Ei pääse elämään rentoa omaa elämää kun vanhuksesta pitää huolehtia

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kommunikoida asiasta selkeästi. Omalta osalta jouduin myös jättämään vanhuksen liikaa vaativan avustamisen reilusti vähemmälle, koska oma jaksaminen ja työkyky rupesivat tulemaan vastaan sekä muiden asioiden hoitaminen alkoi kärsimään. Eihän tuo sitä ymmärtänyt oikeastaan yhtään, mutta hänellä on onneksi varaa maksaa palveluista ja kykyä tarttua puhelimeen  muun avun saamiseksi.

Samaa mieltä. Mä kuitenkin ymmärrän monen omaisen ongelman. On varmaan aika tavallista, että ikääntyvien vanhempiensa "hoitajaksi" ajautuu ikäänkuin vahingossa. Kesälomalla käydään perheen kanssa mummolassa ja ihan kivaa kesäpuuhaahan se on vaikkapa pilkkoa halkoja talven varalle. Alussa auttaminen on vähäistä ja auttajalle jopa ihan mukavaa puuhaa. Sitten aikaa kuluu ja erilaista "pientä avuntarvetta" tulee lisää. Pikkujuttuja, helppoja hoitaa ja aikaa menee max puoli tuntia.

Hieno teksti sinulta. Olen useammankin tekstisi täällä nähnyt, ja on jonkinlainen kuva mitä pyöritystä siellä on ollut. Kunnioitan ja arvostan kaltaisiasi, niin tuon auttamisen tähden, mutta eritoten tämän:

"Mulla oli toista vuotta ihan samanlainen tunne ja vasta nyt alkaa tuntua, ettei pelkoa pohjaan painumisesta enää ole. Että mä pysyn pinnalla, koska en enää anna vetää itseäni pohjaan. Että mä hyväksyn ja annan anteeksi itselleni, jos jotain vanhemmilleni tapahtuu, koska mä en vastaa puhelimeen tai juokse paikan päälle. Tämän opetteleminen on ollut kaikista vaikeinta."

Synnyin itse vaikeaan perhetilanteeseen, jossa paljon sairautta ja mielen ongelmia. Jouduin jo lapsena ottamaan toisen vanhemman roolin ja kannattelmaan vanhempia ja kantamaan vastuuta, sinnitelleen aikuisuuteen ulospäin ihmisen näköisenä, sisältä repaleisena avuttomana lapsena. Itsekin sairastuin ja kannattelen jäljellä olevia perheenjäseniä, eivät pärjää itsenäisesti ollenkaan. Nyt vaan on niin, että minun on nyt opeteltava tuota samaa, mistä puhut. Olen 30+ ja tk-eläkkeellä. Onneksi tilanteessa on jo hieman apua, sillä olen romahtanut täysin. Silti en uskalla luottaa, vaan syyllisyys lamaannuttaa ja nostaa itsevihan ja itsetuhon.

Kukaan ei pahuuttaan ole ollut raskas, sukupolvien ketjusta perityt ongelmat, ja sattumanvaraiset sairaudet. En vaan pysty enää sinnittelemään. Ainakaan ilman että oma elämä valuu täydin viemäriin. Tuntuu että kansi on jo painettu perässä kiinni, happi sentään virtaa toistaiseksi. Vielä kun tietäisi miten pääsee ylös ja saisi elämästä kiinni. Tai, kuvittelen tuon anteeksiannon olevan se avain. Siksi tuli itku tästä tekstistäsi. Tavallaan siis vaan helpotusta, sillä tuo itselle anteeksi antaminen on vaikeaa, tuntuu mahdottomalta. Kiitos että jaoit kokemuksesi.

Nro 103: Monesti olisi helpompaa ihan vain sekin, että vanhukset suostuisivat muuttamaan lähemmäs palveluita esteettömään asuntoon. Pieni lapsi ei saa päättää, asutaanko kerrostalossa (hissillä vai ilman), rivitalossa vai omakotitalossa tai asutaanko maaseudulla, lähiössä vai kaupungin keskustassa. Lapsen vanhemmat päättävät nämä asiat, mutta vanhusten kohdalla omainen, jonka odotetaan huolehtivan vanhuksistaan, ei saa päättää. Mulla ei ole koskaan ollut autoa eikä ajokorttiakaan, joten en ole koskaan  edes harkinnut muuttoa sellaiseen paikkaan, missä autoa tarvitsisi. Olen myös lähes 30 vuotta ollut sinkku, joten mulle on ollut tärkeää, että huoltoyhtiö hoitaa tietyt asiat ja alueella on sitten helposti - toki rahaa vastaan - saatavissa kaikenlaisia muita palveluita. Voin olla pihi monessakin asiassa, mutta en sellaisissa, jotka helpottavat omaa elämääni. Joidenkin vanhusten mielestä - vaikka varaa olisikin - mikään ei saisi maksaa mitään. 

Yhteisasumisessa on monia ongelmia. Ensinnäkin se, että isoja asuntoja on yhä vähemmän. Nykyisin saattaa 3 huonetta ja keittiökin olla vain 60m2. Toinen ja mielestäni aika merkittävä asia on se, että ihmisten vuorokausirytmit ovat erilaisia. Joskus aikoinaan aamulla noustiin ylös ja  illalla mentiin nukkumaan. Ateriat syötiin aina suunnilleen samoihin kellonaikoihin. Nykyisin yhä useampi tekee jotain muuta työtä kuin ma-pe klo 8-16. Miten huolehditaan eri sukupovien kesken, ettei kukaan ole häiriöksi toisille? Siis edes silloin, kun ei kenelläkään ole edes muistisairautta. Pitäisi olla erittäin hyvin äänieristetyt huoneet, mutta siitä sitten toisaalta seuraisi, että ei viereisessä huoneessa kuultaisi, jos vanhus on vaikka kaatunut ka lyönyt päänsä. Kolmanneksi vielä se, että ihmisten elämä on muuttunut niistä ajoista, kun monta sukupolvea on asunut samassa torpassa. Nykyisin on kodin ulkopuolisia harrastuksia niin aikuisilla kuin lapsillakin. Teineillä saattaa ravata kavereita kylässä jne. Tunnen iäkkään ihmisen, jonka tytär lapsineen muutti hiljattain vanhuksen luokse asumaan. Vanhus ehti asua parikymmentä vuotta yksin ja kun ollaan juteltu, niin on aika väsynyt jatkuvasta hälinästä, mitä hänen kotonaan nyt on. Tyttärenkin ystäviä käy kyläilemässä, saunomassa välillä jne. Vanhus on aamuvirkku ja tytär iltavirkku. Lisäksi tytär tekee vuorotyötä ja iltavuoron aikaan vanhus on sitten keskenään kouluikäisten lastenlastensa kanssa. Ajatus kolmen sukupolven yhteisasumisesta voi joidenkin mielessä kuulostaa ihan hyvältä idealta, mutta ainakaan tuo vanhus ei ole mitenkään riemuissaan, kun oma rauha omassa kodissaan on mennyttä. Niin ja tuo vanhus ei ollut kovin iloinen siitäkään, että joutui hävittämään aika ison osan omista tavaroistaan, jotta tytär ja lapsenlapset saivat mahdutettua omat huonekalunsa ja muut tavaransa asuntoon. 

up

Nro 105: "Kukaan ei pahuuttaan ole ollut raskas, sukupolvien ketjusta perityt ongelmat, ja sattumanvaraiset sairaudet. En vaan pysty enää sinnittelemään. Ainakaan ilman että oma elämä valuu täydin viemäriin. Tuntuu että kansi on jo painettu perässä kiinni, happi sentään virtaa toistaiseksi. Vielä kun tietäisi miten pääsee ylös ja saisi elämästä kiinni. Tai, kuvittelen tuon anteeksiannon olevan se avain. Siksi tuli itku tästä tekstistäsi. Tavallaan siis vaan helpotusta, sillä tuo itselle anteeksi antaminen on vaikeaa, tuntuu mahdottomalta. Kiitos että jaoit kokemuksesi."



Lainasin vain osan tekstistäsi. Mä kävin lopulta psykologilla puhumassa asioista. Oikeastaan siksi, että lääkäri sitä suositteli mulle. Suhtauduin hieman skeptisesti siihen, miten psykologi muka voisi auttaa. Mutta olinkin positiivisesti yllättynyt. Jotkut hänen vinkeistään oli sellaisia, että mun olisi pitänyt älytä ne itsekin. Mullahan esimerkiksi aina puhelimen soidessa alkoi korvissa kohista ja tiesin siitä, että verenpaine taas nousi. Jos huomasin, että soittaja olikin puhelinmyyjä tai joku muu kuin isä, verenpaine alkoi laskea. Psykologi kehotti mua vaihtamaan kännykän soittoäänen. Ja se tepsi. Mä olin niin ehdollistunut siihen tiettyyn ääneen, että pelkkä ääni sai mut ärsyyntymään. Kun vaihdoin soittoäänen, ärsyynnyin vasta, kun soittaja selvisi. Tosin nyt enää enää silloinkaan, kun asioita on saatu muuten kuntoon. 

Yksi keskeinen tekijä anteeksiantoon on mulla ollut "force majeure" -ajattelusta louopuminen. Kun psykologi kysyi, kokisinko syyllisyyttä tai voisinko antaa itselleni anteeksi, jos jäisin auton alle ja makaisin teho-osastolla silloin, kun vanhemmilleni sattuu jotain. Vastaisn, että tottakai, koska enhän mä sieltä teholta voisi lähteä apuun. Sen jälkeen hän kysyi, antaisinko itselleni anteeksi, jos vanhemmilleni olisi nyt mun siellä psykologin luona ollessani sattunut jotain. Mä jäin miettimään, että niin joo, munhan ei ollut mikään pakko varata aikaa psykologille vaan ihan omasta vapaasta tahdostani varasin ajan ja menin sinne. Se ei siis ollut mikään "force majeure"-tilanne kuten olisi ollut teho-osastolla makaaminen. Mutta mä aloin siitä ymmärtää, että mun pitää huolehtia omasta terveydestäni ja omasta jaksamisestani. Tehdä asioita, jotka lisäävät mun hyvinvointiani ja jaksamista, vaikka ne eivät olekaan mitään "force majeure"-asioita. Seuraava askel mulla on, että aloitan reumalääkitykseni tämän kevään aikana uudelleen. Mähän en ole noin vuoteen käyttänyt, koska ei mun olisi ollut mahdollista mennä lääkityksen edellyttämiin kontrolliverikokeisiin, koska silloin olisi pitänyt poistua kotoa ja entä, jos just silloin äiti olisi vaikka taas karannut tms. Mä siis ajattelin, että koska nivelreumaan ei kuole , niin sen lääkityskään ei ole mikään "force majeure"-syy antaa itselleni anteeksi, jos vanhemmilleni sattuisi jotain sillä aikaa, kun olen kontrolliverikokeissa. Nyt mä en enää ajattele, että vain "force majeure"-tilanteissa voisin antaa itselleni anteeksi. Mä saan ja mun pitääkin huolehtia omasta terveydestäni ja omasta hyvinvoinnistani. Mun pitää huolehtia muistakin ihmissuhteistani kuin vain suhteestani vanhempiini.  

Sun kirjoituksessasi tuo, että kansi on jo painettu perässä kiinni, on mielestäni tosi kuvaava. Psykologilla käynnit sai mut tajuamaan, että mun kansi on painettu kiinni, mutta se ei ole vielä lukossa. Ja mulla on vielä mahdollisuus työntää kansi auki, mutta se edellyttää, että mä muutan omia ajattelutapojani. Kyllä mä vieläkin välillä huomaan, että kun ystäväni ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, mulle ensimmäisenä tulee päähän, että enhän mä voi lähteä, mutta sitten sanon itselleni, että tietenkin voin lähteä. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 76: Mulle vanhemmista huolehtiminen kaatui kahdesta syystä: olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja lisäksi mulla on etätyö. Vielä puoli vuotta sitten olisin voinut maalata taulun, jossa äiti kaatuu ja koko lähisuku seisoo ympärillä ringissä kysyvän näköisenä odottaen, milloin minä nostan äidin ylös. Mun vanhemmillani on tosiaan kaksi lasta, mutta on neljä lastenlasta. Kaikki 4 asuvat max viiden kilometrin säteellä. Kuitenkin vain yksi vanhempieni lapsenlapsista on esimerkiksi käynyt vartavasten vaihtamassa mummiltaan kakkavaipat ja se on ollut mun poikani. Joten meillä tämä vanhusten hoito kaatui enssisijaisesti mulle ja toissijaisesti mun pojalleni. Vasta kolmantena tuli mun siskoni. Mun pojan oli muuten tarkoitus 4 vuotta sitten pyrkiä opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sen luonne sopisi aivan täydellisesti hoitajan hommaan, mutta pandemian alussa se tajusi, mitä valmiuslaki tarkoittaa terveydenhuollon henkilöstön osalta ja luopui ajatuksesta

Reipas ja tunnollinen lampaalle:

Olen se, jolle olet vastaillut. On oikein hyvä, että siskosikin on saanut kokea miten raskasta tuo on, jotta voitte käsittää tilanteen molemmat tasapuolisesti. 

Olet pelastanut henkisen terveytesi ja ehkä jopa henkesi vetäytymällä kauemmaksi vastuusta. 

Itse en vaan ole kyennyt ottamaan välimatkaa tähän tilanteeseen ja olenkin siis omaishoitajana satimessa. Vastuu on liian suuri, kun emme omaishoitajuuden vuoksi saaneet edes kotisairaanhoitoa. Ei ole paikkaa, mistä kysyä neuvoa. Terveyskeskuslääkärin saa erittäin huonosti yhteyttä eikä se tule kotona käymään ja mun vanhemmat ei pysty menemään sinnekään. Eikä aikoja edes helposti saa. 

Ennen oli kotisairaanhoito tukena ja siellä erittäin osaava sh. Sitten säästöjen vuoksi se poistettiin meiltä. 

Paikallisessa lehdessä luki tänään, että hoitopaikat ovat ihmeissään tällä hyvinvointialueella, kun paikkoja tehostetusta palveluasumisesta jää tyhjilleen. Hyvinvointialue vastaa, että ketään ei ole jonossa eikä tulossa. Omaiset ovat täysin vastakkaista mieltä ja samoin kotihoito. Tulijoita olisi liiankin kanssa, mutta hyvinvointialue säästää.

Eikö sinua hirvitä se, että saavatko vanhempasi tarvittaessa nopeasti kaiken sen tarvitsemansa avun ilman, että sinä omaisena olet vaatimassa. Tarkoitan lähinnä akuutteja tilanteita. 

Ottakaa oma elämä haltuun. Ei ole mikään pakko olla vanhuksen tossun alla. Ette ole enää ohjailtavia pikkulapsia. Jos vanhuksella on jokin hätä, hankkikaa turvaranneke. Se riittää. Ja yhteydenpito omien aikataulujenne mukaan, esim kerran pari kuukaudessa. Enempää ei tarvitse jaksaa. t.psykologi

Hoidan rekrytointia. Ei ole mikään salaisuus, että pienten lasten äidit ja potentiaaliset raskautujat eivät ole kuuminta huutoa. Mutta nyt huomioon otetaan myös vanhusten hoidossa kiinni olevat. Koska kyllä se poissaoloina ja heikkona suorituksena näkyy. Tietysti, mehän ollaan ihmisiä eikä koneita. Yrityksen on kuitenkin pakko huomioida oma etunsa.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 105: "Kukaan ei pahuuttaan ole ollut raskas, sukupolvien ketjusta perityt ongelmat, ja sattumanvaraiset sairaudet. En vaan pysty enää sinnittelemään. Ainakaan ilman että oma elämä valuu täydin viemäriin. Tuntuu että kansi on jo painettu perässä kiinni, happi sentään virtaa toistaiseksi. Vielä kun tietäisi miten pääsee ylös ja saisi elämästä kiinni. Tai, kuvittelen tuon anteeksiannon olevan se avain. Siksi tuli itku tästä tekstistäsi. Tavallaan siis vaan helpotusta, sillä tuo itselle anteeksi antaminen on vaikeaa, tuntuu mahdottomalta. Kiitos että jaoit kokemuksesi."



Lainasin vain osan tekstistäsi. Mä kävin lopulta psykologilla puhumassa asioista. Oikeastaan siksi, että lääkäri sitä suositteli mulle. Suhtauduin hieman skeptisesti siihen, miten psykologi muka voisi auttaa. Mutta olinkin positiivisesti yllättynyt. Jotkut hänen vinkeistään oli sellaisia, että mun olisi pitänyt älytä ne itsekin. Mullahan esimerkiksi a

Olen ihan eri, mutta seuraan aina mielenkiinnolla, mitä kirjoitat. Arvostan suuresti sua ja juttujasi. Nyt ajattelin kannustaa sua sellaiseen, että teepäs ensi kesänä semmoinen radikaali temppu, että lähde käymään lomareissulla. Tai tee kaksi reissua, ensin vaikka vain pari päivää, ja sitten viikko. Ei mitään mahdotonta tai liian stressaavaa. Saat jo suunnittelusta iloa ja vapauden tunnetta. Jos tuntuu hankalalta sitoutua tiettyyn ajankohtaan, niin pidä suunnitelma siltä osin auki tai siis suunniteltu aika ja sille vara-aika, jos ensimmäinen ei jostain syystä onnistu. Minne tai millaiselle lomalle haluaisit lähteä? Mitä haluaisit siellä tehdä?  Jos tulisit tänne päin, voisin olla sun "live like local" - paikallinen kaveri, vaikka vissiin vähän nuorempi olenkin. 

Nro 109: Tuo omaishoitajuus voi olla todellinen ansa :(  Kuulutko mihinkään omaishoitajien vertaistukiryhmään? Mä kuulun Facebookissa yhteen, vaikka en itse olekaan omaishoitaja vaan isä on äidin omaishoitaja. Saan sieltä ryhmästä paljon tietoa, joista voin kertoa isälle. Jos et vielä kuulu, suosittelen liittymään. 



Mulla oli aikoinaan paljon tietoa vammaisten palveluista ja osasinkin vammaispalvelulain käytännössä kannesta kanteen ulkoa. Vaikka tästä on jo kauan aikaa, valitettavasti jo silloin viranomaisten taholta tarjottiin kaikkeen "ei oota" tai "ei ole oikeutta", joten joka hiton asiasta piti tapella ja luetella laista pykälät, joiden perusteella oli oikeus. Ja välillä viedä aisoita byrokratiassa aina ylemmälle taholle.  Raskasta sekin oli silloin, mutta nykyään taitaisi olla tarpeen osata kaikki vanhusten hoitoa koskevat laitkin ulkoa, jotta osaisi vedota oikeisiin tahoihin ja oikealla tavalla. Nyt tuli muuten mieleen, että ehkä meille sattui ihan poikkeuksellisen ihana palveluntarpeenohjaaja tai sitten mä puhuin hänen kanssaan "samaa kieltä" niin, että hän heti alussa tajusi, ettei mua voi höynäyttää mihinkään sellaiseen, mihin mua ei voi juridisin perustein velvoittaa. Mulle ei siis edes ehdotettu omaishoitajuutta. 



Mua ei hirvitä akuutit tilanteet. Ei sillä ole merkitystä, soittaako isä 112:een vai minä. Ensihoito ei tule paikalle yhtään sen nopeammin, vaikka mä miten polkisin jalkaa. Tai jos äiti vaikka kaatuu, niin ei turvapalvelustakaan tulla yhtään sen nopeammin. Siitä olen jonkin verran huolissani, että isälle sattuu jotain. Sen vuoksi turvaranneke onkin isän ranteessa, koska äiti ei enää osaa käyttää puhelinta eikä muutenkaan älyäisi, että pitäisi hälyttää apua. Äiti ei osaisi painaa edes turvarannekkeen nappia.  Äidillä on jo vuosia ollut DNR-päätös eli ei enää elvytetä, joten jos sydän pysähtyy, niin ei ensihoitokaan alkaisi elvyttämään, vaikka olisi jo paikallakin. Koko kuvio pitää kuitenkin miettiä uudelleen, jos isä kuolee ennen äitiä, joutuu sairaalaan tai menee niin huonoon kuntoon, ettei enää pysty siellä tekemään mitään. 

Nro 112: "Olen ihan eri, mutta seuraan aina mielenkiinnolla, mitä kirjoitat. Arvostan suuresti sua ja juttujasi. Nyt ajattelin kannustaa sua sellaiseen, että teepäs ensi kesänä semmoinen radikaali temppu, että lähde käymään lomareissulla. Tai tee kaksi reissua, ensin vaikka vain pari päivää, ja sitten viikko. Ei mitään mahdotonta tai liian stressaavaa. Saat jo suunnittelusta iloa ja vapauden tunnetta. Jos tuntuu hankalalta sitoutua tiettyyn ajankohtaan, niin pidä suunnitelma siltä osin auki tai siis suunniteltu aika ja sille vara-aika, jos ensimmäinen ei jostain syystä onnistu. Minne tai millaiselle lomalle haluaisit lähteä? Mitä haluaisit siellä tehdä?  Jos tulisit tänne päin, voisin olla sun "live like local" - paikallinen kaveri, vaikka vissiin vähän nuorempi olenkin. "



Kiitos <3  Mä olen itseasiassa miettinytkin, että kun se Seinäjoelle muutto on niin monet kerrat ollut vuoden aikana mun mielessä enkä ole ikinä koko paikassa edes käynyt, niin ehkä pitäisi joku kerta mennä käymään. En edes tiedä, mistä mulle tuli mieleen just Seinäjoki. Ehkä siksi, etten tunne sieltä ketään ja siellä olisi täysin uudessa tilanteessa. Noh, muuttoa sinne ei tarvitsekaan nyt toteuttaa, mutta voisin mennä joku lomapäivä junalla aamulla sinne ja tulla illalla takaisin. Tai vaikka olla yksi yö hotellissa. 



Tuo suunnittelusta saatu ilo ja vapauden tunne on oikeasti tärkeää. Se psykologikin kehotti mua alkaa suunnittelemaan jotain, mitä en ole ennen tehnyt. Uusi harrastus tai ihan mitä tahansa. Mä sain aikoinaan laadukkaan järjestelmäkameran lahjaksi, mutta eipä ole tullut opeteltua sen käyttöä. Nyt olisi tilaisuus opetella. Asun aika kivassa paikassa, jossa on luontoa lähellä ja läheinen lampi on joutsenten välietappi kun ne matkaa etelästä pohjoisemmaksi. Satuin vielä Facebookissa törmäämään sellaiseen ryhmään kuin "Paskat luontokuvat" ja ajattelin, että no ainakin sinne voisin sitten alkaa laittaa epäonnistuneita luontokuvakokeiluitani. Mulle ei ole vuosikausiin tullut mitään aikakauslehtiä, mutta loppuvuodesta tilasin Kodin Pellervo -lehden. En ollut ikinä kuullutkaan, mutta on jotain ihan erilaista. Yhden numeron mukana tuli A4-kokoinen kalenteri, johon olen nyt lyijykynällä kirjoittanut kaikenlaista suunnittelemaani hommaa. Ja siis nämä hommat on kaikenlaista, ihan kotihommiakin (esim ikkunoiden pesu) yms. Oli pitkän aikaa niin, että aina, kun mä olin suunnitellut tekeväni jotain, suunnitelmat menikin mönkään, koska pitikin taas rientää tekemään jotain muuta. Lopulta lakkasin suunnittelemasta mitään. Varmasti kuulostaa ihan järjettömältä, että mä saan iloa siitä, että mun kalenterissa lauantaille 4.5. lukee lyijykynällä kirjoitettuna "Ikkunoiden pesu". Vaikka en edes tykkää ikkunoiden pesusta, niin mulle on merkitystä sillä, ettei mun elämäni olekaan pysähtynyt. 

Reippaalle ja tunnolliselle lampaalle:

Erittäin hyvä psykologikäynti sinulla. Mulla on tuota samaa. Koska asun jo samassa, niin venytän jaksamistani nukkumalla huonosti ja tarkkailemalla ääniä. Että mitä tapahtuu. Helposti lähden jonkun erikoisemman äänen tarkistamaan, onko kaikki ok. (Kuulin kaverini äidin palvelutalossa olevan tavan, että hoitsu kurkkaa huoneeseen yölläkin 2 tunnin välein. En kyllä sentään sellaista jaksa.)

Mullakin on sairaus, joka vaatisi leikkauksen. Ei leikkaus ole kiireellinen, mutta jos ei leikata, se lyhentää muutaman vuoden elinikääni. En voi tästä nyt lähteä minnekään leikkaukseen. 

Minä toisaalta ajattelen niin, että mun on pakko olla saatavilla, että voin vahtia tapahtumia. Vaikka kaatumisia. Toisaalta pitäisi olla sikäli armollinen itselle, että luultavasti olen pelastanut ainakin toisen vanhemmista hengen ainakin joinain sellaisina kertoina, kun jotain on tapahtunut. Siis toimittanut hoitoon. Mun vanhemmalla oli 3 vuotta sutten valtava verenvuoto. Huomasin sen iltamyöhällä ja häntä vaan harmitti, että huomasin, kun oltiin mennyt nukkumaan. Oli sitten muutaman päivän gastrokirurgisella hoidossa. 

Loputtomiin ei pysty pelastamaan jo senkään takia, että ikä tulee kuitenkin lopulta vastaan. Kukaan ei jää ikuisesti elämään. 

En ymmärrä, millainen mielentilani tulee olemaan tämän kaiken stressin ja ahdistuksen jälkeen, kun he lopulta kuolevat. (Toivottavasti kuitenkin siihen menee vielä aikaa mahdollisimman paljon) Olen sitoutunut tähän niin paljon, että aikuiset jälkeläiset ja puoliso ovat selkeästi tästä kärsineet. En jaksa mitään muuta juuri ollenkaan ja lisäksi En pääse täältä minnekään. Ihan liian pieni i palkka omaishoitajilla tällaisesta 24/7 työstä. 

Älä huolehdi, kukaan ei pakota. 

Vierailija kirjoitti:

Ottakaa oma elämä haltuun. Ei ole mikään pakko olla vanhuksen tossun alla. Ette ole enää ohjailtavia pikkulapsia. Jos vanhuksella on jokin hätä, hankkikaa turvaranneke. Se riittää. Ja yhteydenpito omien aikataulujenne mukaan, esim kerran pari kuukaudessa. Enempää ei tarvitse jaksaa. t.psykologi

Moni vanhus hätääntyy kohtauksen saatuaan tai kaaduttuaan eikä ymmärrä painaa turvanappia. 

Kun mieheni tädillä oli tosipaikka, turvanappi ei edes toiminut (Vaikka sitä oli testailtu) Tuo täti kuolikin sitten vessareissulla yöllä. Eipä tiedä. Varmaan taas oli turvanappi epäkunnossa. 

Taidat olla aika nuori ja kokematon psykologi. Kaverieni vanhemmat (Siis useamman) asuu palvelutalossa ja aika paljon sieltäkin omaiselle sälytetään tehtäviä. Pitää tulla hoitokokoukseen, hankkia sitä ja tätä tarviketta ja vaatetta jne jne. 

Ei pidä huolehtia, sysään vanhuksen kunnan niskoille, jos minulle yrittävät hoitoa nakittaa.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 109: Tuo omaishoitajuus voi olla todellinen ansa :(  Kuulutko mihinkään omaishoitajien vertaistukiryhmään? Mä kuulun Facebookissa yhteen, vaikka en itse olekaan omaishoitaja vaan isä on äidin omaishoitaja. Saan sieltä ryhmästä paljon tietoa, joista voin kertoa isälle. Jos et vielä kuulu, suosittelen liittymään. 



Mulla oli aikoinaan paljon tietoa vammaisten palveluista ja osasinkin vammaispalvelulain käytännössä kannesta kanteen ulkoa. Vaikka tästä on jo kauan aikaa, valitettavasti jo silloin viranomaisten taholta tarjottiin kaikkeen "ei oota" tai "ei ole oikeutta", joten joka hiton asiasta piti tapella ja luetella laista pykälät, joiden perusteella oli oikeus. Ja välillä viedä aisoita byrokratiassa aina ylemmälle taholle.  Raskasta sekin oli silloin, mutta nykyään taitaisi olla tarpeen osata kaikki vanhusten hoitoa koskevat laitkin ulkoa, jotta osaisi vedota oikeisiin tahoihin ja oikealla tavalla. Nyt tuli muuten mieleen,

Kiitos hyvästä ideasta!!!!

En ole ollut koskaan Facebookissa. Tuo ryhmä kuulostaa kiinnostavalta ja sekin siinä on hyvä, että ei tarvitse mennä fyysisesti minnekään. 

Mun kaverin äidille kävi sillä tavalla Tampereella, että kaatui palvelutalossa ja epäiltiin murtumaa. Mun kaveri kävi äitinsä luona pari kertaa viikossa ja tajusi, että on hyvin kivulloinen. Kysyi tehostetun palvelutalon hoitajilta, miksei ole käynyt sairaalassa. Hoitaja sanoi soittaneensa sairaalaan ja kertoneensa murtumaepäilystä, mutta vastaus oli ollut, että eivät ota vastaan, ellei omainen vaadi. No, kaverini ei osannut vaatia, kun hänelle ei kukaan ollut ilmoittanut. Hän sitten hommasi äitinsä sairaalaan hoitoa saamaan. Kamalaa. 

Minä en voi paljoakaan tehdä jos äitimuori saa kohtauksen kotona. On työ ja muut velvollisuudet. Jokainen täältä joutuu lähtemään, minäkin joskus enkä toivo, että lapseni joutuvat jatkuvasti kyttäämään miten pärjään. T. Isä 49

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin vanhuksilta katoaa myös ote todellisuudesta.

Isäni keksii ties mitä tempauksia ja ei näe mitään vikaa omassa toiminnassaan. Vanhainakotipaikkaan liian hyvässä kunnossa ja ei myöskään suostu ottamaan siivousapua vastaan. Asunto siinä kunnossa, ettei sinne voi viedä lapsia.

Sama tilanne miehen puolella - eivät suostu muuttamaan pois hissittömästä talosta ja asuvat ylimmässä kerroksessa. On kuulemma hankalaa, mutta eivät halua muuttaa pois.

Asioista väännetty jo kymmenen vuotta. Olen täysipäiväisesti töissä ja muutakin elämää on, joten heidän itseaiheutettujen ongelmien ratkominen on poissa kaikesta muusta. Lähtevät varmaan asunnoista kannettuna.

Tämä on varsin yleinen tilanne. Eivät ymmärrä ajoissa muuttaa sopivampaan asuntoon ja sitten on tosiaan nämä jotka eivät enää yksin pärjää mutta ovat kuitenkin liian hyväkuntoisia hoivakotiin.

Tajuatteko te kirjoittajat, että tulevaisuudessa vanhusten hoito siirretään yhä enemmän heidän lapsilleen. Siitä on jo poliitikot puhuneet. 

Mennään takaisin aiempaan. Niin se on muissa maissa. Erittäin monessa maassa. 

Eli meidän lapsemme pakotetaan ottamaan hoitomme harteilleen. Ehkä rahallisestikin, kuten ennen. 

Vierailija kirjoitti:

Tajuatteko te kirjoittajat, että tulevaisuudessa vanhusten hoito siirretään yhä enemmän heidän lapsilleen. Siitä on jo poliitikot puhuneet. 

Mennään takaisin aiempaan. Niin se on muissa maissa. Erittäin monessa maassa. 

Miten tuo sujuu sen kanssa, että eläkeikää nostetaan seitsemäänkymppiin ja kaikkien pitää käydä töissä? Töidenkin perässä pitää muuttaa sinne sun tänne. Raahaa siinä sitten mukana vastentahtoista vanhusta.