Kannustettiinko teitä tavoittelemaan unelmia koulun OPOssa tai ammatinvalinnassa?

70-80-luvun taitteessa mitään opoja ollu.

Homoja alkoi ilmaantua näkyvästi näkyväksi 80-luvun lopulla. AIDS.

Vierailija kirjoitti:

90-luvun maalaiskunnassa oppilaanohjaus oli yhtä tyhjän kanssa, jos ei halunnut ammattikouluun. Kaikki tieto piti hankkia itse, ja sepäs ei ollut helppoa kun sitä ei voinut hakea netistä. Löysin kuitenkin Tampereen yliopiston hakuoppaan, joka oli suhteellisen informatiivinen ja sinne päädyin hakemaan. Tosin en päässyt. Ammattikorkeakoulujen olemassaolosta en edes tiennyt siinä vaiheessa, joten varavaihtoehtoa ei ensimmäisen haun aikana ollut.

Ammattikorkeakouluja perustettiin vasta ysärin lopulla, sitä ennen oli "opistoja", jotka sitten muutettiin amk:ksi (teknillinen opisto, kauppaopisto, sairaanhoitaja opisto jne ) Ja nykyiset ammattiopistot olivat ammattikouluja. Eli ei niitä ammattikorkeakouluja ole välttämättä edes ollut olemassa silloin kun olet hakenut opiskelemaan. 

Sivusta olen seurannut, miten lukion opot järjestävät vaikka mitä esittelyä, virailua, vierailijoita. Hyvin suurella osalla opiskelijoista on asenne "Onko sinne pakko mennä" ja monessako pitää käydä. Parin vuoden päästä valittavat kun mitään ei järjestetty.

Halusin lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon, mutta opo vain varotteli, että hakemani ala on sellainen, jota on miltei mahdotonta päästä opiskelemaan. Syitä tälle oli kuulema pieni aloituspaikkamäärä sekä hakijoiden oma harrastuneisuus alalle. Hain sitten tämän seurauksena eri opintoihin yliopistoon ja pääsin opiskelemaan. Kuitenkin myöhemmin hain ja vaihdoin pääaineeni tuolle alalle, johon hakemista opo oli toppuutellut lukiossa. Olisi jäänyt tuo ylimääräinen mutka opinnoissa tekemättä, jos en olisi kuunnellut lukion opon ohjausta aikoinaan.

Tyhjäkäyntiähän se oli ihan lukion loppuun asti. Tunnit olivat täydellisen turhia. Pari kolme tuntia yhteistä per vuosi olisi ollut riittävä. Lukiossa lähinnä harmitti, että tuon ajan olisi voinut käyttää vaikka sanojen opiskeluun tms. 

Meillä oli kyllä opo. Oppilaanohjauksen lisäksi opetti samalla yläasteen "lakitietous ja yhteiskuntaoppien" kursseja.

Hyvin ylimielinen kuva jäi hänestä. Ysiluokan lopulla oppilaanohjaus oli sitä, että hän kysyi mitä on ajatuksia jatko-opintoihin. Ideani kerrottuani hän tokaisi, että "turhaan sinne edes yrität, ei sinusta ole siihen. Parempi kun et mieti edes jatko-opintojakaan.."

Vaikka tiesin meidän ylä-asteemme opettajat ja muun henkilökunnan olevan aivan väärissä ammateissa, kaikki se vahvistui tuossakin keskustelussa. Ei minkäänlaista oppilaiden kannustamista.

(Koulumme opettajiin kuului mm. englannin kielen opettaja, joka oppitunneilla pelasi vain pasianssia. Historianopettaja, joka tunneilla kertoi omia perverssejä päiväuniaan. Matikanopettaja, joka simputti oppilaitaan.. jne.)

Opo veti yhteistunnin jossa puhuttiin yhteishausta, sitten tapasi kaikki kasvotusten. Elettiin 2000-luvun alkua. Omassa tapaamisessa opo katseli numeroitani, tuumi että keskinkertaista tasoa. Kysyi kiinnostaisiko ammattikoulussa joku ala. En tiennyt, tuntui vaikealta päättää. Lukio olisi antanut lisäaikaa miettiä, mutta työläisperheen lapsi kun olen, ei opo siihen kannustanut, enkä itsekään uskonut lukiossa pärjääväni. Niinpä päädyin useammaksi vuodeksi harhailemaan, kunnes sain itsetuntoani vahvistettua, jolloin hain ja pääsin ammattikoulupohjalta yliopistoon. Teen nykyään asiantuntijatyötä. Olisin toivonut opolta aikanaan enemmän kannustusta. 

Oma oponi vuonna 1996 loukkaantui, kun hain viiteen lukioon kotikyläni ulkopuolelle. Sanoi, ettei lähetä yhteishakulappuani edes eteenpäin, ellei siinä ole omaa maalaislukiotani. Pyysin sitten uuden lapun ja lisäsin sen opinahjon sitten vikaksi vaihtoehdoksi. 

Hienoa, kannustavaa toimintaa. Pääsin niihin muihinkin lukioihin, joten ei tarvinnut jäädä kuuntelemaan hänen neuvojaan yo-tutkinnon jälkeen....

Vierailija kirjoitti:

Halusin lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon, mutta opo vain varotteli, että hakemani ala on sellainen, jota on miltei mahdotonta päästä opiskelemaan. Syitä tälle oli kuulema pieni aloituspaikkamäärä sekä hakijoiden oma harrastuneisuus alalle. Hain sitten tämän seurauksena eri opintoihin yliopistoon ja pääsin opiskelemaan. Kuitenkin myöhemmin hain ja vaihdoin pääaineeni tuolle alalle, johon hakemista opo oli toppuutellut lukiossa. Olisi jäänyt tuo ylimääräinen mutka opinnoissa tekemättä, jos en olisi kuunnellut lukion opon ohjausta aikoinaan.

Aika moni ihminen vaihtaa alaa elämänsä aikana. Ei sinun 'ylimääräinen mutkasi' tee sinusta uhria. 

Mitenkähän paljon opojen ohjaukseen liittyi aluepoliittiset intressit? Eli lähilukio/ -amis pitää täyttää ja pikkupaikkakunnalle pitää saada etenkin duunareita että kylä pysyy vireänä (korkeakoulutetuille kun ei löydy paikallisia töitä).

Painostettiinkohan opoja jostain suuntaa?

Vierailija kirjoitti:

Mun lukion opo vuonna 1999 sanoi, että on tulossa niin karjuva työvoimapula, että meidät revitään töihin kesken jatko-opintojen.

Revittiinkö? Mitä opiskelit?

Vierailija kirjoitti:

Sivusta olen seurannut, miten lukion opot järjestävät vaikka mitä esittelyä, virailua, vierailijoita. Hyvin suurella osalla opiskelijoista on asenne "Onko sinne pakko mennä" ja monessako pitää käydä. Parin vuoden päästä valittavat kun mitään ei järjestetty.

Juuri noin! Kun yhteishaku alkaa, niin abit vinkuvat:kukaan ei ole kertonut minulle.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kyllä opo. Oppilaanohjauksen lisäksi opetti samalla yläasteen "lakitietous ja yhteiskuntaoppien" kursseja.

Hyvin ylimielinen kuva jäi hänestä. Ysiluokan lopulla oppilaanohjaus oli sitä, että hän kysyi mitä on ajatuksia jatko-opintoihin. Ideani kerrottuani hän tokaisi, että "turhaan sinne edes yrität, ei sinusta ole siihen. Parempi kun et mieti edes jatko-opintojakaan.."

Vaikka tiesin meidän ylä-asteemme opettajat ja muun henkilökunnan olevan aivan väärissä ammateissa, kaikki se vahvistui tuossakin keskustelussa. Ei minkäänlaista oppilaiden kannustamista.

(Koulumme opettajiin kuului mm. englannin kielen opettaja, joka oppitunneilla pelasi vain pasianssia. Historianopettaja, joka tunneilla kertoi omia perverssejä päiväuniaan. Matikanopettaja, joka simputti oppilaitaan.. jne.)

"Vaikka tiesin meidän ylä-asteemme opettajat ja muun henkilökunnan olevan aivan väärissä ammateissa, kaikki se vahvistui tuossakin keskustelussa." Sinä annat ylimielisen kuvan itsestäsi tuon kaikki-sanasi kanssa.

Kannustaminen yhtään mihinkään kuulu suomalaiseen "kulttuuriin". Opo ollut mikään poikkeus.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun yläasteella tehtiin varmaan puolen tunnin ajan sellasta testiä, että mikä ammatti sopii sinulle. Lopputulos olimuistaakseni musiikkiterapeutti ja arkkitehti.

 

Mekin tehtiin joku tällainen testi (tästä lähes 20 vuotta aikaa). En muista mitä itse sain, mutta sen muistan, että eräälle kaverilleni tuli ykkösvaihtoehtona hovimestari. Saatiin siitä hyvät naurut :D Sitä hänestä ei kuitenkaan tullut, vaan lähihoitaja.

Kyllä kannustettiin, mutta näin jälkeenpäin katsottuna se oli vain unelmointia hötöstä.

Minulla oli 70-luvun lopussa varmaan joku opo-pilotointi. Koska semmoiselle pääsin, vaikkei se mitään yleistä siihen aikaan todellakaan  ollut. Minulla oli aina ollut yli 9 keskiarvo ja kirjoitinkin sitten laudaturin paperit.

Kuitenkin hiukan nuorena epävarmana mietin suuntautumisvaihtoehtojani ja  halusin vähän vahvistusta pyrkimykselleni. Ja lopulta  pääsinkin  haluamalleni korkeakoulutuksen vaativalle alalle, josta olen nyt jo eläköitynyt ja tein koko urani  tyytyväisenä omaan ammatinvalintaani. Tämä ko. opo oli jollain lailla ylimielinen, ja kommentti oli lähinnä sitä että miksi tänne tulit, kun voit noilla arvosanoilla päästä mihin vaan , mutta tuskin kuitenkaan sinne minne haluat..En tiedä mikä heidän koulutuksensa silloin oli , tai on nykyään, mutta jonkinlainen kateellisuus paistoi läpi. Olivatko kuitenkin oman elämänsä epäonnistujia ja jotain suojatyöpaikkoja kuitenkin, olen useasti miettinyt. Mutta minulle kävi hyvin , oposta huolimatta.

Lukiossa (90-luvun alussa) opona oli poikien liikunnanopettaja, jolle opon homma oli annettu varmaan siksi ettei se vaadi mitään erityisosaamista. Opoa kiinnosti siis lähinnä poikien peluuttaminen erilaisissa pallopeleissä ja lätkässä. Mun koko lukion oppilaanohjaus oli se, että opo lätkäisi lukion viimeisellä luokalla eräänä perjantaina korkeakoulujen yhteisvalintaoppaan käteen. Se oli ikimuistoinen hetki.

Tehtävänanto oli selkeä: Katso tosta viikonlopun aikana seuraava jatko-opintopaikka ja palauta opas maanantaina takaisin. 

Yhden viikonlopun sitten pläräsin sitä opasta. Muistan, että kansi oli haalea mintunvihreä. Maanantaihin mennessä tiesin, mitä en ainakaan halua opiskella. Sitten niiden jäljelle jäävien paikkojen perusteella päätin hakeutua suomalaiseen yliopistoon, jossa oli laajasti kaikennäköisiä oppiaineita. Pääsin abivuonna yliopistoon, mutta pyrin myöhemmin toiseen opinto-ohjelmaan pääsykokeiden kautta ja sain toisen opintopaikan samasta yliopistosta. Pakersin lopulta molemmat maisteriopinnot valmiiksi.Työskentelen sillä alalla, johon myöhemmin yliopistossa ollessa kiinnostuin hakemaan. Eka tutkinto on jäänyt lähinnä kuriositeetiksi. 

Ei todellakaan kannustettu.

Pienessä kylässä kaikkia köyhiksi miellettyä neuvottiin valitsemaan joko isänsä tai äitinsä ammatti - sukupuolesta riippuen.

Vanhempien asema ja varallisuus oli tässäkin avainasemassa. 

Minulle sanottiin etten pärjäisi lukiossa, vaikka keskiarvoni oli kahdeksan. Ammattikoulua tai kymppiluokkaa ehdotettiin niiden tilalle. 

Menin kuitenkin lukioon - enkä jäänyt luokalle / joutunut uusimaan yhtään kertaa. Sen sijaan moni minua peruskoulussa paremmin pärjännyt oppilas jäi luokalle. 

Eräässä ker..... den perheessä kotikylälläni oli jo päätetty, etten ikinä läpäisisi ylioppilastutkintoa, ja sitä vielä "mainostettiin" kaikille. 

Eipä sekään oletus toteutunut: menin kirkkaasti läpi! Kerralla. 

Aikoinaan muutin pois syntymäpaikkakunnastani, perustin perheen, ja suoritin taloushallinnan ammattitutkinnon hyvillä ja kiitettävillä arvosanoilla. 

Edelleenkin yllättävän moni entisen kotipaikkakuntani asukkaista on sitä mieltä että olen tyhmä, enkä tiedä paikkaani. 

Tämä tuntuu olevan iso ongelma etenkin joillekin opettajille. Ehkäpä olen astunut kuvaannollisesti liikaa heidän herkille varpailleen - perhettäni puolustaessanikin. 

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan. Opo ei ollut kiinnostunut minun unelmistani, mutta hänen haaveensa oli että minusta tulisi näyttelijä

Musiikinopettajani haave oli että menisin musiikkilukion ja sieltä sibeliusakatemiaan opiskelemaan oopperalaulajaksi. Hän painosti minut esiintymään peruskoulun joulu- ja kevätjuhlissa uhaten muussa tapauksessa laskevansa musiikin numeroni kympistä kuutoseen.

Inhosin introverttiluonteena esiintymistä, enkä tuntenut pienintäkään kutsumusta oopperaan jota inhosin jo silloin. 

Lukion (tavallinen, ei musiikkilukio) musiikinopettajani sanoi minulle ettei ketään saa pakottaa esiintymään, eikä sen vuoksi pudoteta kenenkään numeroita - eihän kyse ole mistään ilmaisutaidon opetuksesta! 

Annoin hänelle luvan soittaa asiasta peruskoulun musiikinopettajalleni, ja rehtorille. Kummallisen pian hän jätti opettajanvirkansa, ja muutti pois.