Mikä sinulle on yksinäisyydessä kaikkein raskainta?

Joku jo sanoikin: se, ettei ole kenellekään tärkeä. Ketään ei kiinnosta mitä minulle kuuluu, ketään ei kiinnosta viettää aikaa kanssani, olen muille ilmaa, yhdentekevä.

Oikeastaan ihmettelen, miten tällaista voi edes jaksaa? Elät ihmisten keskellä, mutta olet kuin näkymätön.

Juhannus on joskus nuorena yksinäisenä ollut kaikkein ikävin. Ajella yksin autolla usvan noustessa peltoaukelta yöttömässä yössä harmaiden heinälatojen lomasta.

Vierailija kirjoitti:

Juhannus on joskus nuorena yksinäisenä ollut kaikkein ikävin. Ajella yksin autolla usvan noustessa peltoaukelta yöttömässä yössä harmaiden heinälatojen lomasta.

Jos olet työelämässä ja on mahdollista niin hakeudu vuorotöihin. Saa usein olla juhlapyhiä töissä ja ne menettää merkityksen, sillein hyvällä tavalla.. ettei tule tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta kun ei ole mitään menoja silloin.  Itse päädyin vuorotöihin enkä enää kovin helpolla haluaisi pois vaihtaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juhannus on joskus nuorena yksinäisenä ollut kaikkein ikävin. Ajella yksin autolla usvan noustessa peltoaukelta yöttömässä yössä harmaiden heinälatojen lomasta.

Jos olet työelämässä ja on mahdollista niin hakeudu vuorotöihin. Saa usein olla juhlapyhiä töissä ja ne menettää merkityksen, sillein hyvällä tavalla.. ettei tule tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta kun ei ole mitään menoja silloin.  Itse päädyin vuorotöihin enkä enää kovin helpolla haluaisi pois vaihtaa. Ap

Saman taktiikan olen itse ottanut ja suosittelen! 

Eikös se jonkinlainen rangaistus ollut yksin seisoa nurkassa luokassa. Ei siihenkään ollut aina mitään järjellistä "syytä"

Siellä nurkassa voi olla juurikin se voimakastahtoisin ja ujo voi ollakin se vahvin ei tarvetta peittää pälpättämällä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Häpeä. Kun ei kelpaa kenellekkään. Ikää 35 enkä ole esim ikinä mihinkään juhliin tuonut avecia vaan aina olen yksin. Matkustan yksin. Oikeastaan teen kaiken yksin. Olisi kiva tuoda äidille näytille mies mutta en usko että tulee ikinä tapahtuman. Tiedän että äitini haluaisi että mulla olisi mies ja hänkin varmaan häpeää mua kun en ole koskaan miestä saanut. Aina vaan vuodesta toiseen olen yksin.

Jotenkin tuttua. Tosiaalta olen mies, joten jos tai kun siis olemme heteroita niin voimme ainakin lohduttauta sillä. että jossaim omn se minun toienn puolsikoni, joka kokee ja tuntee ehkä juuri nyt samoin kuin minä itse. - Itse tosin olen jo ennättänyt noin 40 vuotiaaksi, enkä odota tai kuvittele, että jos joskus. kuten toivoisin ja haluaisin löytäisin sen oman rakkaani ja erityiseni, että hän olisi yhtä "kokematon" kuin minä, joka en ole ollut eläessäni parisuhteessa tai harrastanut sekiä kumppanin kanssa,

Vielä joitain vuosia sitten kriiseilin aika pahastikin sen kanssa, että rinnallani ei ollut kumppania tai että en ollut saanut mahdiollsiuutta harrastaa seksiä kumppanin kanssa. 

Kunnes sitten jotenkin oivalsin, että parisuhde on minulle(kin) enempi mahdollisuus kuin velvollsiuus. Ja että minun on viisainta yrittää tulla toimeen itseni kanssa ja omien ajatusteni ja tekojeni kanssa, koska ne ovat lähinnä asioita, joille voin ja pystyn itse jotain. Sen sijaan minun ei kannata pyrkiä ja väksin yrittää päästä parisuhteeseen (saati yrittää harrastaa seksiä kenenkään kanssa väkisin; tai edes yrittää ostaa sitä "alan ammattilaiselta".

- Koska tällä tavoin saattaisin rikkoa itseni ja pahimmassa tapauksessa myös toisen.

Seksin ostaminen taas ammattialsielta tuntuu, jotenkin minulle vieraalta; mitä se muka muuttaisi asiaa. Tai sekään olisi muuttanut, että olisin seksiä harrastanut vaikka noin 30 vuotiaana eli jo iuseampi vuosi sitten  (Viime lauantaina syömäni thaicurry kastike maistui suusani vielä etäiesti seuravankin aamuna, vaikka olin pessyt hampaani useampaankin kertaan sen jälkeen mutta enää nyt viikkoa myöhemmin se ei enää maistu lainkaan).

Jos lähtisin vertailemaan niin varmasti löytäsin heitä ihan lähipiiristänikin, joilla on mennyt, ainakin ulkoisesti paremmin kuin minulla mutta jos nyt vähänkään laajennan katsettani ja otantaani omaa kuplaani laajemmalle, niin voin havaita,että on myös asioita, joista voin saada iloa ja nautintoa. - Ja näen ja hahmotan heitä, joilla varmasti menee heikommin kuin miniulla

Tietysti olsi mukavaa, jos voisi jakaa ja kokea minulle merkisteviä enemmän ja vähemmän arkisia tai juhlavia  asioita ilmiöita tapahtumia sen yhden ja erityisen kanssam.  Sekä saada kokea ja jakaa niitä minulle mahd.  vielä vieraita kumppaninkin mukanaan tuomia asioita ja ilmiöitä jne, Hänen kanssaan

Haluaisinkin löytää ja kohdata vielä hänet, jonka kanssa saattaisin iloni ja onnen hetekni monin kertaistaa sekä vastaavasti yhdessä särkeä tai haloittaa ja murtaa ne ei niin mukavat ja uorastaan ietämättömän ikävät tai vain hyvin tylsät asiat ja tapahtumat, joita nyt väkisin meistä itse kukin joutuu omassa elämässään aina jossain vaiheeessa tai toisessa kohdassa kohtaamaan ja tekemään sen sitten mitä pystyy ja voi(nee) niille tehdä tai olla pystymättä ja voimatta. 

Toisten ihmisten iva. Tiedetään että olen yksinäinen ja sitä pidetään naurunaiheena. Oppilaitoksessani esimerkiksi ryhmätöitä tehdessä ihmiset keskustelevat esimerkiksi siitä mitä ovat tehneet edellisenä viikonloppuna tai aikovat tehdä tulevana viikonloppuna. Kun tulee minun vuoroni osallistua keskusteluun niin joku jo kertoo ettet sinä Pekka tehnyt viikonloppuna mitään tai että sinullahan ei mitään suunnitelmia tulevaksi viikonlopuksi ole. Siihen en sitten muuta voi kuin todeta että näin asia tosiaan on ja sitten sille yhdessä naureskellaan että enhän minä ikinä mitään tee (minäkin siis osallistun kun en oikein muutoinkaan osaa tilanteessa toimia). 

Vierailija kirjoitti:

Vaikutatte kaikki ketjuun kirjoittaneet mukavilta ihmisiltä ja olisitte varmasti hyvää seuraa kenelle tahansa! 😌 Löytyisiköhän keinoa, jolla voisi perustaa vaikkapa jonkinlaisen nettiryhmän, josta saisi halutessaan juttukavereita? 

Ohis. Myönnän, Huomaan ja tiedostan, että tästä palstasta on itselleni tullut yksi tapa lieventää yksinäisyyden tunnettta ja yrittää saada jakaa ajatuksia ja mielipiteitä jonkun tai jodienkin muiden kanssa. - Vaikka sitten tosinaan löydän itseni ihmettelemästä, että mitä ihmettä tuossa tai tsääkin kommentissani yritin oikein sanoa. Tai miki en osannut edes tiivistää. Tai miksi tulinkaan lukeneeksi ja vielä ottaneeksi  itseosaa keskusteluun, jonka avaus sai niskavillat pystyyn. Olkoonkin, että yksi tämän palstan koukuttavia seikkoja on se, että saattaa kohdata ajatksia ja näkökulmia, joihin ei omassa kuplassaan todennäköisesti ei ikinä tulisi törmänneeksi. Tai ainakaan niitä ei lausuttasii ääneen; tai sitten vain en osaisi itse kuulla ja nähdä niitä vaikka yhtälailla niitä olsi oman kuplanikin sisällä minä vain olisin niin sokea ja kuuro, että en niihin törmäisi ja siksi kuvittelsin ja luulottelsiin, että eihän siellä nyt sellaisia ole.  

Se ettei ole vaihtoehtoja. Suurin osa yksintekemisestä kuten myös ilmaisesta on kohtalaisen turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta ennemmin yksin kuin heidän seurassaan joita ei huolisi riippumatta siitä onko yksinäinen vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Raskasta on olla yksin vastuussa,  päättää kaikista asioista yksin. Naisena hoitaa yksin ulkotyöt, auton huoltoon liittyvät asiat jne. Jos sairastut, pitää silti jotenkin saada hankittua ruokaa esim. verkkokaupasta. Kun sairastuin koronaan, olin todella kipeä ja makasin sohvalla kaksi päivää. Kesti esim. monta tuntia,että jaksoin hakea lasillisen vettä. Henkinen yksinäisyys, ei ole toista, jonka kanssa jakaa surut ja ilot. Ei ole myöskään fyysistä läheisyyttä. Taloudellinen vastuu, yksin eläminen on kalliimpaa kuin kaksi jakamassa kulut.

Olen samassa tilassa - vaan en tilanteessa. Vuosikausien (15v) ahdistavasta suhteesta vihdoin useampi vuosi sitten päässeenäni - edelleenkään mikään ei ole niin ihanaa, kun saada itse päättää oman kotini remonteista, sisustuksesta, hoitaa talven polttopuut, auton huollot, ulkotyöt, sisätyöt - mihinkään en tarvitse miestä. 

Sairastelut on onneksi toistaiseksi olleet vaan nuhakuumetta - kyllä koiran pystyy käyttämään ulkona silloinkin.

Vähän luonne- ja asennekysymyksiä nämä sitten vissiin.

Vierailija kirjoitti:

Toisten ihmisten iva. Tiedetään että olen yksinäinen ja sitä pidetään naurunaiheena. Oppilaitoksessani esimerkiksi ryhmätöitä tehdessä ihmiset keskustelevat esimerkiksi siitä mitä ovat tehneet edellisenä viikonloppuna tai aikovat tehdä tulevana viikonloppuna. Kun tulee minun vuoroni osallistua keskusteluun niin joku jo kertoo ettet sinä Pekka tehnyt viikonloppuna mitään tai että sinullahan ei mitään suunnitelmia tulevaksi viikonlopuksi ole. Siihen en sitten muuta voi kuin todeta että näin asia tosiaan on ja sitten sille yhdessä naureskellaan että enhän minä ikinä mitään tee (minäkin siis osallistun kun en oikein muutoinkaan osaa tilanteessa toimia). 

Miksi et suunnitele mitään? Voi yksinkin tehdä kaikenlaista. Eri asia jos et halua.

Anna pillua!!

Vierailija kirjoitti:

Toisten ihmisten iva. Tiedetään että olen yksinäinen ja sitä pidetään naurunaiheena. Oppilaitoksessani esimerkiksi ryhmätöitä tehdessä ihmiset keskustelevat esimerkiksi siitä mitä ovat tehneet edellisenä viikonloppuna tai aikovat tehdä tulevana viikonloppuna. Kun tulee minun vuoroni osallistua keskusteluun niin joku jo kertoo ettet sinä Pekka tehnyt viikonloppuna mitään tai että sinullahan ei mitään suunnitelmia tulevaksi viikonlopuksi ole. Siihen en sitten muuta voi kuin todeta että näin asia tosiaan on ja sitten sille yhdessä naureskellaan että enhän minä ikinä mitään tee (minäkin siis osallistun kun en oikein muutoinkaan osaa tilanteessa toimia). 

Leuka ja ehkä jopa nokka pystyyn tuollaisille retaleille. Sano, että on tässä tulossa vähän enemmänkin ohjelmaa tulevina vkl ja kun kysyvät mitä, niin vastaat, että et vaatimattomana viitsi kertoa miten mukavaa ja kivaa ohjelmaa on luvassa.

Varmaankin se, että itse joutuu huolehtimaan aivan kaikesta eikä missään asiassa ole ikinä toista ihmistä, jonka kanssa voisi puntaroida ajatuksia ja vaihtaa näkökulmia kun pitää tehdä joku päätös tai jos vaikka vaan jokin asia askarruttaa. Ihan sama onko asia iso vai pieni niin se täytyy selvittää yksin itse ja siitä pitää myös selviytyä yksin itse.

Se oli vissiin viime kesää kun tuli sellainen vr:n mainos joka sai ihan yhtäkkiä mut romahtamaan. Se vaan jotenkin lävähti tajuntaan mainosta katsoessa, ettei mulla ole ketään kenen luo mennä, ei ketään kenen kanssa mennä eikä kukaan ole myöskään mua vastassa missään. Mä olen ihan ylimääräinen ja tarpeeton.

Ehkä ettei päse jakamaan asioita ja kokemuksia. Sitten ei ole oikein tunnetta, että olen hyväksytty. 

Se myös on vaikeaa, että kuka haluaa olla kaverini ja mistä löydän heitä.

Terapian aikana ja uuden työpaikan vaihdoksen vuoksi tulin tajunneeksi, miten huonosti minua on kohdeltu kaverisuhteissa. Luonnostaan aloin vähentämään yhteydenpitoa, kun ei me kovin läheisissä väleissä oltu. Enemmän yhteydenpito oli minun vastuullani. Kohdeltiin ilkeästi, kun halusin avautua kipeistä jutuista. Koen, että pidetän lähinnä hyötynä tai muuten jään heidän jalkoihinsa. Jonkin sortin traumasuhde heihin minulla oli aidon kaverisuhteen sijaan. Olin siskolleni myös paljon tukena, oikeastaan pelkästään hänelle ja hänen ongelmillensa - minua ei nähty tai tässä suhteessa ollut minulle tilaa sellaisena kuin olen. Heitä en ihmisenä voi muuttaa eikä he sinäänsä teekään mitään väärää, kun ajatusmaailma on niin toinen. En koe heitä minun "laumakseni". 

Minä olen jotenkin hyväksynyt yksinäisyyden. Onneksi minulla on työpaikka, jossa meillä on kiva työyhteisö. Tunnen kuuluvani porukkaan. Tämän vuoksi en ihmeemmin pidä lomista. Tulevaa kesälomaan mietin kauhulla. Mitä teen neljä viikkoa itsekseni? Jos työpaikka lähtisi alta, masentuisin täysin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko te yksinäiset kertoa miten siihen yksinäisyyteenne olette päätyneet? Onko teillä vaikka lapsina ollut kavereita? Muutitteko nuorina tai aikuisina uudelle paikkakunnalle ja sitten, ette saaneet uutta kaveripiiriä?

Vanhemmat kuolleet, ei sisaruksia eikä omaa perhettä. Ai miten päätynyt, elämä järjestänyt näin näköjään minulle.

Sama täällä eikä juurikaan kavereita. Pahinta yksinäisyydessä on mielestäni se että jos tapahtuu jotain vakavaa ei ole ketään keneltä pyytää apua tai edes jakaa asiaa. Se tunne kun kukaan ei auta on viheliäisintä.

Se mihin olen kaivannut kumppania on arki, ne tylsät arjen jutut jotka voi jakaa, se että voi mennä halaamaan toista kun on sellainen olo.

Mutta olin pitkässä parisuhteessa, jossa olisin kaivannut kumppania juhlapyhinä, apuun käytännön asioissa silloin kun sairastuu, käymään kaupassa ja laittamaan ruokaa välillä kun itse ei jaksa, lähtemään välillä jonnekin pois kotoa vaikka viikonloppureissulle. Mikään näistä ei totetutunut siinä avoliitossa, joten helpompi on olla yksin kuin katkerana suhteessa jossa omilla toiveilla ei ole väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että heikolla hetkellä aamuyön tunteina ei saa tukea.

Ei kai kukaan saa. Kaikki nukkuvat ja itse vain pyörii ja kärsii.

Tämä. Vaikka itsellä pitkä ja hyvä parisuhde, ei tulisi mieleenkään herättää toista edes raskaiden asioiden aiheuttaman aamuyön tuntien ahdistukseen. Eihän hetkisestä arjesta tulisi yhtään mitään jos molemmat olisivat yhtä väsyneitä samaan aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jotenkin hyväksynyt yksinäisyyden. Onneksi minulla on työpaikka, jossa meillä on kiva työyhteisö. Tunnen kuuluvani porukkaan. Tämän vuoksi en ihmeemmin pidä lomista. Tulevaa kesälomaan mietin kauhulla. Mitä teen neljä viikkoa itsekseni? Jos työpaikka lähtisi alta, masentuisin täysin. 

Työyhteisö on yllättävän merkitsevä. itse olen työssä, joka koostuu lähinnä pinnallisista pikaisista asiakaskohtaamisista ja olen tajunnut kuinka merkityksettömiä satunnaiset kohtaamiset ja aspatyö ovat. Samlla myös kuinka oienet ja mitättömät pikkuseikat ovat monelle tärkeitä. Pidemmät ja syvälliset ihmissuhteet on se mikä ratkaisee. Eivät "hei-moi-terveiset" kymmeniä kertoja päivässä.