Lue keskustelun säännöt.
Mikä sinulle on yksinäisyydessä kaikkein raskainta?
26.04.2024 |
Eikä nyt aleta keskustella siitä kuka on eniten ja oikealla tavalla yksinäisin. Kyse yksinäisyyden kokemuksesta nyt.
Itsellä se kun asuu yksin eikä ole läheisiä ystäviä, niin ei ole ketään kelle jakaa omia ajatuksia ja pohdintoja. Eli yksin hiljaisessa kodissa omien ajatusten kanssa, ei oikein joka juttua viitsisi siskollekaan viestillä laittaa tai soittaa. Toki "isot" jutut kerron ja jaan mutta sellaiset mieleen tulevat pohdinnat ja ajatukset jää vaan omaan päähän, eikä saa kuulla vastapuolen mietteitä ja ajatuksia. Niinä hetkinä tulee yksinäisin olo kun en pääse tekemään ajatustenvaihtoa.
Kaikki ravintolat, kahvilat, shoppailut, leffat, liikunnan kyllä hoidan itsekseni ja ihan hyvällä fiilikselläkin monesti eli niihin en mitenkään suuresti edes kaipaa seuraa. Kai sitä on niin tottunut.
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Muiden asenteet. Elämäni ei ikään kuin kiinnosta ketään, koska olen sinkku. Itse nautin todella paljon elämäni sisällöstä. Liikun paljon, tykkään työstäni, opiskelen, harrastuksia on paljon, esim musiikki, luen, olen aktiivinen järjestöissä jne. Mutta mikään näistä ei kiinnosta muita, vaan ensimmäinen kysymys on aina "no, oletkos tapaillut ketään viime aikoina?". En. Jossain vaiheessa tulevaisuudessa varmaan, mutta juuri nyt ei ehdi tai kiinnosta. Kirjaimellisesti mistä tahansa muusta kuitenkin voidaan puhua.
Meitä kyllä on, jotka nimenomaan priorisoivat sinkkukavereita. Parisuhteet ovat ongelmaisia ja draamaisia, niistä haluaa pysyä mielellään mahdollisimman kaukana. Ja parisuhdenaiset ovat kavereilleen epäluotettavia, mies kiilaa aina väliin
Nimenomaan harrastuskentillä on kaikkea mielenkiintoista - olen itsekin urheillut ja nykyään keskityn paljon taiteeseen, niin höpötettävää ja uteliaisuutta löytyy moneen. Eikä ole draamaa
Mutta nämäkin ovat aina kemiakysymyksiä. Olen huomannut, että minun on vaikea sietää tietynlaista tunteellisuutta. Kiihkeyttä tai kiihtyneisyyttä, innostuksen tai aggression muodossa. Ellei ole kyseessä lapsi, lapsille sallittakoon sekoilu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hyvä olla yksin kun on pettynyt elämään ja ihmisiin.
Tiedostus siitä että ihminen sosiaalisena eläimenä sairastuu ilman yhteisöä, ja yhteiskunta on rakennettu niin että tarvitsee muita jotta voi pärjätä/selvitä. Alkaen ihan siitä turvaverkosta, suhteilla saatuihin töihin asti.
Toisena tiedostus siitä että yksi suurin syy yksinäisyydelleni on se että satuin syntymään autistina, ja se mitä pystyn tekemään asialle on loppujen lopuksi hyvin rajallinen. Kun vamma vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, tavallisimmat neuvot (esim. neurotyypillisten sanojen ja ilmeiden taakse piilotettujen tarkoitusperien tunnistamisen opettelu) ovat yhtä hyödyllisiä kuin käskisi alaraajahalvaantunutta vaan kävelemään, se kun on ihan helppoa!
N31
Se että on yksinäinen mutta ei saa olla yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika moni ketjuun kirjoittanut tuntuu kaipaavan ihmistä, josta olisi hyötyä. Auttaisi kun on sairaana, voisi purkaa omat huolensa ja murheensa, lähtisi seuraksi milloin mihinkin jne. Kukaan ei tunnu kaipaavan ihmistä, jota voisi auttaa, jonka huolia ja murheita voisi kuunnella, jonka seuraksi lähteä jonnekin jne.
Kun kysytään omia toiveita, onko ihme että ihmiset haaveilevat siitä mitä itse kaipaavat? Monilla on luultavasti kokemusta juuri siitä että on ollut aina muita varten, toisen tukena ja terapeuttina, mutta vastavuoroisuus ja siten aito yhteys on puuttunut.
Se, että panostin suhteeseen jopa perheen perustamisen ajatuksella, ja se suhde ei sitten kestänytkään kun näki toisen osapuolen fasaadin läpi. Kyseessä oli hänelle taloudellinen intressi. Samaan aikaan tuli omassa yksityiselämässä torjutuksi moni aidosti kiinnostunut nainen ja tästä olen edelleen pahoillani. Nyt olen vanha mies ja omien valintojeni kautta jopa ansainnut yksinäisyyteni. Niin makaa kuin petaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisten ihmisten iva. Tiedetään että olen yksinäinen ja sitä pidetään naurunaiheena. Oppilaitoksessani esimerkiksi ryhmätöitä tehdessä ihmiset keskustelevat esimerkiksi siitä mitä ovat tehneet edellisenä viikonloppuna tai aikovat tehdä tulevana viikonloppuna. Kun tulee minun vuoroni osallistua keskusteluun niin joku jo kertoo ettet sinä Pekka tehnyt viikonloppuna mitään tai että sinullahan ei mitään suunnitelmia tulevaksi viikonlopuksi ole. Siihen en sitten muuta voi kuin todeta että näin asia tosiaan on ja sitten sille yhdessä naureskellaan että enhän minä ikinä mitään tee (minäkin siis osallistun kun en oikein muutoinkaan osaa tilanteessa toimia).
Ihmiset osaavat olla karmean ilkeitä.
Minulla yksinäisyys näkyy juuri siinä, että keskustelen sitten tosi paljon somessa ja aika avoimestikin omista ajatuksistani ja asioistani. Tietenkin omalla nimellä lähinnä vain omassa profiilissani yksityiskohtia myöten.
Olen huomannut, että se on joillekin parisuhteellisille ihmisille vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä. Yksikin lahjoitti minulle oikein päiväkirjan, että voisin mieluummin siihen kirjoitella asioitani. Toinen taas kehotti menemään täysin normaaleista elämäni ongelmista psykologille. Olin täysin toimintakykyinen ihminen, jolla nyt vain sattui olemaan elämässään ihan konkreettisia harmeja ja huolia, joihin ratkaisu olisi pikemminkin ollut raha. Ei se, että olisin niitä vähiäkin rahojani kantanut jollekin ulkopuoliselle voidakseni märehtiä vielä lisää sitä, kun ei ole rahaa jonkin tietyn ongelman ratkaisemiseksi.
Ihminen, jolla on vieressä työpäivien ulkopuolella aina joku, jolle jakaa omia ajatuksiaan, ei kykene ymmärtämään, että on sillä yksin asuvallakin ja jotain kavereita ehkä muutaman kerran vuodessa näkevällä kuitenkin vähintäänkin viikoittainen tarve kertoa omistakin ajatuksistaan ja kokemuksistaan niin, että joku toinen, ihan tavallinen ihminen, vastaisi jotain. Se ei ole epänormaalia eikä sen pitäisi olla ei-toivottavaa. Väkisin en elämääni kenellekään jaa, vaan jokaisella on täysin mahdollisuus olla lukematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turvattomuuden tunne. Kaipaan ihan suoraan sanottuna sellaisen ison, karvaisen nallekarhun lämpimään syliin, turvallista tunnetta.
Olen tosi laiha niin mulla on öisin kylmä vaikka on 3 peittoa. Haluaisin että joku lämmittää, olisi hyvä, turvallinen ja lämmin olo.
Saisin paremmin syötyä jos joku söisi mun kanssa. En muista koska viimeksi harrastin seksiä enkä varmaan oikeasti enää koskaan harrastakaan.
Mutta pahinta on se kun sairastaa! Mulla on sairaus joka vaikuttaa immuunipuolustukseeni. Olen varmaan kerran kuussa todella kipeä ja hyvin usein puolikipeä. Huono syöminen pahentaa tilannetta.
On kamalaa maata sohvalla palellen kuumeessa, oksennellen. Minulla on koira, jonka otin seuraksi ja lenkkikaveriksi. Masentaa kun en pysty käyttämään sitä. Mulla on oma piha joten avaan sille vain oven mutta heitteillähän se on ja se tuntuu tosi pahalle!
Plus tietysti kaikki mitä ketjussa on lueteltu. Surullista kun en voi kertoa kellekkään mitään. Minulla on loistava huumori ja se menee yksin hukkaan.
N39
Vierailija kirjoitti:
Turvattomuuden tunne. Kaipaan ihan suoraan sanottuna sellaisen ison, karvaisen nallekarhun lämpimään syliin, turvallista tunnetta.
Olen tosi laiha niin mulla on öisin kylmä vaikka on 3 peittoa. Haluaisin että joku lämmittää, olisi hyvä, turvallinen ja lämmin olo.
Saisin paremmin syötyä jos joku söisi mun kanssa. En muista koska viimeksi harrastin seksiä enkä varmaan oikeasti enää koskaan harrastakaan.
Mutta pahinta on se kun sairastaa! Mulla on sairaus joka vaikuttaa immuunipuolustukseeni. Olen varmaan kerran kuussa todella kipeä ja hyvin usein puolikipeä. Huono syöminen pahentaa tilannetta.
On kamalaa maata sohvalla palellen kuumeessa, oksennellen. Minulla on koira, jonka otin seuraksi ja lenkkikaveriksi. Masentaa kun en pysty käyttämään sitä. Mulla on oma piha joten avaan sille vain oven mutta heitteillähän se on ja se tuntuu tosi pahalle!
Plus tietysti kaikki mitä ketjussa on lueteltu. Surullista kun e
Äh - tulipa paha mieli viestistäsi. Minäkin sairastan ja olen yksinäinen, mutta tilanteesti on kyllä todella haastavaa. Parisuhdetta tai syliä ei ole tarjota, mutta kovasti voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turvattomuuden tunne. Kaipaan ihan suoraan sanottuna sellaisen ison, karvaisen nallekarhun lämpimään syliin, turvallista tunnetta.
Olen tosi laiha niin mulla on öisin kylmä vaikka on 3 peittoa. Haluaisin että joku lämmittää, olisi hyvä, turvallinen ja lämmin olo.
Saisin paremmin syötyä jos joku söisi mun kanssa. En muista koska viimeksi harrastin seksiä enkä varmaan oikeasti enää koskaan harrastakaan.
Mutta pahinta on se kun sairastaa! Mulla on sairaus joka vaikuttaa immuunipuolustukseeni. Olen varmaan kerran kuussa todella kipeä ja hyvin usein puolikipeä. Huono syöminen pahentaa tilannetta.
On kamalaa maata sohvalla palellen kuumeessa, oksennellen. Minulla on koira, jonka otin seuraksi ja lenkkikaveriksi. Masentaa kun en pysty käyttämään sitä. Mulla on oma piha joten avaan sille vain oven mutta heitteillähän se on ja se tuntuu tosi pahalle!
Plus tietysti kaikki mitä ketjussa on lueteltu. Surullista kun e
Ihan hirveää luettavaa, kun kirjoitat sen noin suoraan. Eri sairaus, mutta tuollaista minullakin on - etenevänä. Sen lisäksi on vaikeaa hermokipua, ja huonompina päivinä asennon vaihto sängyssä voi viedä 10 minuuttia. Sen jälkeen olen kivusta kylmän hien peitossa, ajoittain lähes tajuton, ja saatan oksentaa. Joo. Yksinäisyys on kalvavaa, mutta vielä enemmän minua on satutettu ymmärtämättömyydellä ja suoranaisella pilkalla ja julmuudella. Sitä riskiä en enää voi ottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On monta raskasta asiaa. Talous omassa varassa, eläminen kallista, ei seuraa tekemiseen. Minua yksinäisyys on näivettänyt, koska moni asia, jonka olisin halunnut tehdä, on kuivunut siihen, että mukaan olisi ollut kiva saada kaveri. Kasvoin aika isossa perheessä. Tykkäsin hälinästä ympärilläni ja yhdessä tekemisestä. Sitten putosin aikuisena yksinäisyyteen.
Se millaisen ongelman muut tekevät siitä.
Töissä tulee ihmiskontaktia, enkä vapaallakaan vain nökötä kotona vaan puuhaan kaikenlaista kodin ulkopuolella, mutta varsinkin perheeni mielestä olen liian yksinäinen.
Eilen kävin näyttelyssä töiden jälkeen, ja olin aivan tyytyväinen kiertäessäni näyttelyä itsekseni.
Oikeastaan ainut milloin toivoisin välillä seuraa on kokatessa. Pakastaminen, seuraavina päivinä syöminen tai yhden ihmisen annoksen tekeminen kun ei ole kaikkien ruokien kohdalla oikein mielekästä.
Miksi noita pohdintoja pitäisi jakaa jollekin? Minun kirjoissani ne ovat dialogia jumalan kanssa. Sen pohdinnan voi päättää kiittämällä jumalaa hyvästä keskustelusta ja vaikka antamalla itselleen halin, siitä tulee hyvä olo
Vähän vaikea myös kuvitella, että toista ihmistä, jolla on omat pohdinnat, kiinnostaisi minun pohdintani. Blogia voi vaikka kirjoittaa, jos haluaa antaa jollekin siihen mahdollisuuden. Toisten yleisöksi pakottaminen taas on vähän niin ja näin. Heillä on kuitenkin oma todellisuutensa, joka on heille sopivampi kuin minun