttä ja itsekkyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän perheessä se olin minä, joka myöhemmin pyysin käytöstäni ja aiheuttamaani huolta vanhemmiltani anteeksi. Oma-aloitteisesti ja vaatimatta.
Palstalla valtaosa on näköjään viattomia kuin kyyhkyset, mutta kuitenkin niin katkeria.
Ap tuskin ymmärtää montaa muutakaan asiaa mitkä ei ole hänen kuplamaailmansa sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin huonosti, kun lähelläni on kaikesta valittava ihminen, alkoholisti, isäni. Hän suuttuu silmittömästi, jos olen eri mieltä. Jos en kommentoi, hän jatkaa jankuttamista. Oli minua, veljeä ja äitiä kohtaan väkivaltainen, kun olin lapsi. Isäni on pahoinpidellyt myös veljensä. Hän on räyhännyt sinne, tänne ja tuonne, valehdellut ja manipuloinut. Hän on kuin pallosalama - liihottelee minne sattuu kylväen tuhoa ympärilleen.
Ei siinä sen kummempaa katkeruutta tarvitse olla, että on halua olla tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä.
Minä olen myös tietyistä asioista kiitollinen. Niitä on paljon ja muistelen myös niitä. Lapsuudenperheeni meininki oli kuitenkin hyvin ristiriitaista ja paljon asioita jää selvittämättä, sillä nämä +70-v. eivät kykene selvittämiseen. Ei koskaan ole kukaan liian vanha käymään merkityksellisiä keskusteluja läheistensä kanssa. He tietävät, että joutuisivat kohtaamaan sisäistä kuonaansa, nöyrtymään, kokemaan pahaa mieltä, eli eivät ryhdy tähän. Tämä on se suurin ongelma: heidän olisi tullut kohdata nuo asiat silloin aikoinaan ja käsitellä ne, mutta eivät osanneet, eivätkä kyenneet. Siirsivät ne sitten lapsilleen kannettavaksi. Se herättää minussa kyllä vihaa, jonka pitääkin näissä kohtaa herätä. Kaunaa, eli sitä vihaa, jota en osannut käsitellä aikanaan, vaikka se oli noissa tilanteissa hyvä tunne) olen käsitellyt terapiassa aikanaan monia vuosia. Rippeitä nousee pintaan aika ajoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
50 vuotta olen yrittänyt unohtaa, ei ole onnistunut. Molemmat on haudattu, en ole käynyt hautajaisissa tai haudoilla. Arvioipa itse
Ihan oikein sinulle että viljelemäsi katkeruus tappaa sinut.
Noh, en nyt varsinaisesti kanna kaunaa, mutta kyllä se pahalta tuntuu kun omaa isää ei kiinnosta pitää yhteyttä. Ei edes lapsen lapseensa. Joku siinä menee sydämessä säpäleiksi jos on ajatellut että asiat menisi jotenkin normaalisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloin kantamaan kaunaa vasta aikuisena, muistaakseni +40 vuotiaana.
Eli keksit syyttää vanhempiasi elämäsi epäonnistumisista kun tulit keski-ikään. Just...
Niin tai sitten esimerkiksi on tajunnut että omaan mieleen ei tulisi ikinä satuttaa tai nöyryyttää omaa lasta, joka on rakkain ja tärkein asia maailmassa. Sitä haluaa suojella. Sen kanssa haluaa nauraa ja elää. Ei piestä ja vittuilla
Amen, hyvin sanottu.
En kanna kaunaa, tiedostan mitä mulle on tehty ja tehtäisiin, jos sallisin. Olen raskaissa hoidoissa ja tarvitsen kaiken energiani paranemiseen - en 80v v* ttuilijan hyysäämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 44-vuotiaana kasvanut aikuiseksi. Ymmärrän, että ihmiset eivät ole täydellisiä, jokainen kantaa omia taakkojaan ja virheitään. Tuskin omillakaan vanhemmilla oli täydellinen lapsuus. Itsekin teen jatkuvasti virheitä vanhempana. Silti minut hyväksytään. En ole katkera kenellekään mistään.
Hyvin päätelty. Itse samoin ajatteleva, vähän nuorempi kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
En kanna kaunaa, tiedostan mitä mulle on tehty ja tehtäisiin, jos sallisin. Olen raskaissa hoidoissa ja tarvitsen kaiken energiani paranemiseen - en 80v v* ttuilijan hyysäämiseen.
Jännä. Itsekin olen raskaissa hoidoissa parhaillaan, ja äitini kommentti aikoinaan diagnoosin kuultuaan oli: hmh, kyllä minulle nyt tuli vähän ahdistava olo. Hänelle. Ei myöskään ymmärrä hoitojen raskautta, vaan on vaatimassa huomiota ja kyläilyä jne.
1. En ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan.
2. Kun minut kuitenkin tehtiin, olisin toivonut tasapainoista ja turvallista lapsuutta.
Ihmisen kyvyt käsitellä omia tunteitaan vaikuttavat kyllä siihen, pääseekö peruslapsuuden kokenut yli ikävistä kokemuksistaan vai ei.
Olen seurannut sivusta kahdessa sukupolvessa tilannetta, jossa aikuinen lapsi ei anna vanhemmilleen anteeksi ikävinä kokemiaan asioita. Molemmat näistä kaunaa kantavista ovat tavallisesta perheestä, joissa oli tavallisia iloja ja suruja. Molemmilla on sisaruksia, jotka ovat kokeneet lapsuuden hyväksi. Molemmissa tapauksissa vanhemmat ovat keskustelleet (tai ainakin yrittäneet sitä) lapsen kanssa ja myös pyytäneet useamman kerran anteeksi epäonnistumisiaan vanhempana, suullisesti ja kirjallisesti.
Kyseiset lapset ovat herkkiä ihmisiä ja varmasti tunteneet olonsa pitkään ikäväksi, vaikka muiden silmissä kaikki olisi ollut kotona ok. Se, että aikuisenakaan he eivät ole saaneet käsiteltyä näitä tunteita, johtuu minusta enemmän tunteiden käsittelyn vaikeudesta kuin lkaltoinkohtelusta lapsena.
En näe syytä antaa anteeksi mitä minulle on tehty, mutta kaikista anteeksiantamattominta on se että äiti ja isä tap poivat pikkuveljeni kantamalla kotiin korikaupalla alkoholia kun hän sairasti alkoholismia (sekin kodin sairaasta ilmapiiristä johtuen). Tiesivät ettei lääkitystä saa sekoittaa alkoholiin mutta eivät välittäneet, eivätkä vieneet sairaalaan kun olisi pitänyt.