Ei pääse elämään rentoa omaa elämää kun vanhuksesta pitää huolehtia

Yhteiskunta on paskonut vanhusten hoivapalvelut. Ihmiset eivät edes rahalla saa palveluita. Ei oota vaan on myytäväksi.

Edes uskovana ja kai aika hyvänä lähimmäisenä en ala vanhuksen hoitajaksi ja palvelijaksi. Minun on kunnioitettava ja vaalittava omaa elämääni. Se on pyhä asia. Oma jaksamiseni on vain minun vastuullani.

Vierailija kirjoitti:

Jospa nyt ihan vaan elätte omaa elämäänne. Ei vanhuksien hoito voi olla pääasia. He selviävät kyllä. Ottakaa huomioon, että te olette ensimmäinen sukupolvi, jonka kuvitellaan hoitavan vanhuksia. Ei tarvitse.

Mitä sinä väität, että muka eka sukupolvi, joka hoitaa vanhempansa. Ennen 1960-lukua laki velvoitti lapset hoitamaan. Myös rahallisesti, kun ei ollut eläkkeitä.

Moni vanhus asui lastensa kotona tai vuorotellen  lastensa perheissä vuoden kerrallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Onneksi oma eläkeikäni on 70 v, joten en ehdi tuollaiseen sambaan mukaan.

Ai miten et ehdi?

Tiedoksesi että hoidan vanhusta päivittäin kokopäivätyön ohella. Jäähän siinä itselle arkisin tunti aikaa iltaisin vähän pestä omia pyykkejä, käydä kaupassa, siivota omaa kotia,tehdä ruokaa, syödä ja peseytyä ennen nukkumaanmenoa. 

Omaa elämää ei tietenkään ole. 

N54

Vierailija kirjoitti:

Edes uskovana ja kai aika hyvänä lähimmäisenä en ala vanhuksen hoitajaksi ja palvelijaksi. Minun on kunnioitettava ja vaalittava omaa elämääni. Se on pyhä asia. Oma jaksamiseni on vain minun vastuullani.

Laki voi muuttua ja sinkin vastuuseen vanhemmistasi. 

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä nyt marttyyrikruunut kiiltävät! Itse te osanne valitsette. On olemassa muitakin vaihtoehtoja elämälle kuin vanhusten hyysääminen. Voi vaikka huolehtia omista lapsistaan!

Vanhukset ovat aikanaan rakentaneet yhteiskuntaa ja maksaneet veroja, joten heillä oikeus saada palveluja yhteiskunnalta. Se on vanhusten oma valinta, jos haluavat asua niin hankalasti, että tarvitsevat jatkuvasti apua.

Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaativaa on olla dementoituneen omaishoitaja. Ei ollut kyse pelkästä muistisairaudesta, vaan käytös ja muut ongelmat olivat paljon pahempia.

No tuosta osan valitsemisesta, ei se vaan ole aina niin helppoa kääntää läheiselleen selkää. Sitä vaan moni on turhautunut, kun monen asian voisi hoitaa kaikkien kannalta paremmin.

Ja tuosta oikeudesta yhteiskunnan palveluihin. Kaikki eivät niitä saa tai edes halua ja sehän tässä monella olikin juuri ongelma.

Tässä on muuten ihan aiheellinen kysymys.

Jos kerran länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan mittari on elinikä, niin onko kukaan kysynyt, missä kunnossa se vietetään? 

Mun äiti on sanonut sanan kahvi tänään jo noin 200 kertaa. Nytkin 15 sekunnin sisällä 3 kertaa. Tohottaa kahvista koko ajan. Keitti sitä itse, vaikka olen kieltänyt, kun olin muussa hommassa  jouduin sitten taas siivoamaan sotkut. 

Yöllä heräsi ja alkoi huutaa, että mitä, onko sota syttynyt. Ja huonokuuloisena ei kuullut, kun sanoin, että ei ole, mene takaisin nukkumaan.

Muisti reistailee tai sitten on sekavuus. Ei viitsisi. Syötettiin kokeeksi kefeksin-kuuri. 

Ei välillä muista, kuka olen tai kuka miehensä on jne. 

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on sanonut sanan kahvi tänään jo noin 200 kertaa. Nytkin 15 sekunnin sisällä 3 kertaa. Tohottaa kahvista koko ajan. Keitti sitä itse, vaikka olen kieltänyt, kun olin muussa hommassa  jouduin sitten taas siivoamaan sotkut. 

Yöllä heräsi ja alkoi huutaa, että mitä, onko sota syttynyt. Ja huonokuuloisena ei kuullut, kun sanoin, että ei ole, mene takaisin nukkumaan.

Muisti reistailee tai sitten on sekavuus. Ei viitsisi. Syötettiin kokeeksi kefeksin-kuuri. 

Ei välillä muista, kuka olen tai kuka miehensä on jne. 

Ei * virtsis 

Vaikka silloin parikymppisenä tuntui pahalta, että oli isovanhemmat ja vanhemmat menehtyneet, niin näin keski-ikäisenä se tuntuu huojentavalta. Ei tartte hyysätä eikä säätää. Toivottavasti itsekin lähtee hyvissä ajoin, eikä jää penskoille riesaksi jalkoihin pyörimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä nyt marttyyrikruunut kiiltävät! Itse te osanne valitsette. On olemassa muitakin vaihtoehtoja elämälle kuin vanhusten hyysääminen. Voi vaikka huolehtia omista lapsistaan!

Vanhukset ovat aikanaan rakentaneet yhteiskuntaa ja maksaneet veroja, joten heillä oikeus saada palveluja yhteiskunnalta. Se on vanhusten oma valinta, jos haluavat asua niin hankalasti, että tarvitsevat jatkuvasti apua.

Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaativaa on olla dementoituneen omaishoitaja. Ei ollut kyse pelkästä muistisairaudesta, vaan käytös ja muut ongelmat olivat paljon pahempia.

Miten noita palveluita saa kunnalta? Mitkä on ne taikasanat? Isäni ollut viimeiset puoli vuotta erikoisairaanhoidossa osastolla kerran kuussa muutaman yön tai viikkoja, koska ei kykene hoitamaan astmaansa. Ei saa paikkaa palveluyksikköstä, ei saa kotihoidon palveluja jne... Liian hyvä kuntoinen. Il

Onko hänelle tehty palvelutarpeen arviointi? Muuten tilannetta tietämättä kuulostaa siltä, että ainakin kotihoidon kriteerit täyttyy. Päivittäinen apu lääkityksen kanssa pitäisi olla riittävä syy. Mitä tarkoittaa, että ei kykene hoitamaan astmaansa? Ei muista ottaa lääkkeitä, tekniikka on väärä, onko tabletteja ja ne unohtuu, ei ole motivoitunut tai hankaluuksia hoitaa apteekkiasioita? Jos vanhus pärjää muuten fyysisesti, mutta ei muista tai on muuten jostain syystä saamaton ottamaan lääkkeet niin ihan etähoiva voisi auttaa. Jos muuta ongelmaa niin fyysiset käynnit. Ota yhteys kunnan asiakasohjaajaan. Jos asia ei etene niin kirjallinen huoli-ilmoitus. Siihen on pakko reagoida. Ja voi sen suoraankin tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kommunikoida asiasta selkeästi. Omalta osalta jouduin myös jättämään vanhuksen liikaa vaativan avustamisen reilusti vähemmälle, koska oma jaksaminen ja työkyky rupesivat tulemaan vastaan sekä muiden asioiden hoitaminen alkoi kärsimään. Eihän tuo sitä ymmärtänyt oikeastaan yhtään, mutta hänellä on onneksi varaa maksaa palveluista ja kykyä tarttua puhelimeen  muun avun saamiseksi.

Samaa mieltä. Mä kuitenkin ymmärrän monen omaisen ongelman. On varmaan aika tavallista, että ikääntyvien vanhempiensa "hoitajaksi" ajautuu ikäänkuin vahingossa. Kesälomalla käydään perheen kanssa mummolassa ja ihan kivaa kesäpuuhaahan se on vaikkapa pilkkoa halkoja talven varalle. Alussa auttaminen on vähäistä ja auttajalle jopa ihan mukavaa puuhaa. Sitten aikaa kuluu ja erilaista "pientä avuntarvetta" tulee lisää. Pikkujuttuja, helppoja hoitaa ja aikaa menee max puoli tuntia. Mutta sitten niitä "pikkujuttuja" alkaa kertyä useampia ja lisäksi useammin. "Kun nyt kerran olet täällä, voisitko tehdä vielä tämän ja tuon?". Lopulta ei riitä, että mummolassa käytäisiin kerran kuukaudessa vaan pitäisi käydä jo kerran viikossa. Sitten useamman kerran viikossa. Pahimmassa tapauksessa joka päivä tai useamman kerran vuorokaudessa. 

Omainen helposti joustaa ja ajattelee, että no jos mä nyt tämän vielä. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko viheltää peli poikki, jos oma jaksaminen ja työkyky rupeaa tulemaan vastaan. Mieluummin jo ennenkuin niin käy. Vaan jos ne vanhukset ovat tottuneet siihen, että lapset ja lapsenlapset juoksee siellä tekemässä milloin mitäkin, voi olla vanhuksille vastenmielinen ajatus, että joku ihan tuntematon alkaisi tehdä ne hommat. Ja vielä pitäisi maksaakin siitä. 

Jos omat vanhemmat ovat aikoinaan olleet mulkeroita, on varmasti helpompaa ajatella, että minähän en auta. Mutta jos vanhemmat ovat aikanaan olleet hyvät vanhemmat, voi olla aika vaikeaa opetella olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei auta, vaikka tietää, ettei vanhukset keskenään/yksinkään enää pärjää. Ei ole ihan helppoa sanoa puhelimessa, että minä en tule. Ei ole helppoa sekään, että jättää vastaamatta puhelimeen. Entä, jos jotain  oikeasti sattuukin silloin, kun jättää menemättä/vastaamatta? Voiko "elää itsensä kanssa" , kun tietää, että vastaamalla/avuksi menemällä tilanne olisikin päättynyt ihan toisin? Mä olen työstänyt tätä asiaa nyt parin kuukauden ajan ja voin sanoa, että alan pikkuhiljaa saamaan oman elämäni takaisin, Olikohan tässä vai jossain muussa aihetta koskevassa ketjussa, missä joku kertoi 85v isoisän tarttuvan omaisiinsa kuin hukkuva ja vetävän pohjaan myös ne omaiset. Mulla oli toista vuotta ihan samanlainen tunne ja vasta nyt alkaa tuntua, ettei pelkoa pohjaan painumisesta enää ole. Että mä pysyn pinnalla, koska en enää anna vetää itseäni pohjaan. Että mä hyväksyn ja annan anteeksi itselleni, jos jotain vanhemmilleni tapahtuu, koska mä en vastaa puhelimeen tai juokse paikan päälle. Tämän opetteleminen on ollut kaikista vaikeinta. 



 

Taitaa olla toisinpäin. Vanhat huolehtivat vielä lapsistaan. Jotka vain kärkkyvät perintöä. Eläkää omaa elämäänne ja antakaa meidän vanhusten myös elää omaamme

Isäni, nyt 75v, kärkkyi vanhempiensa perintöä. Omia lapsiaan kuitenkin uhkailee, että ei jätä perintöä. Vaikka lapset ovat erittäin kunnollisia olleet koko ikänsä. Miten joku suvun jäsen voi olla noin ilkeä omille lapsilleen. En ymmärrä tuollaista pahuutta.

Vierailija kirjoitti:

Isäni, nyt 75v, kärkkyi vanhempiensa perintöä. Omia lapsiaan kuitenkin uhkailee, että ei jätä perintöä. Vaikka lapset ovat erittäin kunnollisia olleet koko ikänsä. Miten joku suvun jäsen voi olla noin ilkeä omille lapsilleen. En ymmärrä tuollaista pahuutta.

Perusboomeri.

Ja tuohon comboon kun lisätään vielä lapsenlapset, (joita tietenkin haluan hoitaa ja huomioida myös, jotta vanhemmat saavat välillä levätä), on kieltämättä välillä aika ventti olo. Näin 6kymppisenä kun joskus tarvitsisi aikaa myös ihan itselleenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä nyt marttyyrikruunut kiiltävät! Itse te osanne valitsette. On olemassa muitakin vaihtoehtoja elämälle kuin vanhusten hyysääminen. Voi vaikka huolehtia omista lapsistaan!

Vanhukset ovat aikanaan rakentaneet yhteiskuntaa ja maksaneet veroja, joten heillä oikeus saada palveluja yhteiskunnalta. Se on vanhusten oma valinta, jos haluavat asua niin hankalasti, että tarvitsevat jatkuvasti apua.

Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaativaa on olla dementoituneen omaishoitaja. Ei ollut kyse pelkästä muistisairaudesta, vaan käytös ja muut ongelmat olivat paljon pahempia.

Tietysti heillä on oikeus saada palveluja. Mutta millä hinnalla?

Omani ovat vielä jotenkuten kunnossa (toinen toisen omaishoitaja), mutta ovat saitoja ja haluaisivat minut mieluiten hoitamaan. Mutta eihän tuo ole mitenkään mutkaton kuvio. 

Nimenomaan vielä se että muisti voi vielä pelata suht ok mutta kaikki se muu..ja nämä voivat mennä vielä päällekkäin. Perheettömät ovat tavallaan suojattomampia kun omasta tilasta voi joutua tappelemaan. Pelkästään psykologisesti. Kietoutuneisuus tekee näistä kuvioista hankalia.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kommunikoida asiasta selkeästi. Omalta osalta jouduin myös jättämään vanhuksen liikaa vaativan avustamisen reilusti vähemmälle, koska oma jaksaminen ja työkyky rupesivat tulemaan vastaan sekä muiden asioiden hoitaminen alkoi kärsimään. Eihän tuo sitä ymmärtänyt oikeastaan yhtään, mutta hänellä on onneksi varaa maksaa palveluista ja kykyä tarttua puhelimeen  muun avun saamiseksi.

Samaa mieltä. Mä kuitenkin ymmärrän monen omaisen ongelman. On varmaan aika tavallista, että ikääntyvien vanhempiensa "hoitajaksi" ajautuu ikäänkuin vahingossa. Kesälomalla käydään perheen kanssa mummolassa ja ihan kivaa kesäpuuhaahan se on vaikkapa pilkkoa halkoja talven varalle. Alussa auttaminen on vähäistä ja auttajalle jopa ihan mukavaa puuhaa. Sitten aikaa kuluu ja erilaista "pientä avuntarvetta" tulee lisää. Pikkujuttuja, helppoja hoitaa ja aikaa menee max puoli tuntia.

Reippaalle ja tunnolliselle lampaalle:

Etkö siis enää mene vanhempiesi luokse, vaikka isäsi soittaisi. Kykenetkö olemaan vastaamatta puhelimeen? Et lähde auttamaan äitisi etsimisessä, jos karkaa?

Itse olen tilanteessa, että olen vanhempieni omaishoitaja. Alan olla hyvin uupunut, sillä emme saaneet hyvinvointialueelta edes kotisairaanhoitoa, vaikka vanhempani ovat yli ysikymppisiä. En ole alan ammattilainen ja koen vastuun olevan liian suuri. 

Yliväsyneenä raivostun vanhemmilleni helposti ja kun menen toiseen huoneeseen, äitini usein soittaa mulle, eträ missä sinä olet. Ei siis voi mennä rauhoittumaan. Joskus en vastaa, kun kuulen hänen yrittävän soittaa. Jo siitä tulee morkkis. 

Hän on niin pelokas, että en voi mennä asunnosta kuin pariksi tunniksi maksimissaan jonnekin ja tällöin hänet on ensin valmisteltava asiaan hyvin. Isäni ei ole hermostuvainen. Hänellä taas on huolestuttavia sairauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kommunikoida asiasta selkeästi. Omalta osalta jouduin myös jättämään vanhuksen liikaa vaativan avustamisen reilusti vähemmälle, koska oma jaksaminen ja työkyky rupesivat tulemaan vastaan sekä muiden asioiden hoitaminen alkoi kärsimään. Eihän tuo sitä ymmärtänyt oikeastaan yhtään, mutta hänellä on onneksi varaa maksaa palveluista ja kykyä tarttua puhelimeen  muun avun saamiseksi.

Samaa mieltä. Mä kuitenkin ymmärrän monen omaisen ongelman. On varmaan aika tavallista, että ikääntyvien vanhempiensa "hoitajaksi" ajautuu ikäänkuin vahingossa. Kesälomalla käydään perheen kanssa mummolassa ja ihan kivaa kesäpuuhaahan se on vaikkapa pilkkoa halkoja talven varalle. Alussa auttaminen on vähäistä ja auttajalle jopa ihan mukavaa puuhaa. Sitten aikaa kuluu ja erilaista "pientä avuntarvetta" tulee l

-----

Pilaat OMAN ELÄMÄSI! Lopetat auttamisen, soitat sosiaalitoimeen/lääkärille että olet romahtanut etkä enää jaksa. Kunnan ON PAKKO hoitaa asia. Joko vanhainkoti tai kotisairaanhoito useasti päivässä. Mutta se vaatii tuon "romahtamisen". Ajattele elämääsi!!!

Nro 62: Sen jälkeen, kun sain heidät hyväksymään ulkopuolisen avun vastaanottamisen, mun ei ole enää tarvinnut hypätä jokaisen asian vuoksi. Itseasiassa tuossa helmikuun puolivälissä kävin vihdoin lääkärissä (en ole voinut aiemmin käydä, koska piti olla 24/7 hälytysvalmiudessa just sitä varten, jos äiti vaikka taas karkaa) ja vaikka itse olinkin jo ounastellut, että asiani eivät ole nyt hyvin, vasta lääkärin sanat "vapautti" mut velvollisuudesta. Mulla on jo kerran korkean verenpaineen takia revennyt valtimo aiheuttaen massiivisen sisäisen verenvuodon ja olen ollut todella onnekas, että selvisin siitä silloin joulukuussa 2012 hengissä. Toista kertaa tuskin olisin yhtä onnekas. Lääkäri kielsi mua ehdottomasti nostelemasta yhtään mitään tai ylipäätään tekemään yhtään mitään. En saisi edes stressata yhtään mistään.  Ja sanoi, että jos alkaa päätä särkeä, pitää lähteä välittömästi päivystykseen. Isä ei meinannut ottaa kuuleviin korviinsakaan, että mä en nyt siellä juokse apuna, mutta kun kysyin suoraan, kumman hän haluaa haudata ensin: vaimonsa vai tyttärensä, niin sitten ymmärsi. 



Vanhemmilleni on nyt hankittu kotiin apua ja isällä on turvaranneke. Isä tietää, että mä en enää työpäivän aikana vastaa puhelimeen. Enkä myöskään öisin. Isä myös tietää, että mä en enää päivystä tässä 30 metrin päässä 24/7 vaan mä saatan olla vaikka hammaslääkärissä, kauppakeskuksessa tai jossain ystäviäni tapaamassa. Vastaan kyllä puhelimeen, jos on sopiva hetki, mutta mä en välttämättä ole edes kotona, jos äiti karkaa. Mulla ei ole autoa eikä ajokorttiakaan, joten saattaa julkisilla mennä helposti tuntikin ennenkuin olisin isän soiton jälkeen kotona. Isä on nyt joutunut huolehtimaan siitä, että äiti ei karkaa. Öisin on ovet takalukossa, jotta isä saa edes hieman nukuttua. Isä joutuu vahtimaan äitiä ja hänen on pitänyt opetella suostuttelemaan äiti siihen, ettei äiti lähde haahuilemaan ulos. 

Mä en myöskään riennä apuun, jos äiti on vaikkapa kaatunut. Sitä varten on se turvapalvelu. Muutaman kerran sieltä on tultukin nostamaan äiti ylös. Mun vanhemmillani palvelut on hankittu yksityiseltä, onneksi heillä on varaa siihen. Mutta alkuun heitä oli vaikea saada hyväksymään ulkopuolinen apu. Isä laittaa nykyisin tekstarin, jos mulla on työpäivä ja sitten, kun mulla on sopiva hetki, soitan hänelle. Saattaa kyllä soittaa sitten virka-ajan ulkopuolella ihan vaan kertoakseen kuulumisia tai kysyäkseen multa neuvoa johonkin asiaan. Se on ihan ok ja neuvon ihan mielelläni, Isällä on nyt kännykässään kaikki tarvittavat numerot (HUS:in päivystysapu, 112 jne) , joihin soittaa silloin, jos jokin hätätilanne tulee. 

Ymmärrän hyvin ton sun tilanteen ja varsinkin sen morkkiksen. Mulle ei enää tule, koska tämä on just asia, mitä olen joutunut pari kuukatta nyt työstämään. Kävin psykologin juttusillakin, koska tuntui, että mun aivot käy jatkuvasti ylikierroksilla enkä saanut iltaisin edes unta, kun koko ajan odotin,e ttä kohta puhelin soi. Työnteostakaan ei meinannut enää tulla mitään, koska keskittymiskykyni oli ihan olematon. 

Jos tilanne olisi se, että äiti karkaisi ja mulla olisi mahdollisuus vastata puhelimeen ja olisin myös sellaisessa paikassa, että voisin lähteä äitiä etsimään, niin toki mä lähtisin. Mutta isä ei voi enää laskea sen varaan, että mä voisin esim kesken työpalaverin lähteä etsimään äitiä tai että mä ylipäätään en koskaan poistuisi 100 metriä kauemmas kodistani. Kun aiemmin mä olin isälle aina plan A ja sitten joku muu ratkaisu oli plan B, niin nyt mä en enää ole plan A. Riippuen tilanteesta mä en välttämättä ole plan C, D enkä vielä E:kään.