Mikä sinulle on yksinäisyydessä kaikkein raskainta?

Itse kärsin raastavasta yksinäisyydestä puitteissa jossa ehkä luulisi asian olevan toisin. Asun puolison ja hänen teini-ikäisen lapsen kanssa. Puolison kanssa vietämme huomattavan paljon aikaa eri huoneissa koska olemme eri aaltopituudella. Haluaisin esim katsoa yhdessä televisiota ja jakaa ajatuksia mitä ohjelmat herättävät, niin hän usein triggeröityy ohjelmista ja jättää ne kesken.

Teini ei ole koskaan keskustellut kanssani mistään. Ainoastaan tervehdyksiä ja kyllä/ei vastauksia tai kysymyksiä. Yhteisiä ruokailuja ei ole. Puolisoni kaverisuhteet ovat hiipuneet käytännössä kaikki pois.

Pari vuotta olen käynyt uudessa joukkueessa harrastamassa. Mukavia tyyppejä kaikki, mutta kaikilla on valmiit elämät täynnä sosiaalista elämää eikä mitään tarvetta löytää lisää seuraa mihinkään. Hyvänpäiväntuttuna olokin on välillä tukalaa kun pukukopissa kaikki kertaavat toisilleen vauhdikasta elämäänsä. Siinä jää väkisin tuppisuuksi kun sitä kerrottavaa on hyvin vähän.

Pari vuotta ollut nykyisessä työpaikassa ja täysin toivoton tilanne löytää kavereita. Kolme samanikäistä ja rentoa ja puheliasta tyyppiä löytyisi, mutta mitä nyt olen heidän kanssaan käynyt lounaalla, niin aivan eri tyylisiä olemme. Ei vaan mene samanhenkisyys yksiin. Loput ovatkin tyystin eri ikäisiä tai eri sukupuolta tai sitten monilla myös elämässä selkeästi ei mitään tarvetta uusille ihmisille niin pitävät välit etäisinä. Ainoat ketkä hakeutuvat jutulle ovat eri sukupuolta ja siihen ei voi oikein täysillä lämmetä ettei mene työpaikkaromanssin puolelle.

Täällä toinen tarpeeton kansalainen. Tämän kesän aion elää täysillä, mutta syksyllä on aika päättää. Kesällä voi olla pihalla tai jossain luontopolulla ja aina joskus nähdä ihmisen. Minulla on jo ikää takana ja kokemusta, että luotettavaa ystävää ei löydy. Nykytilanteessa on pelottavaa ajatella sairastumista, mistä saa enää apua. 

Luottamus ihmiseen on  mennyt, avioliitossa ei voinut luottaa edes puolisoon. Muutama yritys on ollut ystävystyä, mutta pian olen huomannut, että kyseessä on hyötymistarkoitus. Juuri tälläisen huomaaminen on todella raskas  kokemus.

Ajatustenvaihtoa, että kumpikin olisi kiinnostunut toisen kuulumisista ja mielipiteistä. Nyt tuntuu että minulla ja ajatuksillani ei ole väliä kenellekään.

Asioiden ja elämysten jakamista, iloisia hetkiä. Yksin kaikki on aika latteaa.

Minulla oli nuorena ystäviä joten tiedän katkerasti mitä elämästäni puuttuu. Kovasti olen yrittänyt etsiä uusia ystäviä, nettipalstoja myöten mutta ei ole kiinnostuneita löytynyt.

Joku voisi perustaa kerhon tai jonkun kokoontumisen yksinäisille.tietenkin niin ettei kyseiseen tapahtumaan saa tulla humalassa.voisi tulla hyvinkin suosittu tapahtuma.

Vierailija kirjoitti:

Joku voisi perustaa kerhon tai jonkun kokoontumisen yksinäisille.tietenkin niin ettei kyseiseen tapahtumaan saa tulla humalassa.voisi tulla hyvinkin suosittu tapahtuma.

On vaan todella huono lähtökohta, että ihmisiä yhdistäisi yksinäisyys. Muutakin yhteistä tulisi olla. Omasta kokemuksestani yksinäisyys ei lievity sillä että väkisin viettää aikaa seurassa jossa ei viihdy tai viihtyy vain näennäisesti paremman puutteessa. Voi kokeilla ihan ajatusleikkinä miltä tuntuisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa kenen kanssa ei halua olla.

Eipä noi muutkaan niin onnellisia oo parisuhteissaan...

Vierailija kirjoitti:

Voimattomuus, alakulo, apatia, mielentilan järkkyminen, etenkin jos ollut pitkään yksin ja ilman sosialisoimista. Välillä käyn niin pohjalla että alan miettiä ollenko oikeasti olemassa ja näkeekö kukaan minua. Ja vaikka kuinka koittaisi väsyneenä levätä ja rauhoittua yksin kotona, kuten lääkärit ohjeistanut, niin sitä ei palaudu eikä saa ladattua akkuja vaan tilanne päinvastoin alkaa pahentua. Lopulta alkaa olemaan vaikeuksia päästä ylös sängystä ja käydä esim vessassa tai edes kaupassa. Ja tätä helvettiä on jatkunut vuosia.

Tämä on niin totta! Kukaan ei näe eikä välitä. Ns. lepääminen pahentaa oloa. Se korostaa yksinäisyyttä. Ahdistus iskee. Miksi nousta tai tehdä ylipäänsä mitään. Ei mikään muutu ja kukaan ei välitä. Lauma puuttuu. Se tarkoittaa kuolemaa.

Yksinäisyys sairastuttaa, ihminen on laumaeläin.

Vierailija kirjoitti:

Eipä noi muutkaan niin onnellisia oo parisuhteissaan...

Eivät kumminkaan eroa, koska alitajunta tietää, että yksin on vielä pahempi.

Sitä paitsi, pointti on ihmiskontaktissa. Mikä tahansa kohtaaminen ja kontakti toiseen ihmiseen (tai jopa mihin tahansa elolliseen olentoon) antaa ihmisille tunteen kuulumisesta johonkin, näkymisestä. Totaaliyksinäinen alkaa liudentua olemattomiin, jopa itseltään. Alkaa epäillä omaa olemassaoloaan.

Hankkidupa sinäkin tällaiseen tilanteeseen, niin varmasti silmäsi avautuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raskasta on olla yksin vastuussa,  päättää kaikista asioista yksin. Naisena hoitaa yksin ulkotyöt, auton huoltoon liittyvät asiat jne. Jos sairastut, pitää silti jotenkin saada hankittua ruokaa esim. verkkokaupasta. Kun sairastuin koronaan, olin todella kipeä ja makasin sohvalla kaksi päivää. Kesti esim. monta tuntia,että jaksoin hakea lasillisen vettä. Henkinen yksinäisyys, ei ole toista, jonka kanssa jakaa surut ja ilot. Ei ole myöskään fyysistä läheisyyttä. Taloudellinen vastuu, yksin eläminen on kalliimpaa kuin kaksi jakamassa kulut.

Olen samassa tilassa - vaan en tilanteessa. Vuosikausien (15v) ahdistavasta suhteesta vihdoin useampi vuosi sitten päässeenäni - edelleenkään mikään ei ole niin ihanaa, kun saada itse päättää oman kotini remonteista, sisustuksesta, hoitaa talven polttopuut, auton huollot, ulkotyöt, sisätyöt - mihinkään en tarvitse miestä. 

Onko sinulla ystäviä, kavereita, perhettä? Silloin et ole yksinäinen. Ketju ei ole voimaantuneista sinkuista, vaan yksinäisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku voisi perustaa kerhon tai jonkun kokoontumisen yksinäisille.tietenkin niin ettei kyseiseen tapahtumaan saa tulla humalassa.voisi tulla hyvinkin suosittu tapahtuma.

On vaan todella huono lähtökohta, että ihmisiä yhdistäisi yksinäisyys. Muutakin yhteistä tulisi olla. Omasta kokemuksestani yksinäisyys ei lievity sillä että väkisin viettää aikaa seurassa jossa ei viihdy tai viihtyy vain näennäisesti paremman puutteessa. Voi kokeilla ihan ajatusleikkinä miltä tuntuisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa kenen kanssa ei halua olla.

Ja hetihän sieltä tuli tyrmäys, negatiivinen kommentti joka haluaa ampua alas rakentavan ehdotuksen.

Ensinnäkin, ei jokaisen yksinäisen tarvitsisi olla puheissa jokaisen kanssa. Riittää, että siellä on yksikin ihminen, jonka kanssa tuntuu kivalta olla hetken ja rupatella. Tuommoisissa miiteissä osallistujat varmaan vaihtuisivat, ja joka kerta olisi edes mahdollisuus saada kontakti toiseen ihmiseen. Jos  itse on sen verran erilainen (tai osanottajajoukko niin suppea), ettei omanlaista kaveria löydy, on ainakin yritetty.

Minä ole lievästi autistinen, ns. Asperger, enkä ole vielä tavannut ihmistä, jonka kanssa kokisin aitoa yhteyttä. En ole silti luopunut toivosta. Me assit osaamme olla sinnikkäitä. 

Vanhemmiten yksinäisyys lisääntyy, kun sukulaiset ja tuttavat kuolevat vanhuuttaan enkä viitsi enää lähteä monenlaisiin rientoihin tutustumaan ihmisiin, joista jostain sitten tulisi läheinen ystävä. Sitkeää oma-aloitteisuutta, voimia ja aikaa kaikki hyvä elämässä vaatii. Pitää olla muutama sata naamatuttua, niin jostain tulee ystävä. Mutta elämä myös erottaa, kun elonpolut kulkevat aivan erilaisiin suuntiin eikä kaikkien kanssa enää ehdi tai halua pitää yhteyttä, kun omatkin asiat pitää ehtiä hoitamaan. Lisäksi juuri silloin kun on vaikeaa elämässä, niin miettii, että ei juuri kukaan jaksa oikeasti kuunnella synkkiä juttuja, niin että itse saa hullun maineen, jos liikaa juuttuu puhelimeen tarinoimaan. Pitäisi olla iloisia puheenaiheita, mitä on shoppailtu ja missä matkustelu. Itsekeskeisyys on haitta puolin ja toisin. Muita ei kiinnosta minun kuulumiset enkä itsekään jaksa kuunnella kovin pitkiä juttuja. Ylipäätään omat jutut pitäisi olla kuunneltavia eli kiinnostavia. Ja kaikkein paras olisi kuunnella toista ja olla itse melko hiljaa. Yksinäisyyttä on myös sellaista, että pitäisi olla joku lähellä asuva arkiluotettu tyyppi, jolta uskaltaa pyytää apua silloin, kun on kovin sairas ja tarvii kaupasta tms jotain. 

Se kun ei ole koskaan mihin mennä ja kenen luona kyläilisi. Se että muilla on sosiaalista elämää ja on kaikenmaailman reissuja ja juhlia. Mut tähän totuttu. Eutanasiaa odotellen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voimattomuus, alakulo, apatia, mielentilan järkkyminen, etenkin jos ollut pitkään yksin ja ilman sosialisoimista. Välillä käyn niin pohjalla että alan miettiä ollenko oikeasti olemassa ja näkeekö kukaan minua. Ja vaikka kuinka koittaisi väsyneenä levätä ja rauhoittua yksin kotona, kuten lääkärit ohjeistanut, niin sitä ei palaudu eikä saa ladattua akkuja vaan tilanne päinvastoin alkaa pahentua. Lopulta alkaa olemaan vaikeuksia päästä ylös sängystä ja käydä esim vessassa tai edes kaupassa. Ja tätä helvettiä on jatkunut vuosia.

Tämä on niin totta! Kukaan ei näe eikä välitä. Ns. lepääminen pahentaa oloa. Se korostaa yksinäisyyttä. Ahdistus iskee. Miksi nousta tai tehdä ylipäänsä mitään. Ei mikään muutu ja kukaan ei välitä. Lauma puuttuu. Se tarkoittaa kuolemaa.

Silti pakotetaan olemaan yhteiskunnan jäsen ja masentuneita pakotetaan töihin ja sosiaalisiin toimintoihin väkisin. Moni seura on sellainen että selän takana puhuminen ja selkäänpuukotus on niin rajua että mielummin olisi vaikka ainoa ihminen  maapallolla.

Joutuu yksin dumputtaa

Vierailija kirjoitti:

Joutuu yksin dumputtaa

Ai että ringissä olisi kivampi? Ehkä ottaa pikku kisat veltosta velttoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku voisi perustaa kerhon tai jonkun kokoontumisen yksinäisille.tietenkin niin ettei kyseiseen tapahtumaan saa tulla humalassa.voisi tulla hyvinkin suosittu tapahtuma.

On vaan todella huono lähtökohta, että ihmisiä yhdistäisi yksinäisyys. Muutakin yhteistä tulisi olla. Omasta kokemuksestani yksinäisyys ei lievity sillä että väkisin viettää aikaa seurassa jossa ei viihdy tai viihtyy vain näennäisesti paremman puutteessa. Voi kokeilla ihan ajatusleikkinä miltä tuntuisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa kenen kanssa ei halua olla.

Miksi yksinäisyys olisi ainoa yhdistävä asia? Työpaikallakin yhdistävä asia on sama palkanmaksaja, mutta silti ihmiset yksilöitä ja joidenkin kanssa voi ystävystyäkin. 

Tämä ketju tuli itselleni nyt tarpeeseen, kun yksinäisyys on ollut nyt melko vaikea asia tällä hetkellä. Olen toisaalta jo yläkouluikäisestä asti ollut yksinäinen. Joku ketjussa kysyikin miten tilanteeseen ollaan päädytty jo voin pienen selonteon antaa. Kiusaamisen takia jäin ilman ystäviä. Tämä kaikki sitten jatkui pitkään (lukioon saakka) ja aikuisuus on mennyt lähes samalla kaavalla. Olen toisaalta hieman ujompi ihminen muutenkin. Nyt olen jo itsekin yli 30-vuotias ja ei minulla ole ystäviä. Omaakin syytä ja on vaikeaa tutustua. Muuten moni asia vaikuttaa. Suku on etäinen ja yhteydenpito hiipunut. Oikeastaan minulla on vaan vanhemmat. Hyvä, että he sentään ovat, mutta meilläkin melko isoja ristiriitoja. He eivät esim auttaneet, kun olin kiusattu ja en voinut puhua heille vaikeista jutuista. Se lause mitä minä kiusaamisella yms voin on liiankin tuttua kuultavaa. Näin monesti joudun unohtamaan nämä vaikeat asiat, kun olen heidän kanssaan tekemissä. Samalla he ovat ainoat mitä minulle enää on.

Pahinta itselleni yksinäisyydessä on se, kun en voi puhua mistään minua kiinnostavasta asiasta kenenkään kanssa. Vanhemmat puhuvat mitä puhuvat (isäni höpöttää omia melko typeriäkin juttujaan, ja äitini puhuu nykyisin vaan töistään, ei oikein mitään muuta) ja näin tunnen lähes aina jääväni ilman sitä, että heitäkään kiinnostaisi minun juttuni. Eivät kuuntele mitään tai ole kiinnostuneita. Kaikki sanomani vaan ohitetaan. Näin oikein kaipaan sitä, että  olisi joku ihminen joka olisi kiinnostunut kuuntelemaan minunkin juttujani ja voisimme edes joskus puhua kiinnostavista asioista ja olisi yhteinen sävel. En minä jaksaisi aina olla se kuuntelija, joka kuuntelee niitä samoja jo ulkoa opittuja juttuja. Samalla kaipaan sitä, että olisin olemassa jollekin ihmiselle ( poislukien vanhempani) ja merkitsisin jotain. Samalla, kun aikaa kuluu niin itsetunto joka on muutenkin pohjalukemissa putoaa edelleen ja tulee se ajatus, ettei minusta edes olisi kenenkään ystäväksi. Mietin, että on väärin edes odottaa sellaista. Tuntuu myös samalta kuin joku jo mainitsi, että olenko elossa vai joku näkymätön, kun minua ei ns näe kukaan oikeasti. Ketään ei kiinnosta se kuka minä oikeasti olen. Kuluu taas yksi vuosi juhlapyhineen ja syntymäpäiväni kera ja nuo päivätkin menevät vaan kuin ohi. Mietin, että jos täyttää pyöreitä niin joillekin se on ison juhlan paikka. Minulle taas ihan tavallinen päivä. Samalla ei saa luulla, että vaadin paljon. Riittäisi, että edes joku muistaisi ja vaikka pienen ajatuksella annetun kortin tai lahjan antaisi. Saisin kokea olevani olemassa ja joku näkisi minut. Samoin kodista tulee sitten jo vähän ahdistava ja tylsä paikka, kun olet siellä muutenkin paljon. Mitä enemmän olen itsekin kotona niin sitä vaikeampaa on enää mihinkään lähteä. Tarvisin myös seuraa johonkin minulle jännittävään uuten tilanteeseen ja näin on vaikeaa jonnekin tapahtumaan yksin lähteä. Yksinäisyys korostuu myös niissä hetkissä. Silti tarvisin niitä kokemuksia.

Pahinta itselläkin on se, että alkaa nyt toivo mennä. Olen varmasti itsekin masentunut. En oikein enää näe missään mitään hyvää. Tuntuu, että elämäni on tavallaan mennyt jo liikaa väärään suuntaan. Täältä on vaikeaa tavallaan päästä siihen pisteeseen, että voisi tavallisesti tutustua ihmisiin. Olen ollut jo liikaa yksin. Jännitän siis ihmisten tapaamista ja tuntuu silti, ettei kukaan edes seuraani tahtoisi. Perhettä en itselleni toivo, enkä edes parisuhdetta (ei minusta olisi siihen), mutta ystävää kaipaan. Aina, kun ajattelen, että minusta vielä olisi ystäväksi jollekin. Huonossa hetkessä en usko edes siihen.Pitkästi.

Pahoittelen edelliseen myös, kun kirjoitan paljon. Tulee kirjotettua tänne, kun tämä ainoa paikka "keskustella" ja sitten kirjoitan jo liikaa. Ehkäpä miettien, että edes joku lukee. Ohiksena tämä, kun välillä joitakin ärsyttää pitkät viestit.

Kiitän myös itse kaikkea kirjoittaneita. Tämä ketjun lukeminen oli minulle nyt tärkeää ja sain tavallaan tämä ikävää oloa purettua.Minäkin yritän miettiä, että minusta voisi vielä olla jollekin ystäväksi. Pelkään vaan, kun aikaa kuluu niin luopuu toivosta ja luovuttaa. Ehkä oma hyvinvointikin alkaa huonontua ja ei enää näe hyviä asioita. Tätä pelkään ja ei minullakaa ole asiat parempaan suuntaan menneet. Välillä olen katkera siitä, kun on niin huonoja kokemuksia ihmisistä. Ne vaikuttivta ja vaikuttavat elämääni vieläkin. Aikuisen olen myös kokenut ikivä juttuja ihmisiin liiittyen. Jos edes puolet näistä poistettaisiin niin ehkä olisin hieman eri tilanteessa. Yksinäisyys olisi helpompaa hyväksyä jos tietäisin olevani sellainen joka ei kaipaa seuraa. Sitten, kun sisimmässäni tiedän, ettei se ole totuus on se on surullista.