Lue keskustelun säännöt.
Tekeekö vastoinkäymiset ihmisestä vahvemman?
Varsinkin lapsena ja nuorena koetut vastoinkäymiset?
Kommentit (286)
Vierailija kirjoitti:
EI.,Vakavat vaikeudet tuhoavat ihmisen täysin. Ei siitä nouse, kun kaikki menetetty sairauden vuoksi. Ammatti, koti ja ihmiset. Vain kuolema tuo helpotuksen.
Ei vaikeudet tuhoa vaan se oma ylpeytesi tuhoo. Et ole varmasti yksi ja ainoa joka on kaiken menettänyt. Nythän on mahdollista aloittaa ihan uusi elämä ja alkaa alusta luoden uusia aitoja ihmmissuhteita vertaistensa parissa joilla on myös menetyksiä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu luonteesta. Vaikka olen ollut tooosi herkkä niin puolisoni on kehunut vahvaksi ihmiseksi. Olen sitten ilmeisesti onnistunut sen herkkyyden kehittymään vahvuudeksi. Tai niinpäinkin ettei vahvuutta ole ilman herkkyyttä.
Riippuu varmaankin sisarusjärjestyksestäkin kun olin esikoinen niin minulta vaadittiin enemmän kuin muilta.
Itse ajattelen, että vahvalla ihmisellä on jonkin verran herkkyyttä, mutta ei erityisen herkkä ole yleensä mitenkään erityisen vahva. Jotkut erityisherkät joutuvat elämään sellaisen jatkuvan tunnekuormituksen alla, että tavallaan siitä selviytyminen voidaan nähdä vahvuudeksi verrattuna niihin joiden tunne-elämä on tasaisempi, mutta ei se minusta ole siinä mielessä vahvuutta että tällainen ihminen sietäisi keskimääräistä enemmän vastoinkäymisiä.
Täydellinen herkkyyden puute on kyllä minustakin heikon ihmisen puolustusmekanismi. Tosin tätä on vaikea arvioida ulkopuolelta, ellei ole varma, että henkilö on kova kaikille ihmisille kaikissa olosuhteissa. Vaan se, että yhteen suuntaan näyttää suojamuuria ei vielä tarkoita, ettei ihminen olisi herkkä.
Esikoisena olen tottunut kannattelemaan ja tukemaan muita. Mutta en aio jatkaa maailman tappiin saakka sitä. Voin elää loppuelämän enemmän itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu luonteesta. Vaikka olen ollut tooosi herkkä niin puolisoni on kehunut vahvaksi ihmiseksi. Olen sitten ilmeisesti onnistunut sen herkkyyden kehittymään vahvuudeksi. Tai niinpäinkin ettei vahvuutta ole ilman herkkyyttä.
Riippuu varmaankin sisarusjärjestyksestäkin kun olin esikoinen niin minulta vaadittiin enemmän kuin muilta.
Entä jos olisit kasvanut ilman sisaruksia?
En tiedä. Sitä pitää kysyä sellaisilta jotka ovat ilman sisaruksia kasvaneita. Puolisoni ei ole esikoinen eikä kuopus vaan siitä keskeltä.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuva masennus sekä itsellensä valehtelu että kaikki on ok
No, jos on heikko päänuppi. Pitää osata jättää taakseen sellaiset asiat, eikä velloa menneessä
s
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on liian avoin määritelmä. Tässäkin keskustelussa vastoinkäymiset viedään heti sinne janan ääripäähän eli vakavasti kaltoinkohdelluksi tuleminen ja ne ikävimmät elämäntragediat.
Mielestäni sopiva määrä painetta kehittää- vähän niin kuin liikunta, jos sitä tekee säännöllisesti sopivissa määrin se on kehittävää, jos taas mennään yli menee kroppa vaan rikki.
Itse vietin lapsuuteni/nuoruuteni tallitöissä. En olisi aina halunnut mennä surkeilla säillä tai väsyneenä, mutta äiti laittoi menemään kun kerran yksi oma hevonenkin oli. Välillä paikkoja särki, väsytti ja olisi ollut parempaakin tekemistä, mutta äiti patisti aina menemään eikä yhtään antanut löysää. Myös ollessani yläkouluikäinen, saatoin olla koko viikonlopun vastuussa hevosten hoidosta (joita oli yli 10). Vaivihkaa minulle kehittyi ikäluokkaani parempi kunto ja vastuunkantokyky. Tajusin myös kuinka paljon rahaa, aikaa ja työtä mokoma harrastus vie ja päätin hankkia ammatin jossa tienaa hyvin kustantaakseni kalliin harrastuksen itsenäisesti enkä vanhempien rahalla. Harrastajat tietävät myös kuinka paljon laji sisältää muuten vastoinkäymisiä ja takapakkeja ja niistä voi joko sisuuntua ja jatkaa eteenpäin tai lyödä hanskat tiskiin.
Vierailija kirjoitti:
Nyt on liian avoin määritelmä. Tässäkin keskustelussa vastoinkäymiset viedään heti sinne janan ääripäähän eli vakavasti kaltoinkohdelluksi tuleminen ja ne ikävimmät elämäntragediat.
Mielestäni sopiva määrä painetta kehittää- vähän niin kuin liikunta, jos sitä tekee säännöllisesti sopivissa määrin se on kehittävää, jos taas mennään yli menee kroppa vaan rikki.
Itse vietin lapsuuteni/nuoruuteni tallitöissä. En olisi aina halunnut mennä surkeilla säillä tai väsyneenä, mutta äiti laittoi menemään kun kerran yksi oma hevonenkin oli. Välillä paikkoja särki, väsytti ja olisi ollut parempaakin tekemistä, mutta äiti patisti aina menemään eikä yhtään antanut löysää. Myös ollessani yläkouluikäinen, saatoin olla koko viikonlopun vastuussa hevosten hoidosta (joita oli yli 10). Vaivihkaa minulle kehittyi ikäluokkaani parempi kunto ja vastuunkantokyky. Tajusin myös kuinka paljon rahaa, aikaa ja työtä mokoma harr
Eikö tämä nyt ole ihan vaan arkea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tee. Ne tekee ihmisestä toivottoman ja lamaantuneen. Mahdollisesti kyynisen, vittumaisen ja manipuloivan ellei lamaannu.
Vierailija kirjoitti:
Ei, heikomman.
Sanoisin, että heikomman. Isä oli sodassa 5 vuotta, haavoittui Kiestingissä. kuoli 68v 2pv ikäisenä. Tälläinen 5v keskänyt "vastaankäyminen" löyhensi ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä tiedä tekevätkö vastoinkäymiset vahvemmaksi mutta ainakin itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi teki jokaisen meistä neljästä sisaruksesta. Koska kotona oli köyhää ja toinen vanhempi joi aikalailla niin yhtä vastoinkäymistähän se oli. Omalta kohdalta voin sanoa että pikkujutut ei haittaa, ei räntäsateet tai pakkaset. Tai työttömyys... myötätuntoa ja ymmärrystä kanssaihmisiä kohtaan riittää. Elämä on ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu vastoinkäymisistä. Jotkut ovat traumaattisia ja joidenkin vuoksi ihminen vahvistuu. Koko elämän ajan ihmiselle tulee eteen vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Joskus ajattelee, että tästä en selviä ja joskus ajattelee, että kyllä tästä ajan kanssa selvitään kuten aikaisemminkin.
Lapsuudessani ja nuoruudessani vaikeuksista ei saanut puhua eikä niitä ajatella. Onneksi nyt saa.
Eikö nykyään ihan "kirjanoppineet" käytä tästä ilmiöstä nimeä "resilienssin lisääntyminen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko. Itsellä ainakin vain aiheuttanut huonon itseluottamuksen, epävarmuuden, ahdistusta, masennusta ja näköalattomuutta omaa tulevaisuutta kohtaan. Ja liiallisen päihteidenkäytön.
Taipuu, vaan ei taitu. Selkä suoraan ja katse eteenpäin.
Ei tee. Kokeneemman ja vähän entisestä viisastuneemman kylläkin. Jos osaa ottaa opikseen, ei toista kertaa iske nyrkkejään samaan paskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu minkälaiset voimavarat on käytettävissä. Jos on valmiiksi heikoilla elämässä eikä kykene käsittelemään kriisejä, ne voivat romahduttaa. Jos on voimavaroja ja tukea, kriisit opettaa aina jotain.
Kyllä vahvistaa. Vahvistaa ihan siihen pisteeseen asti ettei välitä enää mistään p@sk@@k@@n. Vaikka maailmanloppu tekis tuloaan ja maa aukeaisi tuliseen h3lv3ttiin se ei tuntuis missään. Kohauttaa vaan olkiaan ja toteais että tällästä p@sk@@ tällä kertaa.
Saa perspektiiviä jokapäiväiseen taapertamiseen. Ymmärtää paremmin elämän pikku harmeja ja niiden merkitystä.
Vastoinkäymiset voivat tehdä ihmisestä vahvemman, mutta joskus ne saattavat tehdä ihmisestä katkeran.
Katkeroitumista tulisi yrittää välttää ihan tietoisesti. Se tekee elämästä raskaan.
Olen joutunut kuuntelemaan katkeroituneen ihmisen puheita aika ajoin. Kun katkeraksi on muuttunut, siitä on aika vaikea nousta.
Ainakin oikeiston ja oikeistolaisten mielestä kaikki inhimillinen heikkous on teeskentelyä.
Mielenterveyskin hoituu huutamalla mielisairaaloiden ovelta kuuluvasti että niskasta kiinni!
Vierailija kirjoitti:
Nyt on liian avoin määritelmä. Tässäkin keskustelussa vastoinkäymiset viedään heti sinne janan ääripäähän eli vakavasti kaltoinkohdelluksi tuleminen ja ne ikävimmät elämäntragediat.
Mielestäni sopiva määrä painetta kehittää- vähän niin kuin liikunta, jos sitä tekee säännöllisesti sopivissa määrin se on kehittävää, jos taas mennään yli menee kroppa vaan rikki.
Itse vietin lapsuuteni/nuoruuteni tallitöissä. En olisi aina halunnut mennä surkeilla säillä tai väsyneenä, mutta äiti laittoi menemään kun kerran yksi oma hevonenkin oli. Välillä paikkoja särki, väsytti ja olisi ollut parempaakin tekemistä, mutta äiti patisti aina menemään eikä yhtään antanut löysää. Myös ollessani yläkouluikäinen, saatoin olla koko viikonlopun vastuussa hevosten hoidosta (joita oli yli 10). Vaivihkaa minulle kehittyi ikäluokkaani parempi kunto ja vastuunkantokyky. Tajusin myös kuinka paljon rahaa, aikaa ja työtä mokoma harr
Ei tuo kuulosta minusta vastoinkäymiseltä vaan normaalilta elämältä. Todelliset vastoinkäymiset on vähän jotain muuta kuin se, että itse valittu harrastus tuntuu hetkittäin raskaalta.
Entä jos olisit kasvanut ilman sisaruksia?