Lue keskustelun säännöt.
Suren ja välillä itkenkin sitä kun lapset eivät enää ole pieniä
13.04.2024 |
Toinen on siis muuttanut jo onilleen ja toinen on lähtökuopissa. Mutta minulla on ikävä heitä pieninä lapsina kun sai ottaa syliin, antaa pusuja, kantaa sylissä, leikkiä jne. Nyt jos he olisivat pieniä niin olisin vielä enemmän läsnä kuin aikoinaan. Vaikka aina olen ollut paljon lasten kanssa ja lapset ovat aina olleet ykkösasia. Miten tästä surusta pääsisi yli?
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
Kuuluu ihmisyyteen, että surraan menetyksiä. Ja niitä menetyksiä on monenlaisia, ne eivät ole välttämättä traagisia, vaan voivat hyvin liittyä esim. omaan identiteettiin: kun lapsi kasvaa, menetän pikkulapsen äidin identiteetin, samoin kuin lapsen kasvaessa menetän pikkulapsen. Ihan kuten kasvaessa myös teini voi ja saa surra oman lapsuuden loppumista.
Tilalle tulee toki aina jotain uutta, joka voi osoittautua ajan kanssa jopa entistä ihanammaksi, mutta uuteen vaiheeseen sopeutumiseen kuluu jokaisella oma yksilöllinen aikansa, ja ellei kykene surun kautta päästämään irti vanhasta, ei siitä uudestakaan voi aina iloita.
Näitä menetyksiä siis saa surra ja pitääkin surra, jos ne tuntuvat kivuliailta. Jos pienetkin kivut vain kieltää ja työntää piilotajuntaan, ne kasaantuvat ja jossain vaiheessa voivat pulpahtaa pintaan vaikka epämääräisinä somaattisina kipuina.Jokainen päättää itse, mitkä asiat aiheuttavat surua ja k
Viisas kirjoitus mutta aina ei kuitenkaan ole kyse terveestä surusta vaan läheisriippuvuudesta jolloin jää kiinni menneeseen ja vanhoihin rooleihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne. Paitsi mä olen toisaalta haikean surullinen ja toisaalta onnellinen ja ylpeä. Ihana nähdä, kuinka upeita nuoria aikuisia lapsista on kasvanut.
Tuo tunne on aivan normaalia. Väliin kuuntelen Slipping through my fingers, joka kuvaa täydellisesti niitä tuntemuksia. Itku tulee joka kerta.
Lapset on vain lainaa. Elämä muuttaa muotoaan, kun he muuttavat omilleen. Ei he kuitenkaan minnekään katoa. Edelleen ovat mun lapsiani ja äiti on aina tukena tarvittaessa.
Aina ne omat lapset ovat upeita, joista voi olla onnellinen ja ylpeä.
Opettajat ja muut lasten ja nuorten kanssa työskentelemään joutuvat voivat vähän olla eri mieltä.
Otin kyllä huomioon palautteen myös koulusta ja lukiosta kirjoittaessani. Usko tai älä, fiksujakin nuoria on vielä paljon.
Läheisriippuvuus vai omistushalu vai molemmat? Tähän saa varmaan terapiaa. Tervettä tuo ei ole. Ahdistaa lapsiakin. Roikkujien luona käydään harvemmin kylässä.
Mä odotan että noi kasvaa ja muuttaa pois.
Heti aamusta tappelevat ja lyövät toisiaan. Ruoka on pahaa. Jälkiä ei siivota. Elämä on yhtä huutoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää iloita lapsen itsenäistymisestä. Siihen kuuluu lapsesta irtautuminen.
Voi iloita, mutta samalla tuntea haikeutta.
Minusta on kurjaa lukea tai kuunnella, miten rumasti jotkut puhuvat lasten pikkulapsiajasta, kun piti raahautua sinne ja tänne jne. Ennemmin kuuntelen näitä kaihoisia muisteluita, miten niin pieni asia kuin halaaminen on ollut niin ihanaa, että sen muistaa edelleen vuosien jälkeen :))
Onhan vanhemmuus myös ikäviä velvollisuuksia ja väsyneenä paikasta toiseen raahautumista, epämukavuusalueella oloa. Lapsi kasvattaa vanhemmasta epäitsekkään kun painopiste siirtyy itsestä pois mutta ei se tapahdu aina ilon kautta vaan usein se on raskasta ja vaikeaa. Mutta se kuuluu vanhemmuuteen.
Eikä ole taattua että kotoa muutettuaan se nuori purjehtii hyvään elämään, ongelmia tulee elämässä aina. Eikä se vauva-aika mitään pelkkää auvoa ole eikä muutkaan lapsen kehitysvaiheet. Voi tulla pahoja ongelmia esim. murrosiässä.
Ihmettelen kun täällä jotkut antaa niin yksipuolisesti auvoisen kuvan äitiydestä ja lasten kanssa elämisestä. Elämä on välillä paskaa ja ihmissuhteet vaikeita. Mutta se kuuluu elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n tunne on normaali. On normaalia kiintyä syvästi lapsiinsa ja kaivata myös pikkulapsiaikaa. Ei se mitään riippuvuutta ja omistushalua ole. Tärkeää on tietenkin myös tukea itsenäistyvää lasta, antaa hänelle tilaa. Täällä jotkut puhuvat tosi rumasti ja kylmästi kuten aina ja tietenkin erityisesti äitiydestä. Suomessa äitiys tuntuu usein olevan pahinta, mitä olla voi. Ja kaikki vika joka asiassa äidissä. Häpeällistä. Valtaosa äideistä tekee aidosti parhaansa lasten eteen, vaikka eivät täydellisiä olekaan. Kaikki ihmiset ovat vajavaisia.
Elettyyn elämään kuuluu luopumisen tuska - se on hinta suuresta rakkaudesta lähimmäisiämmme kohtaan. Elämän kaari on täynnä tällaisia hetkiä. Itsekin koen ajoittain haikeutta siitä, että elämä menee väistämättä eteenpäin, enkä voi sille mitään muuta kuin soljua vain virran mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et sinä sitä sure. Let's face it: suret sitä, että olet itse jo niin VANHA. Sinä senkin KURPPA.
Hirveitä ihmisiä täällä 😳
Ei se ole muiden vika, jos olet KURPPA.
Vierailija kirjoitti:
Mä odotan että noi kasvaa ja muuttaa pois.
Heti aamusta tappelevat ja lyövät toisiaan. Ruoka on pahaa. Jälkiä ei siivota. Elämä on yhtä huutoa.
Mitä jos tekisit asialle jotain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haikeus ja suru on normaalia. Se kertoo vain rakkaudesta lapsia kohtaan.
Läheisriippuvuus on täysin eri asia. Silloin ei halua päästää irti, eikä halua antaa lasten itsenäistyä - roikkuu lapsissaan.
Ja jos ei tunne yhtään haikeutta ja surua, on kyllä aika outoa. Kyseessä on kuitenkin ero omista lapsista, joiden kanssa on eletty koko heidän elämänsä. Ainoat ihmiset, jotka on osa sinua ja joiden elämässä olet ollut aivan alusta alkaen.
Ei elämä lasten lähtöön lopu, mutta kyllä se valtava muutos on ja useimmille vanhemmille haikeaa aikaa. Ajan kanssa uskoisin helpottavan, kun näkee, että lapset pärjää ja siivet kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet rakentanut koko minäkuvasi äitiyden varaan, ja nyt kun lapset eivät enää jatkuvasti sinua tarvitse, et enää tiedä mikä tai kuka olet, vai oletko edes mikään.
Hanki elämä.
Nyt et taida ymmärtää sitä miten lasten kanssa monen monta vuotta kotiäitinä viettäneenä sydämen keskipiste reagoi, kun lapset kasvaa ja muuttaa
pois kotoa. Minä tiedän kuka olen, olen lasteni äiti, en vähemmän, mutta en myöskään enemmän. Se on siinä. Se on se yhteys.
En ole ap.Tässä esimerkki siitä mitä se on kun on rakentanut identiteettinsä liikaa äitiyden varaan. Muutakin pitää elämässä olla muuten sitoo lapset liiaksi itseensä vielä aikuisenakin.
Ja mitä väärää siinä on? Kerrotko? En ole todellakaan sitonut itseeni lapsia liikaa. Missä ihmeessä olen tehnyt väärin, kun me kaikki voidaan hyvin ja tämä jatkukoon!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille tuli töihin joku nainen, joka ensimmäiseksi alkoi kertoa lapsistaan: Mun vauva on jo 18-vuotias!
Siinä tunsi vähän myötähäpeää yksi jos toinenkin.
Niin. Olen minäkin joskus kuullut tällaisia, mutta myötähäpeää en ole tuntenut. Se nyt on vaan jonkun tapa ilmaista sanan "lapsi". Ehkä vähän kömpelöä huumoria? Ongelma on teillä, jos aiheutti jotain häpeää...
Vitsiksi tunnistaisin.
Olen itsekin sanonut tilanteessa, jossa joku on esitellyt vauvansa, että mun "vauva" on jo XX vuotta. - Tarkoittaa, että nuorimmainen.
Hyvin itsenäinen ja jo pienenä jäyhä isäntämiestyyppi, jolla jo varhaisvuosinaan oli taipumusta ikätasoonsa nähden kovin aikuismaisen lakonisiin kommentteihin eri asioiden suhteen.
Aikuistui varhain ja perheellistyi nuorella iällä. Ei tosiaan mikään vauva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet rakentanut koko minäkuvasi äitiyden varaan, ja nyt kun lapset eivät enää jatkuvasti sinua tarvitse, et enää tiedä mikä tai kuka olet, vai oletko edes mikään.
Hanki elämä.
Aloittajan tunteet ovat ihan normaaleja ja yleisiä, vaikka olisi oma elämä. Ei nuo tunteet tarkoita sitä että minäkuva on rakentunut äitiyden varaan. Mitkä lapset täällä näitä kommentteja kirjoittelee, ei vielä paljoa taida olla elämänkokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Minusta taas on ihanaa, kun lapsi (ainoani) kasvaa. Ensimmäiset kolme vuotta oli meillä ihan painajaista enkä todellakaan haikaile takaisin siihen aikaan. Sen jälkeen olen pystynyt nauttimaan äitiydestä ja jokainen ikä on ollut ihana. Myös nyt tämä, kun tytär on teini-iän kynnyksellä.
Minusta on jotenkin surullista, että jotkut ovat niin kiinni juuri siinä pikkulapsiajassa eivätkä osaa nauttia lasten kanssa olemisesta samalla tavalla enää sen jälkeen. Monet sitten isovanhempinakin hössöttävät pikkuisten ympärillä, mutta hylkäävät lapsenlapset, kunhan kasvavat sen ajan ohi. Anoppini on tällainen. Poikansa (eli mieheni) kiinnosti anoppia niin pitkään, kunnes ei ollut enää pikkulapsi. Sen jälkeen mies on ollut omillaan ilman mitään emotionaalista suhdetta äitiinsä. Saman anoppi teki meidän tyttären kanssa. Kiinnostus loppui heti, kun tytär kasvoi pikkulapsiajan ohi. Nyt lähinnä arvostelee miten pinnallisia ja typeriä tyttären miel
Minun äitini on ihan samanlainen. Hän ei yhtään mieti mitä suustaan päästää, joten on myös ihan avoimesti möläyttänyt että vanhemmuus oli kivaa niin kauan kun lapset oli pieniä. Vaikka ei se kyllä kauhean kivalta näin lapsen näkökulmasta vaikuttanut, äitini saa helposti raivokohtauksia ja ihan samanlaista se oli jo kun olin lapsi. Mutta lapset ovat tuollaiselle ihmiselle kuin nukkeja. Nyt äitini on alkanut painostaa minua lastenlasten tekoon. Oletettavasti haluaa vaan uuden "nuken" jota ihastella. Ei ihan varmasti jaksaisi hoitaa lapsenlapsia, nukke vaan pitäisi muka tehdä.
Luin ketjun läpi ja en ihmettele miksi niin monet lapset ja nuoret voivat huonosti. Kommenttien perusteella useat vaikuttavat hyvin kylmiltä ja empatiakyvyttömiltä.
Uhmaikäisen äitinä en kyllä ymmärrä sinua.
Kiitos