Mikä sinulle on yksinäisyydessä kaikkein raskainta?

Vierailija kirjoitti:

Se ettei ole vaihtoehtoja. Suurin osa yksintekemisestä kuten myös ilmaisesta on kohtalaisen turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta ennemmin yksin kuin heidän seurassaan joita ei huolisi riippumatta siitä onko yksinäinen vai ei.

Itse mietin eilen, ettei ole ihmekään että moni yksinäinen täyttää elämänsä tyhjyyttä jollain melko huonollakin tavalla/tekemisellä. Siinä missä yksi sortuu päihteisiin niin toinen shoppaa nurkat pyöreiksi tavaraa ja kolmas koukuttuu uhkapeleihin. Joku hakee irtosuhteita ja toinen täyttää tyhjyyttä syömällä herkkuja kaksin käsin eikä tunne itseään koskaan kylläiseksi.  Joku taas treenaa itsensä piippuun tai elää niin askeettisesti, ettei siinä ole enää mitään mieltä mutta tuntuu edes joltakin.

Yhtä kaikki, just nämä huonot keinot on kohtuullisen helposti saavutettavissa mikä kenellekin. Itsekin olen sortunut näistä jo useampaan ja jonkun aikaa se tuntuu hyvältä ja kokee olevansa elossa, mutta hetken päästä olo on vaan surkeampi ja sättii itseään. Lisäksi aina jatkossa tuo "tyhjyydentäyttökausi" muistuttaa olemassa olostaan ja esim itsellä on lukuisia kivoja asukokonaisuuksia joiden pelkkä näkeminen muistuttaa siitä toiveikkuudesta joka kyseisen vaatteen/asusteen/kokonaisuuden hankkimiseen ja suunnitteluun liittyi. Muistan hyvin missä tilanteessa mitäkin vaatetta/asua kuvittelin tarvitsevani ja käyttämättähän ne jäi kerta toisensa jälkeen.

"Itse mietin eilen, ettei ole ihmekään että moni yksinäinen täyttää elämänsä tyhjyyttä jollain melko huonollakin tavalla/tekemisellä. Siinä missä yksi sortuu päihteisiin niin toinen shoppaa nurkat pyöreiksi tavaraa ja kolmas koukuttuu uhkapeleihin. Joku hakee irtosuhteita ja toinen täyttää tyhjyyttä syömällä herkkuja kaksin käsin eikä tunne itseään koskaan kylläiseksi.  Joku taas treenaa itsensä piippuun tai elää niin askeettisesti, ettei siinä ole enää mitään mieltä mutta tuntuu edes joltakin."

Tämä on minullekin tuttua. Itse yritän aina keksiä jonkun asian mikä kiinnostaisi. Kohde vaihtelee, mutta näin pyrin saamaan itselleni edes pariksi viikoksi tai jopa kuukaudeksi tekemistä. Sitten koen aina entistä enemmän tyhjyyttä, kun pitäisi keksiä uusi kiinnostava asia entisen jälkeen. Itse en tosin käytä päihteitä tai pelaa uhkapelejä tms.

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko te yksinäiset kertoa miten siihen yksinäisyyteenne olette päätyneet? Onko teillä vaikka lapsina ollut kavereita? Muutitteko nuorina tai aikuisina uudelle paikkakunnalle ja sitten, ette saaneet uutta kaveripiiriä?

Minulla oli koulussa kavereita, mutten koskaan saanut ystäviä. En päässyt mihinkään koulun jälkeen tai lomilla (ylisuojelevat vanhemmat, jotka eivät viitsineet edes kuskata ikinä mihinkään, ja koti keskellä ei-mitään). Tuolloin ei ollut kännyköitäkään vielä ja lankapuhelimella sai soittaa vain, jos oli ollut kipeä ja läksyt piti kysyä joltain. 

Olin vähän omituinen lapsi/nuori, joka sekin vaikeutti ystävien löytämistä ja aikuisena en vain ole enää jaksanut etsiä. Enkä minä vieläkään sovi oikein mihinkään muottiin, on tosi vaikea löytää ihmisiä, joiden kanssa olisi jotain yhteistä.

Ap:n kysymykseen sitten: minulle on vaikeinta, kun ei ole ketään, kelle jutella tai edes viestillä laittaa vaikka jotain ihan hölmöjä, tyhjänpäiväisiäkin juttuja joskus. Mulla on puoliso, eli sikäli olen onnekas, muttei hänelle voi ihan kaikkea höpöttää. Kaipaisin sellaista ihmistä, jolle voisi vaikka jonkun leffan katsottua laittaa, että olipa muuten elokuvassa X kuuma miesnäyttelijä roolissa Y. Siis ihan tällaisia höpöjuttuja.

Puoliso on myös sillä tavalla aika tyypillinen mies, ettei se juurikaan kuuntele, kun sille puhuu. Aika kurjaa selittää jotain itselle isoa ja tärkeää asiaa ja huomata kesken kaiken, että toinen on ihan omissa ajatuksissaan, eikä ole kuunnellut sanaakaan. Hirveästi ei tule enää hänelle asioita jaettua. Ystävä ehkä kuuntelisi ja kommentoisi jotain muutakin kuin "jaa". 

Aika moni ketjuun kirjoittanut tuntuu kaipaavan ihmistä,  josta olisi hyötyä.  Auttaisi kun on sairaana, voisi purkaa omat huolensa ja murheensa,  lähtisi seuraksi milloin mihinkin jne.  Kukaan ei tunnu kaipaavan ihmistä,  jota voisi auttaa,  jonka huolia ja murheita voisi kuunnella,  jonka seuraksi lähteä jonnekin jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvattomuus sairastuessa. Mitään apua ei saa mistään. En jaksa nousta sängystä ylös kauppaan ja laittaa ruokaa? Sitten ollaan ilman.

Mietin isoa päätöstä elämässäni. Ei ole ketään kelle puhua, netissä tuntemattomille joo, mutta eivät he minua tunne ja näin osaa siltä pohjalta neuvoa mikä on paras vaihtoehto. 

Juhlapyhät.

Muuttaminen.

Kaikista pahin on ehkä kaipuu yhteenkuuluvuudesta. En ole ihan täysin yksin, jotain hyvänpäiväntuttuja on ja etäisiä kavereita. Joskus kutsuvat jonnekin, esim synttäreille missä paljon muitakin ihmisiä ja niitä parempia ystäviä. Hyvin pieniä hetkiä silloin tällöin saan kokea miltä tuntuu kuulua porukkaan, olla osa jotain. Elämäni onnellisempia hetkiä. Sitten se kupla taas haihtuu, porukka jatkaa näkemistään ja somessa sen näen, mutta minua ei kutsuta.

Olipa surullinen tuo vika k

Mä kuuluin sellaiseen yh äidit ryhmän. Nähtiin kerran kk. Oli nyyttärit, jokainen toi jotain. Meitä oli 15, eli ei edes kerran kk oli jokaisen vuoro. Idea oli, kaikki asuu lähellä, jotta ei kenenkään tarvi olla kuskina jne. N viikkoa ennen kysyttiin mitä kukin tuo ja valtaosin sujui hyvin.

Ongelmia tuli, tietenkin, kun on paljon naisia koossa. Joku tuli tyhjin käsin. Ei kerennyt käymään kaupassa. Eka kerta meni, joutui puhutteluun. Tokalla kerralla toi vissypullon ja jotain keksejä, pienen paketin, tietty söi triplasti enemmän. Nosti haloon vielä nyt ei tullut tyhjin käsin, huomaatko. Tiputettiin pois porukasta. Ennen näitä paria kertaa oli ihan normaali, ehkä itse halusi pois.

Sitten yks oli kerjännyt monta krt haluaa mukaan. Asui vähän kauempana ja ei ollut yh. Otettiin ns koejäseneksi, mentiin hänen luo. Emäntä tarjoaa tilat, ohjelman ja osallistuu tarjottaviin samalla tavalla. Tää emäntä kertoi hänen poikansa hakee meidät. Mentiin tiettyyn paikkaan, nouti ja sanoi jokaiselle 20 euroa. Perillä emäntä ei ollut järkännyt ohjelmaa, ei osallistunut syötöviin, juotaviin ja paluussa poika sanoi kaikille, kun kukaan ei ollut maksanut menoa, se on sitten 40 e per hlö. Matka on n 3 km.

Sitä naista ei enää näkynyt.

Ikävin, mun kannalta oli, kun täytin 40 v. Elin tosi tiukalla budjetilla ja minulla ei tullut mieleenikään järkkää juhlia. Eräs sitten yllytti ja yllytti, sanoi kyllä kannattaa, kun kuitenkin aina on kerätty lahja. Päätin sitten pitää juhlat, maksoivat aivan liikaa, mutta kerrankos. Sain lahjaksi kaivon. Tää puhuja oli kerännyt rahat ja olivat puhuneet mitä ostetaan. Tämä oli ehdottanut hyväntekeväisyyttä ja moni oli tyrmännyt sen, vedoten rahatilanteeseeni. Ei ollut kertonut muille ja osti sitten ison ja kalliin kukkakimpun ja kaivon todistus oli kehyksissä. 



Olin ollut aivan kauhuissaan, kun olin nähnyt kimpun  ja mulla oli leuka väpättänyy, kun olin avannut paketin. Juhlat eivät olleet kestäneet niin kauan, kun mä olin pehoittanut mieleni ja tää antaja kehui, kun oli ostanut niin upeat lahjat. Annoin mun parhaalle ystävälle siinä ryhmässä, kimpun. Hän arvostaa paljon enemmän kukkia, kuin minä.

Tämän jälkeen, kun kerättiin rahaa muille, sanoin mulla on tällainen kaivo, jos joku haluaa tämän. Aloin jossain vaiheessa seurustelemaan, sitten tuli korona. Nähtiin vielä kerran ulkona, olin just myynyt kotini ja tavallaa erosin ryhmästä. Annoin tälle kaivon hommanneelle taulun takaisin ja kerroin tämä oli elämåni huonoin lahja. Annan sen takaisin, jotta muistaa ei enää koskaan hoida kimppalahjoja

Vierailija kirjoitti:

Aika moni ketjuun kirjoittanut tuntuu kaipaavan ihmistä,  josta olisi hyötyä.  Auttaisi kun on sairaana, voisi purkaa omat huolensa ja murheensa,  lähtisi seuraksi milloin mihinkin jne.  Kukaan ei tunnu kaipaavan ihmistä,  jota voisi auttaa,  jonka huolia ja murheita voisi kuunnella,  jonka seuraksi lähteä jonnekin jne. 

Itse kyllä ajattelen, kun kirjoitin viestiäni, että se vastavuoroisuus tulee siinä mukana. Tässä ketjussahan kysyttiin mikä itselle on pahinta yksinäöisyydessä ja minäkin vastasin, että se etten voi keskustella mistään jne. Tarkoitin silti, etten esim vaatisi toista puhumaan vain minua kiinnostavista jutuista tai että toisen pitäisi tulla minun kanssa johonkin tapahtumaan ja minä en puolestani menisi sitten hänen kanssaan johonkin tms. Kirjoitin vaan viestini omasta näkökulmastani.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju tuli itselleni nyt tarpeeseen, kun yksinäisyys on ollut nyt melko vaikea asia tällä hetkellä. Olen toisaalta jo yläkouluikäisestä asti ollut yksinäinen. Joku ketjussa kysyikin miten tilanteeseen ollaan päädytty jo voin pienen selonteon antaa. Kiusaamisen takia jäin ilman ystäviä. Tämä kaikki sitten jatkui pitkään (lukioon saakka) ja aikuisuus on mennyt lähes samalla kaavalla. Olen toisaalta hieman ujompi ihminen muutenkin. Nyt olen jo itsekin yli 30-vuotias ja ei minulla ole ystäviä. Omaakin syytä ja on vaikeaa tutustua. Muuten moni asia vaikuttaa. Suku on etäinen ja yhteydenpito hiipunut. Oikeastaan minulla on vaan vanhemmat. Hyvä, että he sentään ovat, mutta meilläkin melko isoja ristiriitoja. He eivät esim auttaneet, kun olin kiusattu ja en voinut puhua heille vaikeista jutuista. Se lause mitä minä kiusaamisella yms voin on liiankin tuttua kuultavaa. Näin monesti joudun unohtamaan nämä vaikeat asiat, kun olen heidän kanssaan tekemiss

Olisin voinut itse kirjoittaa tämän, niin samanlainen tarina ja tuntemukset. 

Itse olen jo siinä pisteessä, etten edes kuvittele osaavani olla kenellekään ystävä  Olen ylipäätään aika kömpelö sosiaalisesti ja yksinäisyys on tietysti vain vahvistanut tätä piirrettä. Silti haaveilen siitä, että olisi ystävä/ystäviä. Oikeasti tiedän, etten voi niitä saada, enkä osaisi ystävyyttä ylläpitää, vaikka jonkun löytäisinkin. On niin huono itsetunto, että yhteydenpito ihmisiin jää, koska ajattelen, ettei heitä kuitenkaan kiinnosta kuulla minusta, pelkään häiritseväni ja sitä, että jos vaikka kutsuisin toisen jonnekin, hän lähtisi vain säälistä tai ei ollenkaan. 

Lainaaminen ei onnistu, mutta itselläni on myös kokemusta just nimenomaan siitä ettei mun ajatukset/mielipiteet kiinnosta oikeastaan koskaan muulloin kuin silloin kun tarvitaan apua. Ja silloinkin enempi on osana ollut olla se leelian lepotuoli joka vain kuuntelee toisen monologia. Vastavuoroisuutta ei ole ollut eikä esim mun kuulumiset ole kiinnostaneet koskaan ketään.

Lisäksi yhteydenpito on ollut pääsääntöisen yksipuolista ja minuun on otettu yhteyttä vain, jos on kaivattu kuuntelijaa tai sitten vaikka baariseuraa, kun kukaan muu ei ole lähtenyt. Tai on tarvittu kännikuskia. En siis ole ollut ikinä kenellekään se sellainen kaveri jonka kanssa nimenomaan olisi haluttu tehdä jotain vaan ainoastaan se hätävara-kaveri, joka kelpaa silloin jos/kun kukaan muu ei pääse.

Sen tietää kokemuksesta, ettei omat yhteydenotot ole ikinä toivottuja ja yhdessä vaiheessa havahduin, ettei nyt oikeasti vaan voi olla normaalia ottaa puhelinta ja soittaa jollekin kun jo oletusarvona on se, ettei siihen puheluun vastata. Sama juttu tietenkin viesteissä, että siinä jo näpytellessä oli ajatus kuinka ei tähän vastata ja sitten jos puhelin piippasikin ja sattui yllärinä saamaan vaikka "ok" tai "katellaan" vastauksen niin sitä olikin kuin kolmannessa taivaassa loppupäivän.

Vierailija kirjoitti:

Se ettei ole vaihtoehtoja. Suurin osa yksintekemisestä kuten myös ilmaisesta on kohtalaisen turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta ennemmin yksin kuin heidän seurassaan joita ei huolisi riippumatta siitä onko yksinäinen vai ei.

Niin totta tuo että suurin osa yksintekemisestä on turhaa. On alkanut kyllästyttää ja mennä mielenkiinto omiin yksinäisiin harrastuksiin, kun elämä on vain niitä eikä mitään muuta. Muilla elämä menee eteenpäin, on isompia asioita ja linjoja ja ne harrastukset jotka minulla on koko elämä on heille sitten kivaa lisämaustetta tms. Suoraan sanoen hävettää se, että lähestyn keski-ikää ja mietin aina lomilla yms pääni puhki mitä teen kaikella vapaa-ajallani ja tekemiseni ovat sitten palapelien kasailua, elokuvien katsomista yms kun muut vaikka hoitavat lapsiaan tai tekevät jotain muuta isompaa asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei ole vaihtoehtoja. Suurin osa yksintekemisestä kuten myös ilmaisesta on kohtalaisen turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta ennemmin yksin kuin heidän seurassaan joita ei huolisi riippumatta siitä onko yksinäinen vai ei.

 

 

Itse mietin eilen, ettei ole ihmekään että moni yksinäinen täyttää elämänsä tyhjyyttä jollain melko huonollakin tavalla/tekemisellä. Siinä missä yksi sortuu päihteisiin niin toinen shoppaa nurkat pyöreiksi tavaraa ja kolmas koukuttuu uhkapeleihin. Joku hakee irtosuhteita ja toinen täyttää tyhjyyttä syömällä herkkuja kaksin käsin eikä tunne itseään koskaan kylläiseksi.  Joku taas treenaa itsensä piippuun tai elää niin askeettisesti, ettei siinä ole enää mitään mieltä mutta tuntuu edes joltakin.

Yhtä kaikki, just nämä huonot keinot on kohtuullisen helposti saavutettavissa mikä kenellekin. Its

Kuulostaa tutulta. Minä olin vähän nuorempana kunnon shoppailuaddikti mikä teki minut varattomaksi ja velkaiseksi. Ostamisen suunnittelulla sai sisältöä elämään ja ostamalla mielihyvää, jännitystä ja syyn lähteä kotoa pois (muita syitä yksinäisellä on niin vähän, koska yksin ei ole kivaa hengailla missään) ja sosiaalisen kontaktinkin myyjään. Ostin pääasiassa vaatteita kuvitellen, miten käyttäisin niitä sitten eri tilanteissa kun oikea elämäni olisi alkanut ja jopa kuvittelin että hankkimalla tietyt vaatteet tulisin vihdoin ihmiseksi joka huomattaisiin ja ovi siihen oikeaan elämään aukenisi taianomaisesti. Suurinta osaa vaatteista ei koskaan käytetty koska tilaisuuksia ei tullut eikä ne vaatteet joita käytin avanneet mitään ovea. Yhtään riepua ei ole enää jäljellä mutta velat on ja syvä ymmärrys ja empatia siitä, miten ja miksi ihmiset sotkevat asiansa. 

Vierailija kirjoitti:

Aika moni ketjuun kirjoittanut tuntuu kaipaavan ihmistä,  josta olisi hyötyä.  Auttaisi kun on sairaana, voisi purkaa omat huolensa ja murheensa,  lähtisi seuraksi milloin mihinkin jne.  Kukaan ei tunnu kaipaavan ihmistä,  jota voisi auttaa,  jonka huolia ja murheita voisi kuunnella,  jonka seuraksi lähteä jonnekin jne. 

Voisiko johtua siitä, että moni yksinäinen on nääntynyt niin pitkään noiden asioiden (jotka muille on niin itsestään selvä osa elämää ettei sitä edes huomata) puutteessa? Turvattomuuden kokemus yksin selviytymisestä esim sairaana on todella raastava eikä sitä voi ymmärtää ellei ole itse kokenut. Tuskinpa täällä yksinäiset on mitään itsekästä sakkia, joka ei vastavuoroisesti tekisi noita asioita muille. Kyllä minä ainakin tekisin ja kaipaan sitä että saisin antaa itsestäni muille. MUTTA: haluan antaa vain niille jotka antavat minulle. Muutaman ihmissuhteen tässä elämässä olen kokenut ja niissä kuvio oli se että minä annoin ja muut ottivat kaiken mikä irti lähti ilman mitään vastavuoroisuutta. Pitää myös saada että voi, jaksaa ja pystyy antamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Aika moni ketjuun kirjoittanut tuntuu kaipaavan ihmistä,  josta olisi hyötyä.  Auttaisi kun on sairaana, voisi purkaa omat huolensa ja murheensa,  lähtisi seuraksi milloin mihinkin jne.  Kukaan ei tunnu kaipaavan ihmistä,  jota voisi auttaa,  jonka huolia ja murheita voisi kuunnella,  jonka seuraksi lähteä jonnekin jne. 

Johtuisiko ihan siitä, että otsikossa kysyttiin sitä mikä yksinäisyydessä on raskainta? Siinä kohtaa kun on oikeasti aina yksin eikä missään asiassa ole toista ihmistä rinnalla niin se ei enää ole raskainta, ettei voi koskaan lähteä kenenkään shoppailuseuraksi/makutuomariksi tai saa kuunnella toisen murheita ja huolia.

Toisekseen monikin yksinäinen on ketjussa kertonut raskaaksi juuri sen, ettei voi vaihtaa ajatuksia toisen kanssa mistään asiasta. Jotenkin jännä, että joku (ilmeisesti ei yksinäinen) olettaa sen automaattisesti tarkoittavan sitä, että muiden pitäisi kuunnella yksinäisen monologia eikä nimenomaan normaalia keskustelua ja sosiaalisuutta jossa molemmat/kaikki osapuolet saa sekä jutella että kuunnella.

Muiden asenteet. Elämäni ei ikään kuin kiinnosta ketään, koska olen sinkku. Itse nautin todella paljon elämäni sisällöstä. Liikun paljon, tykkään työstäni, opiskelen, harrastuksia on paljon, esim musiikki, luen, olen aktiivinen järjestöissä jne. Mutta mikään näistä ei kiinnosta muita, vaan ensimmäinen kysymys on aina "no, oletkos tapaillut ketään viime aikoina?". En. Jossain vaiheessa tulevaisuudessa varmaan, mutta juuri nyt ei ehdi tai kiinnosta. Kirjaimellisesti mistä tahansa muusta kuitenkin voidaan puhua.

Voi kuinka tutulta kuulostaakaan tuo ajatus "oikean elämän alkamisesta". Nyt sitten keski-iässä on joutunut hyväksymään sen, ettei se tule alkamaan koskaan mutta edelleen sitä jaksaa elätellä toivoa siitä, että vielä jonain päivänä olisi edes ihan vain joku hyvänpäiväntuttukin jonka kanssa voisi vaihtaa muutaman sanan kun kohdakkain osuu.

Tosin melko epätodennäköiseltä sekin tuntuu, koska nykyään alkaa olla sellainen olo että jopa kaupan kassatkin jotenkin kavahtaa kun sanoo sen moin/hein..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni ketjuun kirjoittanut tuntuu kaipaavan ihmistä,  josta olisi hyötyä.  Auttaisi kun on sairaana, voisi purkaa omat huolensa ja murheensa,  lähtisi seuraksi milloin mihinkin jne.  Kukaan ei tunnu kaipaavan ihmistä,  jota voisi auttaa,  jonka huolia ja murheita voisi kuunnella,  jonka seuraksi lähteä jonnekin jne. 

 

 

 

 

Johtuisiko ihan siitä, että otsikossa kysyttiin sitä mikä yksinäisyydessä on raskainta? Siinä kohtaa kun on oikeasti aina yksin eikä missään asiassa ole toista ihmistä rinnalla niin se ei enää ole raskainta, ettei voi koskaan lähteä kenenkään shoppailuseuraksi/makutuomariksi tai saa kuunnella toisen murheita ja huolia.

Toisekseen monikin yksinäinen on ketjussa kertonut raskaaksi juuri sen, ettei voi vaihtaa ajatuksia toisen kanssa mistään asiasta.

Jos olo on raskas, niin ei siinä enää kauan jaksa ruveta antamaan muille apua, koska omat voimavarat ovat loppu. Ei ikään kuin ole enää mitään, mistä antaisi yhtään mitään kellekään.

Todellinen vastavuoroinen keskustelu on taitolaji, jota kaikki eivät hallitse. Osa ei sellaista edes kaipaa. Toisille riittää sosiaaliseksi kanssakäymiseksi se, että saavat puhua ja kertoa omat asiansa. Kuuntelusta viis.

Vierailija kirjoitti:

Voi kuinka tutulta kuulostaakaan tuo ajatus "oikean elämän alkamisesta". Nyt sitten keski-iässä on joutunut hyväksymään sen, ettei se tule alkamaan koskaan mutta edelleen sitä jaksaa elätellä toivoa siitä, että vielä jonain päivänä olisi edes ihan vain joku hyvänpäiväntuttukin jonka kanssa voisi vaihtaa muutaman sanan kun kohdakkain osuu.

Tosin melko epätodennäköiseltä sekin tuntuu, koska nykyään alkaa olla sellainen olo että jopa kaupan kassatkin jotenkin kavahtaa kun sanoo sen moin/hein..

Mä en enää odota mitään ihmeellistä elämän tarkoituksen täyttymystä tai alkua. On oikeastaan ihan mukavaa olla tällainen 30+ ihminen, ei tartte riekkua opiskelijariennoissa, kun en niissä oikein tykännyt olla, ei se opiskelijaelämä alkoholinhuuruisena ole kaikkien mieleen. Nyt elän itseni näköistä elämää, jossa otan ilon irti mukavista, vaikkakin pienistä elämäniloista.

Joskus luin, että kaverisuhteen muodostamiseen menee yleensä vähintään 50h yhteistä aikaa. Siinä ajassa saa edes jonkun kuvan toisesta, ystäväsuhteen luonti ei tapahdu hetkessä siis. Eli ottakaa ihan rauhassa aikaa. :)

Kosketuksen puute, sen antaminen ja saaminen kumpikin. No onpahan painopeitto ja halityyny, mutta ei ne nyt 100% korvaajia ole. Tai mistä minä tiedän kun ei ole halauksia sun muuta koskaan saanut.

Kyllä minulla on muutama ystävä, muutamia tuttuja ja työkavereita, mutta koska ei ole parisuhdetta ja asun yksin, tunnen jotenkin sellaista sisäistä yksinäisyyttä. 

Tärkein puute on se ettei tunne kenenkään kanssa sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta jota tuntee kun on hyvässä ja mieleisessään parisuhteessa.

Lisäksi taas juuri yksin tyhjään kotiin ulkomaan matkalta tulleena muistan sen, ettei minua kukaan odota takaisin. Kukaan ei kaipaa minua. Välillä mietin että jos vaikka kuolisin 4 vko kesälomani aikana, niin kukaan ei kaipaisi minua missään. Työnantaja alkaisi varmaan kyselemään jossain vaiheessa jos en palaisi töihin. 

Sitten on ne käytännönasiat, kukaan ei auta minua, jos tarvitsisin vaikka fyysistä muuttoapua tms. Mitä jos sairastuisin siten että en pääsisi sängystä ylös, kuka helkkari minua auttaisi, ei kukaan. Kaikki elämän isot käänteet olen pohtinut ja päättänyt itse, olen selvinnyt niistä aina itse. toki voin kertoa niistä ystävilleni ja pohdinkin asioita heidän kanssaan, mutta se ei ole sama asia, kuin se että olisi kumppani jonka kanssa jaetaan elämä ja johon voi nojata vaikeissa päätöksissä ja jonka kanssa jaetaan asiat.

Olen aina sanonut, että olen niin kateellinen teille joilla on hyvä / tyydyttävä parisuhde ja kumppani johon voitte luottaa ja joka elää kanssanne samaa elämää yhdessä.

Oletus siitä, että sen pitäisi olla jotenkin raskasta. Huoliloiset, jotka tuputtavat omaa karseaa seuraansa ja managerointiaan ratkaisuksi omaan pelkoonsa :D yksinäisyys itsessään on ihan jees. Ja kun mikään ei koskaan estä etsimästä kaveria, kohtaamasta naapuria, aloittamaan uutta harrastusta, tai vaikka vaihtamasta paria sanaa asiakaspalvelijan kanssa, jos kaipaa välitöntä vuorovaikutusta. Mitään draamoja ja suuria tunteita minulla ei ole, mille kaipaisin yleisöjä

Parisuhteen puute.

Kavereita ja tuttuja on jokunen ja ne riittää. Oma rakas puuttuu.... tai oikeastaan onhan minulla oma rakas, mutta hän ei elä minun kanssani ja se satuttaa vielä enemmän kun tiedän, että hän elää sitä elämää jonkun muun kanssa jota meidän piti elää yhdessä. auts.