Ei pääse elämään rentoa omaa elämää kun vanhuksesta pitää huolehtia

Ymmärrän hyvin sen ristiriidan, mikä on tunteiden tasolla, kun miettii, miten pitkälle pystyy vanhempiaan auttamaan.

Itse asun useamman sadan kilometrin päässä vanhemmista enkä aja autoa. Kun he alkoivat tarvita apua, olin vielä töissä. Pieniä, kiireettömiä asioita hoidin, mutta en alun perinkään alkanut ottaa vastuuta isommista. Vanhemmat ostivat palveluita ja lopuksi saivat maksimipalvelut kunnan kotihoidosta. Vihdoin sitten pääsivät hoitokotiin, missä vaiheessa ryhdyin edunvalvojaksi.

Huono omatunto oli välillä ja kauhistutti, miten paljon piti luottaa vain hyvään tuuriin, ettei mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta minusta ei olisi ollut hoitajaksi ja jälkeenpäin olen tyytyväinen, että osasin asettaa rajat.

Ne jotka vetoavat entisaikaan että silloin hoidettiin vanhukset kotona. Silloin vanhukset eli muutaman vuoden max raihnaisina ja kuolivat pois. Nyt lääkitään vanhukset kiin että henki pihisee huonosti 10-20 vuotta. Hoida siinä sitten sen ajan kotona vanhuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka vetoavat entisaikaan että silloin hoidettiin vanhukset kotona. Silloin vanhukset eli muutaman vuoden max raihnaisina ja kuolivat pois. Nyt lääkitään vanhukset kiin että henki pihisee huonosti 10-20 vuotta. Hoida siinä sitten sen ajan kotona vanhuksia.

Kun eläkeikää on koko ajan nostettu,  moni on vielä työelämässäkin iässä,  jossa entisaikaan oltiin usein jo hautuumaalla. Tulevaisuudessa yhä suurempi ongelma,  kun eläkeikä on vasta 70v. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka vetoavat entisaikaan että silloin hoidettiin vanhukset kotona. Silloin vanhukset eli muutaman vuoden max raihnaisina ja kuolivat pois. Nyt lääkitään vanhukset kiin että henki pihisee huonosti 10-20 vuotta. Hoida siinä sitten sen ajan kotona vanhuksia.

Kun eläkeikää on koko ajan nostettu,  moni on vielä työelämässäkin iässä,  jossa entisaikaan oltiin usein jo hautuumaalla. Tulevaisuudessa yhä suurempi ongelma,  kun eläkeikä on vasta 70v. 

Jos on tehnyt ensimmäisen lapsensa esimerkiksi 35-vuotiaana,  lapsi pääsee eläkkeelle aikaisintaan silloin,  kun vanhempi on jo 105-vuotias.  

Vierailija kirjoitti:

Moni vanhus vie aikuisista lapsistaan mehut. Ei ole oikein, että vielä kuusikymppisenäkin pitää uhrata oma elämänsä vanhuksen puolesta. Olla aina huolehtimassa ja saatavilla.

Olen 75 v samoin mieheni ja jo kohta kymmenen vuotta hoidettu anopin asioita, ja vaikka pääsi hoivakotiin, niin se kaikki paperisota tuottaa miehelle todella paljon työtä. Samoin on yksi sukulainen, jolla käy kotihoito, mutta koko ajan oh jotain säätöä. Siareni joutui hoivakotiin ja onneksi hänellä on lähellä meitä nuorempi holhooja. Lisäksi yksi lapsenlapsikin  tarvitsee meidän tukea.

Nämä vanhat puhuvat kaikille, että kyllä he(siis me) jaksamme, kun olemme kuulema vasta 50 vuotiaita😰.

Kohta aion heittäytyä ihan saamattomaksi ja sanon aikuisille lapsille, että eivät edes aloita meidän hoitamista, ei vaan enää jaksaisi, kun osa ystäväpiiristäkin on jossain  hoidossa.🙄

En kehtaa sanoa meidän vanhukselle, että en koko ajan jaksa hänen valitustaan ja soitteluaan, viestejään, muiden mustamaalausta. On tässä vaivoja ja väsymystä itselläkin. Nakitan hommia omalle miehelleni mikä on väärin, koska ei hänen pitäisi joutua auttamaan MINUN vanhempiani. Olisi hienoa jos ei olisi tällaista rasitetta enää.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 62: Sen jälkeen, kun sain heidät hyväksymään ulkopuolisen avun vastaanottamisen, mun ei ole enää tarvinnut hypätä jokaisen asian vuoksi. Itseasiassa tuossa helmikuun puolivälissä kävin vihdoin lääkärissä (en ole voinut aiemmin käydä, koska piti olla 24/7 hälytysvalmiudessa just sitä varten, jos äiti vaikka taas karkaa) ja vaikka itse olinkin jo ounastellut, että asiani eivät ole nyt hyvin, vasta lääkärin sanat "vapautti" mut velvollisuudesta. Mulla on jo kerran korkean verenpaineen takia revennyt valtimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja olen ollut todella onnekas, että selvisin siitä silloin joulukuussa 2012 hengissä. Toista kertaa tuskin olisin yhtä onnekas. Lääkäri kielsi mua ehdottomasti nostelemasta yhtään mitään tai ylipäätään tekemään yhtään mitään. En saisi edes stressata yhtään mistään.  Ja sanoi, että jos alkaa päätä särkeä, pitää lähteä välittömästi päivystykseen. Isä ei meinannut ott

Olen se, jolle vastasit. Ymmärrän hyvin, että on ollut kuormittavaa olla se ensimmäinen henkilö, jolle isäsi soittaa ja joka sitten päättää, mitä tehdään. 

Erinomaista, että siellä on nyt ovet takalukossa ja on turvapalvelu ja ranneke. 

Sulla on se hyvä juttu, että isäsi on vielä aika selväpäinen, mutta hänellä on varmaan nyt aikamoinen kuorma ja pelko, kun et olekaan aina saatavilla. Siis avuton ja yksinäinen olo.

Täältä kaukaa ja tilannetta tarpeeksi tuntematta mietin, että voisiko teillä olla (isääsi säästääksenne) niin, että vastaat kyllä aina isällesi ja hän voisi siihen luottaa, mutta olisitte sopineet niin, että et tule auttamaan, vaan ne turvapalvelut tulee. Tällöin isäsi saisi henkistä tukea sinulta. Onhan se hänellekin rankkaa. Entä jos jompikumpi kumpi (toivottavasti vasta pitkän ajan kuluttua) olisi kuolemassa äkisti, mutta haluaisin sinut vierelleen. 

Anteeksi tämä, mutta tällaisia minä pyörittelin, kunnes muutin omaishoitajaksi. Olen ilmeisesti liian herkkä tällaisiin asioihin ja alkaa olla henkisen kestävyyden äärirajoilla olla jatkuvasti saatavilla, kun asun nyt heidän kanssaan (myös mieheni on täällä nyt). En pystynyt enää kestämään niitä ahdistuneita puheluita 170 km päähän, kun en tiennyt, onko oikea hätä vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Jospa nyt ihan vaan elätte omaa elämäänne. Ei vanhuksien hoito voi olla pääasia. He selviävät kyllä. Ottakaa huomioon, että te olette ensimmäinen sukupolvi, jonka kuvitellaan hoitavan vanhuksia. Ei tarvitse.

Ilmeisesti et ole kuullut mitään entisajoista? Aina on vanhukset olleet sukulaisten vastuulla.

Nro 71: Mun omasta elämästäni ei tule yhtään mitään,  jos AINA vastaan isälle, kun hän soittaa. Siis olinpa töissä tai nukkumassa. Mulla on vielä hieman yli 2 vuotta alimpaan eläkeikään eikä se pidemmän päälle käy, että mä sanon kesken työpalaverin, että sori, mutta isä soittaa ja mun on pakko vastata. Enkä mä jaksa tehdä töitä, josi herään öisin siihen, että isä soittelee. Kuten soitteli koko viime vuoden. Päivin ja öin. Mä lyhensin työaikaani jo reilu vuosi sitten niin, että teen vain 3-päiväistä työviikkoa, Mutta kun ei ne soitot - ihan ymmärrettävästi - tulleet mun vapaapäivinä vaan ihan milloin sattui. 

Tiedän, että isä on nyt kuormittunut. Mutta aiemmin hän aina sanoi, että pärjäävät oikein hyvin äidin kanssa kahdestaan. Unohti vaan aina mainita, että pärjäävät, koska Reippaan ja tunnollisen lampaan vasteaika soitosta saapumiseen lasketaan sekunneissa eikä minuuteissa. Isä haluaa, että äiti on kotona eikä missään hoivakodissa. Ja loppuun asti kotona oleminen on ollut aina äidinkin toive. Minullekin sopii, että äiti on loppuun asti kotona. Mutta se edellyttää, että isä sitten myös pärjää äidin kanssa. 

Tällä hetkellä isä ymmärtää jo, että mä en voi päivystää puhelinta 24/7. Isä saa multa kyllä henkistä tukea, mutta ei öisin eikä kesken työpäivän. Tai silloin, kun olen vaikka lääkärissä tai ystävieni kanssa jossain. Henkisen tuen tarve ei ole akuutti asia eikä hätätilanne. Ja tosiaan isä laittaa mulle tekstareita, että voisinko soittaa, kun ehdin. Ja mä soitan sitten, kun ehdin. Ne puhelut on aina aika pitkiä ja isä saa vuodattaa omaa turhautumistaan mulle ja mä kuuntelen. Jos tarvitsee jotain neuvoja, niin mä neuvon. Koitan tsempata isää jaksamaan ja aina välillä muistutan vaihdoehdoista, jos isästä tuntuu, ettei hän enää jaksa. Isä ei kuitenkaan halua äitiä edes lyhytaikaisesti hoivakotiin, koska isän mielestä niissä äiti menee vaan huonompaan kuntoon. Kuten siis menikin nyt alkuvuodesta, kun eivät saaneet äitiä syömään, juomaan eikä ottamaan lääkkeitään siellä. 

Mä olen tuota kuolemisasiaa miettinyt. Ollaan puhuttu mun siskonikin kanssa asiasta. Mun siskoni ei missään tapauksessa suostu istumaan kenties vuosia kotonaan vain odottamassa isän ja äidin kuolemaa. Hän viettää nytkin melkein puolet viikosta satojen kilometrien päässä mökillään, samoin kaikki lomansa ja kunhan kesäkuussa jää eläkkeelle, suunnilleen asuu mökillään. Käy vain silloin tällöin kaupungissa kääntymässä. Ja siis mun siskollanikin on jo terveyshuolia ja sen vuoksi hän halua aolla siellä rakkaalla mökillään niin paljon ja niin pitkään kuin pystyy. Tiedostaa itsekin, että jos huonosti käy, ei kauheen kauan enää sielläkään voi viettää aikaa. Ainakaan ilman muiden apua. 

On vähän eri asia, jos olisi jokin levinnyt syöpä tms ja lääkäri antanut ennusteen elinajaksi esim pari kuukautta. Sen ajan voisikin kotona päivystää. Enkä mäkään halua pistää omaa elämääni tauolle siihen asti, että vanhempani ovat kuolleet. Voihan olla, että mä kuolen ennen niitä. Mä olen viimeisen reilu puolen vuoden aikana ollut jo 3 kertaa aivan varma, että nyt on äidin viimeiset elinpäivät. Mutta niin on vaan kärräätty päivystykseen, nesteytetty ja lääkitty ja taas takaisin kotiin. Tätähän voi jatkua vielä parikin vuotta, ei voi tietää. Tai sitten äidin elämä päättyy ensi yönä, ensi viikolla, ensi kuussa jne. 

Jatkuu... 



 

... jatkuu: Mä ymmärrän hyvin sun tilanteen. On ehkä helpompaa olla paikan päällä koko ajan kuin ahdistua puheluista satojen kilometrien päässä. Toisaalta...nyt sä olet aikalailla vanhempiesi vankina. Kuten aiemmassa kerroit, et voi mennä kuin maksimissaan pariksi tunniksi pois äitisi luota. Ja alat olla aika uupunut tilanteeseen. Mä en ole asunut vanhempieni kanssa, mutta naapurissa kylläkin. Ja yhdessä vaiheessa ihan tosissani ajattelin, että muutan Seinäjoelle. En ole ikinä edes käynyt Seinäjoella, mutta katselin sieltä jo asuntoja. Mieluummin siis olisin ahdistunut puheluista kuin ollut vankina. Satojen kilometrien päässä kuitenkin olisi  ollut omakin elämä, joka olisi auttanut jaksamaan ahdistusta aiheuttavat puhelut. Mun siskonikin menee mökilleen siksi, että saa siellä olla ihan rauhassa. Kukaan ei  edes oleta, että hän lähtisi sieltä keskellä yötä ajamaan tekemään sitä tai tätä vanhempieni vuoksi.

Reippaalle ja tunnolliselle lampaalle: kirjoitin sulle (Joka vastasit minulle) pitkän viestin, mutta se hävisi. 

Olet oikeassa. Olen laittanut elämäni tauolle ja mielenterveyteni koetukselle. Nyt satsaan tähän niin paljon voimavarojani, etten edes huomaa olevani kohta vanha itsekin. Lähestyn eläkeikää. Tiedän, vaan en tajua. 

Tämä on tavallaan jo hävitty taistelu, kun ovat niin vanhoja, että kuo lema tulee väkisinkin vastaan. Kuvittelen ilmeisesti kannattelevani heitä elossa määrättömästi. 

Tässä samassa asuessa nukun hyvin huonosti, kun kuulostelen, onko kaatuneita. Isäni ääni kuuluu huonosti, kun nukkuu niin kaukana. Molemmilla oli napit. Isäni otti sen pois hiljattain ja itse otin äidiltä pois, kun paineli sitä vahingossa öisin. 

Sulla on sisko, jonka kuuluisi kantaa yhtä suuri osa taakkaa kuin sinun. Olen huomannut, että perheissä usein yksi lapsista kantaa lähes kaiken yaakan ja muut tekee, mitä tykkäävät. Usein pojat on ne, jotka ei tee juuri mitään. Ottavat rusinat pullasta. Mulla ei ole sisaruksia. Sulla on kuitenkin siskostasi tukea, kun voitte vanhemmillesi yhtä läheisinä puhua keskenänne, miten päätetään vanhempiesi suhteen. Eli vastuu ei tule myöhemminkään olemaan yksin sinun, vaan voit jakaa sen siskosi kanssa, vaikka hän ei välitä olla lähempänä. 

Mun yks yli 80-v tuttu sanoi mulle, että Ahaa, elät siis tuota ajanjaksoa. Hän osasi sen vanhemmista huolehtimisen sijoittaa omassa elämässään ajanjaksoksi, joka meni luonnollisesti ohi. Ei sitä tässä touhutessa osaa tajuta, miten tämä on vaan rajattu ajanjakso. 

Reippaalle ja tunnolliselle lampaalle vielä: tuo on hyvä, että luet isäsi viestit kuitenkin ilmeisesti aina. Se helpottaa isääsi. 

Toisin sanoen hän voi luottaa siihen, että olet saavutettavissa aina viestillä, vaikka et jaksa aina jutella. Siksi jos siellä tulee joku todella vaikea tilanne. 

Nro 76: Mulle vanhemmista huolehtiminen kaatui kahdesta syystä: olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja lisäksi mulla on etätyö. Vielä puoli vuotta sitten olisin voinut maalata taulun, jossa äiti kaatuu ja koko lähisuku seisoo ympärillä ringissä kysyvän näköisenä odottaen, milloin minä nostan äidin ylös. Mun vanhemmillani on tosiaan kaksi lasta, mutta on neljä lastenlasta. Kaikki 4 asuvat max viiden kilometrin säteellä. Kuitenkin vain yksi vanhempieni lapsenlapsista on esimerkiksi käynyt vartavasten vaihtamassa mummiltaan kakkavaipat ja se on ollut mun poikani. Joten meillä tämä vanhusten hoito kaatui enssisijaisesti mulle ja toissijaisesti mun pojalleni. Vasta kolmantena tuli mun siskoni. Mun pojan oli muuten tarkoitus 4 vuotta sitten pyrkiä opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sen luonne sopisi aivan täydellisesti hoitajan hommaan, mutta pandemian alussa se tajusi, mitä valmiuslaki tarkoittaa terveydenhuollon henkilöstön osalta ja luopui ajatuksesta sairaanhoitajan opinnoista. 



Joo siis mä tosiaan olen isälle tukena ja annan neuvojakin, mutta vain kiireettömissä asioissa. Jos siellä on joku akuutti hätä, isä ottaa yhteyttä turvapalveluun, HUS:in päivystysapuun tai suoraan 112:een. Mä käyn hakemassa niiden postit ja vien välillä roskatkin mennessäni. Mutta mä en ole äidin hoitaja, vartija, edunvalvoja enkä edes lähin omainen. Jos kerran isä osaa soittaa mulle, isä osaa soittaa myös sinne, mistä mikäkin apu kuuluu pyytää. Mä myönnän, että mä omalla käytökselläni mahdollistin asioita, jotka mun olisi pitänyt jättää mahdollistamatta. Mutta silloin alussa se olikin ihan ok, kun tilanteita oli vain pari kertaa vuodessa. 



Mun siskoni kanssa koko viime vuosi puhuttiin vanhempiemme tilanteesta. Ja kun puhuttiin kahdestaan, mun sisko oli täysin samaa mieltä mun kanssani. Kun sitten mentiin mun vanhemmilleni ja otettiin asia esille, mun siskoni olikin isän kanssa samaa mieltä. Mun siskonikin mielestä oli ihan ok, että mä hoidan kaiken. Vasta nyt sen mun helmikuisen lääkärireissun jälkeen tilanne muuttui, kun mun sijasta isä alkoikin soittaa mun siskolleni. Ja mun siskoni joutui juoksemaan siellä aamuin illoin. Ensimmäisten kolmen päivän jälkeen mun sisko sanoi, että hän on aivan uuviksissa. Ja mä sanoin, että noh, tollasta oli koko mun viiime vuosi. Joten vihdoin sitten mun sisko oli vanhempiemme edessäkin mun kannalla eikä isän kannalla. 



Jos mä olisinkin 20 vuotta nuorempi minä, niin voisin ajatella, että no tämä ajanjakso kestänee ehkä korkeintaan 5 vuotta ja sen jälkeen voin jatkaa taas omaa elämääni. Mutta kun mä en näiden omien sairauksieni vuoksi voi tietää, pääsenkö mä 5 vuoden päästä edes kävelemään enää. Tai olenko ylipäätään enää elossa. 

Yli 50-vuotiaalla on todellakin oikeus alkaa elämään omaa elämää! Ei isänsä tai äitinsä elämää! Olkaa itsenne puolella, niin vanhuksetkin ovat.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä nyt marttyyrikruunut kiiltävät! Itse te osanne valitsette. On olemassa muitakin vaihtoehtoja elämälle kuin vanhusten hyysääminen. Voi vaikka huolehtia omista lapsistaan!

Vanhukset ovat aikanaan rakentaneet yhteiskuntaa ja maksaneet veroja, joten heillä oikeus saada palveluja yhteiskunnalta. Se on vanhusten oma valinta, jos haluavat asua niin hankalasti, että tarvitsevat jatkuvasti apua.

Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaativaa on olla dementoituneen omaishoitaja. Ei ollut kyse pelkästä muistisairaudesta, vaan käytös ja muut ongelmat olivat paljon pahempia.

Itse kiillotat sitä omaa kruunuasi. Mitäs läksit, voisi sanoa.

Voimia ja lohtua kaikille kärsiville.

Itselläni on se "onnellinen" tilanne, että minut huostaanotettiin jo varhain, enkä koe olevani vastuussa vanhempieni hoidosta. Punnukset ovat tasan, he eivät huolehtineet minusta joten en minäkään heistä. Appivanhemmat ovat hankalampi tapaus, mutta he kuuluvat ensisijassa miehen kontolle. Anoppikin on ollut niin ilkeä vuosien varrella, ettei meille ole syntynyt mitään oikeaa ihmissuhdetta, joka velvottaisi edes moraalisesti.

Tässä asiassa pääsen vähällä, vaikka muutoin aikuiselämä on ollut hirveän rankkaa puuttuvan sosiaalisen tuen ja verkoston takia.

Karkailevan perään eri lähdetä kuin poikkeustapauksissa itse eli silloin, kun karkaillut löytyy talvella jälkien päästä kotipihasta. Soitetaan 112 ja laitetaan viranomaiset etsimään. On sitten paljon helpompi saada hoitopaikka, kun on muutaman kerran poliisin ja vapepan kanssa etsitty. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä nyt marttyyrikruunut kiiltävät! Itse te osanne valitsette. On olemassa muitakin vaihtoehtoja elämälle kuin vanhusten hyysääminen. Voi vaikka huolehtia omista lapsistaan!

Vanhukset ovat aikanaan rakentaneet yhteiskuntaa ja maksaneet veroja, joten heillä oikeus saada palveluja yhteiskunnalta. Se on vanhusten oma valinta, jos haluavat asua niin hankalasti, että tarvitsevat jatkuvasti apua.

Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaativaa on olla dementoituneen omaishoitaja. Ei ollut kyse pelkästä muistisairaudesta, vaan käytös ja muut ongelmat olivat paljon pahempia.

Itse kiillotat sitä omaa kruunuasi. Mitäs läksit, voisi sanoa.

Kuinka sinä noin väärin ymmärsit? Ei, minä en kiillottanut kruunuani vaan teroitin sarveni. Olen se häijy miniä, joka heitti anopin laitokseen eikä tuntenut siitä pienintäkään huonoa omaatuntoa. Jaa että miksikö läksin? Perustin perheen, oli koti, mies ja lapset, ja siinä ohessa sitten se dementoiva anoppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni vanhus vie aikuisista lapsistaan mehut. Ei ole oikein, että vielä kuusikymppisenäkin pitää uhrata oma elämänsä vanhuksen puolesta. Olla aina huolehtimassa ja saatavilla.

Olen 75 v samoin mieheni ja jo kohta kymmenen vuotta hoidettu anopin asioita, ja vaikka pääsi hoivakotiin, niin se kaikki paperisota tuottaa miehelle todella paljon työtä. Samoin on yksi sukulainen, jolla käy kotihoito, mutta koko ajan oh jotain säätöä. Siareni joutui hoivakotiin ja onneksi hänellä on lähellä meitä nuorempi holhooja. Lisäksi yksi lapsenlapsikin  tarvitsee meidän tukea.

Nämä vanhat puhuvat kaikille, että kyllä he(siis me) jaksamme, kun olemme kuulema vasta 50 vuotiaita😰.

Kohta aion heittäytyä ihan saamattomaksi ja sanon aikuisille lapsille, että eivät edes aloita meidän hoitamista, ei vaan enää jaksaisi, kun osa ystäväpiiristäkin on jossain  hoidossa

Minkä ikäinen anoppi on jos te ootte 75? 100 v?

Onneksi itse asun eri paikkakunnalla ja on kokoaikatyö. Voin käydä lapsuudenkodissa kerran muutamassa kuussa ja tarvittaessa tehdä huoli-ilmoituksen, mutta enempää apua minusta ei ole luvassa. Ja onneksi en ole sellainen huolehtijaihminen, joka ajattelee, että kaikki ongelmat kuuluvat hänen hoidettavikseen. Vanhempiini minulla on ihan hyvät välit, mutta en minä valinnut syntyä vaan he itse halusivat lapsen tehdä. Se, että he jo lainkin vuoksi huolehtivat minusta lapsena, ei velvoita minua mihinkään aikuisena.