Lue keskustelun säännöt.
Mikä sinulle on yksinäisyydessä kaikkein raskainta?
26.04.2024 |
Eikä nyt aleta keskustella siitä kuka on eniten ja oikealla tavalla yksinäisin. Kyse yksinäisyyden kokemuksesta nyt.
Itsellä se kun asuu yksin eikä ole läheisiä ystäviä, niin ei ole ketään kelle jakaa omia ajatuksia ja pohdintoja. Eli yksin hiljaisessa kodissa omien ajatusten kanssa, ei oikein joka juttua viitsisi siskollekaan viestillä laittaa tai soittaa. Toki "isot" jutut kerron ja jaan mutta sellaiset mieleen tulevat pohdinnat ja ajatukset jää vaan omaan päähän, eikä saa kuulla vastapuolen mietteitä ja ajatuksia. Niinä hetkinä tulee yksinäisin olo kun en pääse tekemään ajatustenvaihtoa.
Kaikki ravintolat, kahvilat, shoppailut, leffat, liikunnan kyllä hoidan itsekseni ja ihan hyvällä fiilikselläkin monesti eli niihin en mitenkään suuresti edes kaipaa seuraa. Kai sitä on niin tottunut.
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Pahinta oli kun kuume nousi ja paleli eikä kukaan ollut antamassa lisäpeittoa eikä itse tarjennut hakea kun paleli niin.
KAU-HEE-TA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyydessä raskainta itselleni on ollut mieleni pitäminen tasapainossa. Jatkuva tsemppaaminen 24/7 on raskasta. Kierteestä on vaikeaa päästä pois, sillä en osaa ottaa apua vastaan enkä sitä enää haluakaan. Sitä vaan jossittelee mielessään menneitä.
Vierailija kirjoitti:
Osaatteko te yksinäiset kertoa miten siihen yksinäisyyteenne olette päätyneet? Onko teillä vaikka lapsina ollut kavereita? Muutitteko nuorina tai aikuisina uudelle paikkakunnalle ja sitten, ette saaneet uutta kaveripiiriä?
Olen pohjimmiltaan aika seurallinen luonne, sinänsä saan pintapuolisesti kontaktia ihmisiin, mutta kunnollisia kaverisuhteita ei oikein synny. Olin lapsena ja varsinkin nuorena tosi kiusattu, ja opiskeluaikana tosi masentunut. Ehkä tässä ne tärkeimmät syyt omaan yksinäisyyteeni. Ja jos joskus saankin kavereita niin ovat yleensä ihmeellisiä tyyppejä, jotka katoavat yhtä nopeasti kuin tulivatkin.
Ehkäpä olen luotu olemaan yksin, en tiedä.
Raskasta on olla yksin vastuussa, päättää kaikista asioista yksin. Naisena hoitaa yksin ulkotyöt, auton huoltoon liittyvät asiat jne. Jos sairastut, pitää silti jotenkin saada hankittua ruokaa esim. verkkokaupasta. Kun sairastuin koronaan, olin todella kipeä ja makasin sohvalla kaksi päivää. Kesti esim. monta tuntia,että jaksoin hakea lasillisen vettä. Henkinen yksinäisyys, ei ole toista, jonka kanssa jakaa surut ja ilot. Ei ole myöskään fyysistä läheisyyttä. Taloudellinen vastuu, yksin eläminen on kalliimpaa kuin kaksi jakamassa kulut.
Vierailija kirjoitti:
Osaatteko te yksinäiset kertoa miten siihen yksinäisyyteenne olette päätyneet? Onko teillä vaikka lapsina ollut kavereita? Muutitteko nuorina tai aikuisina uudelle paikkakunnalle ja sitten, ette saaneet uutta kaveripiiriä?
Minulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita, ainakaan läheisiä sellaisia edes lapsena, läpi kouluajan. Yläasteella sitten syrjittiin kun olin "outo" enkä käy missään eli kierre oli valmis. Olen myös aina ollut ujo ja jokseenkin viihtynyt myös yksin. Lapsena mm. halusin mielummin lähteä vanhempien kanssa ruokakauppaan kuin jäädä pihalle leikkimään kaverin kanssa. Tai jos äiti ehdotti että voisit kutsua kaverin kylään, niin en oikeasti halunnut mutta kutsuin koska "käskettiin". Ihan mukavaa minulla kyllä aina oli sitten kun minut oli "pakotettu" olemaan muiden kanssa.
Tästä introvertista luonteesta johtuen olen myös ollut surkea ylläpitämään mitään orastavia ystävyyssuhteita. Nykyään aikuisena(31v) sitten enemmän sitä etten kehtaa häiritä muita ja että ei ne varmaan minua kaipaa kun on niillä muitakin kavereita ja ihmissuhteita, eli huonon itsetunto tähän päälle. Ei minusta uskoisi päällepäin miten yksinäinen olen. Kerran työporukalla baarissa miespuolinen työkaveri harmitteli sitä miten ei osannut pitää kaverisuhteista kiinni aikoinaan perhe-elämän vietyä ja että miten minä varmaan olen aktiivinen kavereiden kanssa. Sanoin että itseasiassa olen suurimman osan ajasta itsekseni, kavereita on tasan 1, joka asuu eri paikkakunnalla emmekä ole tiiviisti yhteydessä. Eli kait minusta oli sitten saanut "normaalin" kuvan, hah. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se ajatus, että mikä minussa on vikana. Miksi minä en kelpaa?
Aloitin viime vuonna AMK-opinnot, ja jälleen kerran jäin vaille ystäviä ja ulkopuoliseksi. Kaikki kouluvuodet olen ollut ulkopuolinen. Olen kyllä yrittänyt kovasti tutustua ihmisiin, mutta selvästi joko minussa on jotain vikaa tai teen jotain väärin.
Onneksi olen perheeni kanssa läheinen, mutta kaipaisin silti jonkinlaista omanikäistä "peilikuvaa" itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osaatteko te yksinäiset kertoa miten siihen yksinäisyyteenne olette päätyneet? Onko teillä vaikka lapsina ollut kavereita? Muutitteko nuorina tai aikuisina uudelle paikkakunnalle ja sitten, ette saaneet uutta kaveripiiriä?
EI siihen päädytä vaan joudutaan. Huonot sosiaaliset taidot, ujous.
Sitä minä vain ajattelin, että kun itsekin olen introvertti, ujo ja sosiaalisten tilanteiden fobialla varustettu... niin olisin aika hyvä kandidaatti yksinäiseksi päätymään.
Minä olen kuitenkin elänyt koko elämäni muutaman hassun kymmenen kilometrin säteellä synnyinkodistani. Suurin osa elämäni ihmisistä on tuttuja jo kouluajoilta. Jossain vaiheessa vähintään puolitietoisesti tein sen ratkaisun, että en minä mihinkään kauemmaksi muuta töiden perässä tai muustakaan syystä. Vahvasti epäilen, että näinköhän olisin mitään uutta ystäväpiiriä saanut aikaiseksi, jos olisin pakosta tai omasta halustani johonkin etemmäs muuttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa mikä on raskainta.
Ei ole ketään kenen kanssa tehdä mukavia suunnitelmia, toteuttaa niitä ja muistella jälkikäteen.
Ei ole ketään kenen kanssa suunnitella ja elää elämää pitkällä tähtäimella.
Ei ole ketään kenen kanssa jutella mukavia.
Ei ole ketään kenelle kertoa hauska juttu tai lähettää kuva.
Eikä ketään jolle voisi purkaa sydäntä kun on huolia.
Kukaan ei auta jos sairastuu tai tarvitsee muuten apua.
Kaikessa joutuu luottamaan ja tukeutumaan vain itseensä. Vaikka sanotaan että kaikkea voi tehdä yksinkin, se ei ole totta. Monikaan asia ei ole yhtään sama yksin, järkevää tehdä tai edes mahdollista. Yksin ei myöskään saa uusia näkökulmia eikä "toista mielipidettä". Elämä olisi paljon rikkaampaa jos siihen kuuluisi muita ihmisiä, joiden elämässä saisi olla osallisena ja olisi erilaisia rooleja eikä vain tämä yksin olijan rooli oman itsen kanssa. Niin paljon jää nyt ikuisesti puuttumaan.
Ehkä kaiken voi tiivistää, että pahinta on se ettei ole kenellekään tärkeä. On vaan näkymätön.
Tuntuu, että isä oli ainut tällä planeetalla jonka kanssa olin samalla aaltopituudella. Vanhan kansan ihminen. 2 vuotta nyt yksin maailmassa. Perinteiset arvot kotipaikan tärkeys, luonnon säilyttäminen, itsensä kanssa kilpailu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeä. Kun ei kelpaa kenellekkään. Ikää 35 enkä ole esim ikinä mihinkään juhliin tuonut avecia vaan aina olen yksin. Matkustan yksin. Oikeastaan teen kaiken yksin. Olisi kiva tuoda äidille näytille mies mutta en usko että tulee ikinä tapahtuman. Tiedän että äitini haluaisi että mulla olisi mies ja hänkin varmaan häpeää mua kun en ole koskaan miestä saanut. Aina vaan vuodesta toiseen olen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Se ettei kukaan auta minua arjessa (olen sairas)
🧡Tämä. 😥
Nykyään yhteiskunnaltakaan ei heru apua, joten yksinäisen sairaan tilanne on lohduton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti se nuoruudessa kun olisi ollut hinkua tehdä vaikka mitä ja tätä (on kyllä vieläkin) ja ei voinut/halunnut/uskaltanut kun ei ollut seuraa. Ilmankos oon sinkku, kun kun ei silloin tullut rellestettyä menemään joka vkloppu. Nyt 30+ ikäisenä on kyllä onneksi itsevarmuutta tehdä asioita yksinkin.
Kun koko ajan on tunne, että elämästä puuttuu jotain olennaista, ollakseen ns. täyttä, oikeaa elämää. Koko elämäni odotan jotain, mitä ei koskaan tule. Oma elämä on kuin sivullisen elämää: katson vierestä, miten toiset ovat kiinni ELÄMÄSSÄ. Minä kuljen varjoissa kuin haamu, etsien, löytämättä.
En ole oppinut tyytymään ja hyväksymään sitä, että näin on käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Häpeä. Kun ei kelpaa kenellekkään. Ikää 35 enkä ole esim ikinä mihinkään juhliin tuonut avecia vaan aina olen yksin. Matkustan yksin. Oikeastaan teen kaiken yksin. Olisi kiva tuoda äidille näytille mies mutta en usko että tulee ikinä tapahtuman. Tiedän että äitini haluaisi että mulla olisi mies ja hänkin varmaan häpeää mua kun en ole koskaan miestä saanut. Aina vaan vuodesta toiseen olen yksin.
Tästä tunnistan itseni ennen, mutta nyt pari juttua ihan eri tavalla. Ensimmäinen että en kelvannut itselleni ja toinen että äitikin nyt toivoo hyvän puolison löytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Häpeä. Kun ei kelpaa kenellekkään. Ikää 35 enkä ole esim ikinä mihinkään juhliin tuonut avecia vaan aina olen yksin. Matkustan yksin. Oikeastaan teen kaiken yksin. Olisi kiva tuoda äidille näytille mies mutta en usko että tulee ikinä tapahtuman. Tiedän että äitini haluaisi että mulla olisi mies ja hänkin varmaan häpeää mua kun en ole koskaan miestä saanut. Aina vaan vuodesta toiseen olen yksin.
Tuttu tunne, mut oon päässyt tosta jo eroon koska se mies ei välttämättä todellakaan tuo sitä onnea. Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa näyttämisen halusta.
Minulla on nykyisin todella sosiaalinen työ, joten viihdyn vapaa-ajalla yksin ja olen tavannut ystävää viimeksi viime syksynä. Olen kuitenkin ollut aiemmassa elämässäni pitkiä aikoja myös raastavan yksinäinen.
Ne ovat olleet aikoja, kun yksin oleminen ei ollut oma valintani, vaan minulla ei todella ollut ketään johon ottaa yhteyttä, ketään jota olisin voinut tavata. Kaipa siinä tulee vain kokonaisvaltainen tunne, että ei merkitse kenellekään mitään. Ketään ei kiinnosta miten voin. Kukaan ei halua puhua kanssani, kuulla minusta, viettää kanssani aikaa.
Kaikkein hirveintä on kesä, kun hyvällä ilmalla kaikkialla on nauravia ihmisiä yhdessä ystäviensä kanssa. Siellä sitten yksin koetat heidän välissään kulkea näyttämättä siltä että romahdat. Kaikkein satuttavinta yksinäisyys tosiaan on muiden keskellä. Kun ympärillä on ihmisiä, mutta itse on kaikesta aivan irrallinen. Hylkiö.
Se, että ei ole ketään auttamassa kun sairastuu. Tai jos on pitänyt ostaa lääkkeitä tai maksaa joku isompi lasku eikä ole rahaa ruokaan. Ei voi jakaa murheitaan kenenkään kanssa ja kaikki puhuminen tapahtuu ainoastaan virastokäynneillä. Oma ääni jotenkin muuttaa muotoaan. Jos kerran kuukaudessa käyttää omaa ääntään niin se tuntuu vieraalta, ihan kuin joku toinen ihminen puhuisi.
Tuon muuten ns yksinäisenä huomannut, että ne jotka nuorena rellesti ja silloin kännissä puolisot valitsi ovat joko onnettomassa liitossa tai siirtyneet aina lennossa seuraavaan tahi opettelevat nyt elämään yksin.
Vaikutatte kaikki ketjuun kirjoittaneet mukavilta ihmisiltä ja olisitte varmasti hyvää seuraa kenelle tahansa! 😌 Löytyisiköhän keinoa, jolla voisi perustaa vaikkapa jonkinlaisen nettiryhmän, josta saisi halutessaan juttukavereita?
Läheisyyden ja kosketuksen kaipuu niin henkisesti kuin fyysisesti. - Olen noin 40 vuotias mies, nekä ole eläessäni harrastanut seksiä kumppanin kanssa. En osaa ajatella vaihtoehtona sitä, mitä minulle on joskus täällä ehdotettu. että pyrkisin ostamaan seksiä "alan ammattilaiselta" mutta en myöskään koe tai tunne, että ns. yhden yön jutut olisi ratkaisu ongelmaan.
- En vaikka silloin harvoin kun käyn baareissa tai yökerhoissa, niin olen toki saattanut saada niissä rupattelu seuraa mutta se, että pyrkisin illan päätteeksi jokun pöksyihin ei ole, eikä ole koskaan ollut mun juttu.
Henkien kaipasus on enempi sitten sitä, että voisi jakaa asioita toisen kanssa paitsi rupattelemalla ja puhumalla enemmän ja vähemmän vakavista asioita. Välillä vakavasti välillä leikkiä laskien, Mutta myös ihan vain sitä, että voi tuntea tosien läsnäolon vierellä ja saada koskettaa toista tai joka haluaisi koskettaa ja tuntea minut vierellään.
En kuitenkaan kaipaa suhdetta jossa joka hetki ja sekuntti pitäsi olla kylkikyljessä tai vähintään tietää, mitä toinen on ao. hetkellä tekemässä. Tarvitsen myös -kuten varmasti jokainen vuorollaan- myös "omaa tilaa."